Teksti: Rauni Laihonen
Kjell Westöä huvittaa, kun häntä pidetään Helsinkikuvaajana ja -kirjailijana ja helposti tulee se mielleyhtymä, että hän on syvällä stadin asfaltissa. Kuitenkaan monen sukupolven juuria sieltä ei löydy. Hän varttui esikaupunkialueella ja kantakaupunki jäi mysteeriksi kuin tyhjä taulu. Se pysyi vieraana ihan aikuisiän kynnykselle asti.
Teksti: Rauni Laihonen
– Joskus minulle sanotaan, että rakastat varmaan Helsinkiä yli kaiken, koska kirjoitat siitä niin paljon. Se että minusta tuli Helsinkikuvaaja, liittyy myös siihen, että olen kirjoittajaluonteeltani realisti sekä psykologinen realisti, joka tarvitsee miljöön, konkreettiset kadunkulmat, talot, joihin sijoittaa ihmiset ja tarinat. Helsinki nyt sattui olemaan maailmassa se paikka, jonka tunnen parhaiten. Ihan fantasiamaailman luomiseen en pystyisi.
Näin kertoi Helsingissä syntynyt kirjailija Kjell Westö, 53, Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen Celiassa järjestämässä kirjailijavierailussa 30.9.2014.
Westö opiskeli lyhyen aikaa yleistä kirjallisuustiedettä sekä valtio-oppia ja sosiologiaa Helsingin yliopistossa.
– Tapani tulla kirjallisuuteen oli toimittajuuden kautta. Kun siirtyy lehtitoimituksesta reportaasien kirjoittajasta tarinoita työstäväksi kirjailijaksi, lähtökohta on usein käytännöllisempi ja maanläheisempi kuin yliopiston kautta saatu kirjallinen ja kulttuurinen kaava.
Westön juuret löytyvät Keski-Pohjanmaalta. Vanhemmat muuttivat nuorina Helsinkiin opiskelemaan ja jäivät sille tielle.
– Lähisuvussa sekä isän että äidin puolelta olen ensimmäinen Helsingissä syntynyt. Minusta tuli varhaisteini-iässä kaksikielinen ja puhuin sitä rumaa sekamelskakieltä, jota ruotsinkielinen koulunuoriso mielellään puhui.
– Isän äitini ja minä emme kielen tasolla välillä ymmärtäneet toisiamme, koska hänen pohjalainen, ruotsinvoittoinen murteensa oli vaikeaa minulle ja minun stadin slangini lähes käsittämätöntä hänelle.
Luokkaretki
– Isä ja kaksi hänen serkkuaan olivat suvun ensimmäiset ylioppilaat 1950-luvun lopulla. Isä menestyi hyvin työelämässä ja meistä tuli vahvasti keskiluokkaisia. Veljeni kanssa opiskelimme ylioppilaiksi ja oli itsestään selvää, että jatkoimme yliopistossa. Kaksi sukupolvea taakse päin olisi ollut sula mahdottomuus kouluttautua korkeakoulussa. Tämä on hyvin tyypillinen tarina. Monessa perheessä näin kävi.
Westö työsti ensimmäisissä kirjoissaan kaupungistumista, sosiaalista nousua ja nopeaa kehittymistä, jota voisi sanoa säätykierroksi.
Kysymys on siitä, mitä vaurastuminen maksoi, kuinka historian käänteet vaikuttivat yksilöiden kohtaloihin. Nopeat muutokset johtivat sukupolvien kokemusmaailmojen erilaisuuteen. Yhteyden löytäminen ja toistensa ymmärtäminen oli usein vaikeaa.
– Alkuaikojen kertomuksissa, varsinkin Leijat Helsingin yllä, käytin hieman liian paljon omalle sukupolvelleni tärkeää musiikkia. Myöhemmin vanhemmat sekä nuoremmat lukijat ovat tulleet sanomaan, että runsas aikakauden musiikin käyttö sulkee sellaisen lukijan pois, joka ei kuulu kyseiseen aikakauteen, ja jolla on erilainen sukupolvikokemus. Vuosien varrella olen oppinut sirottelemaan säästeliäämmällä kädellä musiikkia, vaikka se on minun suurin intohimoni.
Maailma muuttuu
Kirjan Leijat Helsingin yllä syntyvaiheissa, 1990-luvun puolivälissä maailma oli hyvin erilainen kuin nyt. Niihin aikoihin harva puhui kännykkään, ja jos puhui, puhelimet olivat matkalaukun kokoisia. Internet oli silloin keksitty ja tiedettiin suunnilleen, mitä tuleman pitää. Maailman muuttuminen oli niin suuri mullistus, että peruutuspeiliin katsoen näkee, etteivät edes visionäärit silloin alussa pystyneet yhtään ymmärtämään, miten iso juttu teknologian vallankumouksesta tulee. Bill Gates jopa joskus 80-luvulla ennusti tietokoneen maksimikapasiteetiksi vain muutaman megan tai jotain siihen suuntaan.
Jos joku olisi silloin maalaillut tätä informaatioyhteiskuntaa sellaiseksi kuin se tänään on sosiaalisine medioineen kaikkineen, kukaan ei olisi uskonut, vaan sitä olisi pidetty lahjakkaan ja mielikuvitusrikkaan skifi-kirjailijan tuotoksena.
Ihminen kaiken keskellä on pysynyt samanlaisena. Ydinasiat, intohimo, rakkaus, viha, pettymys, petos ovat suhteellisen ikuisia vaikka jonkin verran kulttuurisidonnaisia.
– Mieleen muistuu Sari Poijärven kanssa tekemämme Kasari-kirja 80-luvun Helsingistä. Jokaisessa katumaisemaa esittävässä valokuvassa nökötti puhelinkioski.
Kirjasta elokuvaksi
Leijat Helsingin yllä kirjan pohjalta tehtiin vuonna 2001 elokuva, jonka ohjasi Peter Lindholm. Elokuvan tekovaiheessa ei kovinkaan paljon kysytty kirjailijalta. Käsikirjoituksen teki tunnustettu riikinruotsalainen Kjell Sundstedt. Se oli hyvä, mutta kun hän tuli ulkoa, helsinkiläisyyttä ei hyödynnetty.
– Muistan vielä lähes 15-vuoden jälkeen, kun tuotantoprosessin aikana puhuttiin tästä. Ohjaaja sanoi haluavansa tehdä universaalin taideteoksen. Näin ollen ei hyödynnetty Helsinki-aspektia.
– Tästä syystä minulla oli aluksi aika kaksijakoinen suhtautuminen. Ensimmäisen vuoden aikana en oikein tiennyt, pidinkö siitä vai en. Kirjassa kuvasin nuorison vaikeuksia, mutta siinä näkyi myös elämänilo. Elokuvassa keskityttiin enemmän tummiin sävyihin. Muutaman vuoden kuluttua päädyin ajatukseen, että se oli omalla tavallaan rohkea tulkinta. Nykyään seison kyllä sen takana.
Westö kertoo olevansa tyypillinen kirja-kirjailija.
– Yritin kirjoittaa jonkin verran teatterille ja tv:lle, mutta tulin siihen tulokseen, että minulta puuttuu niihin lahjat lähes tyystin. Aikoinani käänsin paljon näytelmiä ja toimin dramaturgin sijaisena vuoden Svenska teaternissa. Opin sen, että teatteri ja elokuva ovat kollektiivisia taidemuotoja, kun romaanikirjailija on tottunut olemaan diktaattori. Kun kirjoitan tarinan, saan tehdä ihan, mitä huvittaa.
Elokuvatuotantoyhtiöiden ja ohjaajien kauhistus on sellainen kirja-kirjailija, joka tulee päälle päsmäröimään ja kertomaan, miten asioiden pitää mennä. Siinä pilataan toisten ihmisten mahdollisuus tehdä oma itsenäinen taideteos. Ne ovat ihan eri taidelajeja. Teatteriin ja elokuvaan pätevät erilaiset dramaturgiset ja kerronnalliset säännöt kuin romaaneihin tai novelleihin.
– Nyt yli 50 vuoden iässä olen parhaimmillani, kun kirjoitan painettuja krumeluureja paperille eli romaaneja, novelleja ja lehtitekstejä. Proosaa kirjoittaessani minulla on jonkinlainen vaisto, miten pitää leikata kohtauksesta toiseen. Draaman kohdalla se vaisto puuttuu.
Muinaisiin aikoihin tutustuminen
– Mennessäni taakse päin historiaan sellaisiin aikakausiin, jolloin en itse elänyt, niihin piti tutustua sen verran syvällisesti, että löysi merkityksen ja sai tuntuman asioihin. Esimerkiksi mistä musiikista tai elokuvasta olisin pitänyt, jos olisin silloin ollut nuori ihminen. Liian pinnallisesti tehtynä se olisi näyttänyt tekstissä päälle liimatulta.
– Joskus annan kirjan henkilölle ammatin, joka on itselleni vieras. Siihen pitää perehtyä, sisäistää ja ymmärtää, mikä esimerkiksi valokuvaajan intohimo on. Usein käytän romaaneissani tuttuja aiheita, omia intohimoni alueita kuten kitaransoitto ja taimenkalastus.
Westö tutki stadia monenlaisia lähteitä käyttäen. Hänellä ei ollut sukupolvien tuomaa tietoa kaupungista. Kaikki oli uutta ja se piti ottaa haltuun tutkimalla.
– Lukemalla paljon pystyin pitämään yksityiskohdat mielessäni ja tutkimustyössä vanhat valokuvat ja dokumenttielokuvat olivat merkittäviä.
Entisiin aikoihin tutustumalla kirjailija on löytänyt sen kiehtovan asian, että useimmat ilmiöt ovat olemassa paljon ennen kuin ne tulevat julkisiksi. Esimerkiksi jo 1900-luvun alussa värikuvamenetelmä oli tunnettu, vaikka se tehtiin ihan eri tekniikalla. Venäläiseltä valokuvaajalta löytyy värivalokuvia Helsingistä vuosilta 1906 ja 1908.
– On todella outoa katsoa värillisiä kuvia sen ajan kaupungista, jonka on aina mieltänyt mustavalkoiseksi. Tietenkään se ei sitä ollut siellä asuville ihmisille. Näiden asioiden oivaltaminen on ollut aikoinaan tosi tärkeää.
Isän nimeen
Kirja kertoo kehityksestä, miten Helsinki tavallaan söi lähialueita. Tapahtumat sijoittuvat pieneen Rajavaaran taajamaan Helsingin lähistöllä. Tämäkin tarina kulkee vuosikymmenien yli. Rajavaara oli puoli vuosisataa sitten maalaiskylä. 1970-luvulla se oli jo melkein lähiö ja kymmenen vuotta myöhemmin siitä tuli Helsingin lähiö.
– Rajavaaran kylän mallin sain Tampereen Lielahdesta. Äitini suku omisti 1960-luvulla siellä vanhan puutalon, jonka läheisyydessä oli sorainen kääntöpaikka, parturi ja ruokakauppa. Otin koko miljöön sieltä ja siitä tuli kirjan Rajavaara, joka maantieteellisesti sijoittuu suunnilleen Sipoon kohdalle. Tämä on juuri se tapa, miten romaanikirjailija jäsentää asiat.
Kalastusteema kyseisessä kirjassa on punainen lanka. Se kertoo vapaudesta ja sen kaipuusta. Siinä on erilainen hengitys kuin monessa muussa kirjassa.
– Siihen aikaan lapseni olivat pieniä ja minulla oli enemmän aikaa liikkua luonnossa. Elin hidastempoisempaa elämää. Se jotenkin suodattui kirjaan.
Westön mielestä on tärkeä tietää, mistä me tulemme ja liitymme tähän sukupolveen. Vaikka lause kuulostaa lähes kliseeltä, hänelle siinä on totuutta ja perää.
– Jos ei tiedä, mistä tulee, ei voi syvästi ymmärtää nykyhetkeäkään, eikä myöskään minne ollaan menossa. Se on yksi keino tuntea itseään hieman paremmin, miksi on juuri sellainen kuin on. Se koskee myös toisia ihmisiä. Käsittämällä toisen ihmisen menneisyyden voi paremmin tajuta, mikä häntä tällä hetkellä riivaa.
Kirjailijan alkutaipaleella on aika yleistä, että ensimmäinen teos tavalla tai toisella sivuaa omia lapsuus- ja kasvuaikoja. On tavallaan kirjoitettava itsensä vapaaksi ja sitten voi mennä muiden ihmisten nahkoihin kuvatakseen elämänkohtaloita, jotka eivät muistuta omia kokemuksia juuri lainkaan.
– Juuri niin taisi olla minun tapauksessani, koska varhaisissa novelleissa ja ensimmäisessä romaanissani löytyy paljon enemmän suoria omaelämäkerrallisia aineksia kuin myöhemmissä kirjoissani.
Kirjailija kertoo varhaisempien kirjojen syntymän unohtuvan vähitellen. Hän kirjoittaa kirjat jonkinlaisessa transsissa ja vimmassa.
– Jos minua pyydetään lukemaan ote jostain novellista tai kirjasta, lukiessani voi tulla mieleen, kuka tämän on kirjoittanut, enhän tämä minä ole, en ole koskaan ajatellut tuota tai nähnyt tuota kuvaa edessäni. Siinä on ikään kuin toinen ihminen jossain toisessa ulottuvuudessa. Tietysti tähän unohtamisprosessiin tarvitaan lähes kymmenen vuotta.
Westö työskenteli siviilipalvelusaikanaan Näkövammaisten ammattikoululla Ulkoministeriön kehitysyhteistyöprojektissa, joka liittyi Namibiaan. Sieltä tuli syntymästään asti sokeita oppimaan pistekirjoitusta ja muita taitoja. Muulla tavoin sodassa vammautuneita saapui kouluttautumaan näkövammaisten opettajiksi.
– Sen vuoden jälkeen osasin pistekirjoitusta, mutta enää muistan ainoastaan kolme ensimmäistä aakkosta. Työpaikka osoittautui hienoksi opettamalla elämästä ja ihmisistä tosi paljon. Se oli parhaimpia ja hyödyllisimpiä nuoruuden kokemuksia.
Westön kirjat
Westö valittiin Vuoden 2007 Stadin kundiksi,
Novellikokoelmat parikymmentä vuotta sitten olivat ensimmäiset, jotka käännettiin suomeksi,
Pro Finlandia-mitali 2008,
Leijat Helsingin yllä 1996 sai vuotta myöhemmin Kiitos kirjasta-mitalin, elokuva 2001,
Isän nimeen 2000,
Lang 2002,
Missä kuljimme kerran 2006, Finlandia-palkinto samana vuonna, Teoksesta on tehty näytelmä, televisiosarja ja elokuva,
Älä käy yöhön yksin 2009,
Kasari 2011,
Kangastus 38 2013, sai vuotta myöhemmin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, Ruotsin radio myönsi teokselle Romaanipalkinnon 2014, kirjasta tehdään teatterisovitus, joka esitetään Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 2017.
– Kolme runokirjaa on ruotsiksi, muutama runo on suomennettu, mutta useimmissa tapauksissa voin sanoa, onneksi ei käännetty. Jos joku pakottaa minua ne avaamaan, korvani punehtuvat, enkä mielelläni lue niitä, koska tapani kirjoittaa on muuttunut, Westö sanoo.