ARVOKKAINTA ON
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Saunan jälkilöylyissä on leppoisa, hivenen hulvattomaksi yltyvä fiilis, heittäydymme lapsellisiksi, heitämme porukalla huulta siitä, mikä tai kuka on kullekin arvokkainta maailmassa.
Lapseni, sanon minä. Tylsä vastaus, aivan liian itsestäänselvä. Minkä tahansa joku esittäisi vastalahjaksi kohtalolta, valitsisin tietenkin aina lapseni.
Mutta otetaan sitten kakkos-, kolmos- ja nelossijat! Kuvitellaan, että valittavanani olisi raha ja rakkaus, kuten kunnon ennustuksissa ja huonoissa romaaneissa ja otetaanpa vielä mustaksi hevoseksi se kolmas houkutin meille, näön palautuminen. Mitä tekisin, minkä valitsisin, vaikkapa kaikkien aikojen joululahjaksi?
Vertailu tuntuu ensin aivan liian helpolta, minua naurattaa, meitä kaikkia naurattaa, teini-ikään hupsahtaneiden keski-ikäisten naisten hermostunutta kikatusta, ennemmin ylipursuavaa elämäniloa kuin pikkuhiprakkaa. Olo on kuin meillä olisi juuri nyt valta saada kaikki kolme haluamaamme yhtäaikaa tai edes valita ihan oikeasti. Leikisti, ei kun aikuisen oikeasti.
Rakkaus, sanon minä, rakkaus voittaa rahan. Kunnon jättipotin avulla saisit kenet tahansa, muut nauravat. Vaan kun en haluaisi ketä tahansa, haluan vain hänet. Jos saisin varmuuden rakkauden kestävyydestä hamaan … hmm, loppuikäänikö tai niin pitkään kuin oikealta tuntuu?, niin rahalla ei olisi merkitystä, pärjäilisin nykyisten raamien puitteissa. Ääneni on niin vakaa, ettei kukaan kyseenalaista väittämääni.
Entäs näkö vai rakkaus? Näkevänä et ehkä pitäisikään enää hänen ulkoisesta olemuksestaan? Ehkä haluaisit harrastaa taas silmäpeliä, katsoa monia muitakin syvälle silmiin, olla itsekin monien katseiden kohteena? Näkisit eri tavalla, kuka olet ja kuka hän on? Näkisit mahdollisuuksia, tilaisuuksia ja vaihtoehtoja, valinnanvaraa siellä, missä olet nyt ehdoton?
Hetken ajan minua huimaa, päässäni pyörii kuvia, hymyjä, katseita, valoja ja varjoja menneisyydestä ja haaveista. Nuo kuvat humalluttavat enemmän kuin saunaolut. Näkö tekisi rakkauden nähdyksi, nähtäväksi, näkemisen arvoiseksi. Mutta loisiko näkö rakkautta? Parempia lähtökohtia kyllä, ehdottomasti.
Ja silti: jos ja kun minulla on mistä pitää kiinni, mitä vartioida sydämessäni ja minkä puolesta pelätä, en luopuisi siitä vaihtoehtojen kirjon vuoksi. Haluaisin nähdä hänet, mutta vielä enemmän haluan pitää hänet.
Mykistävää. Syviä huokauksia, joku naurahtaa epäuskoisesti.
Tietenkin näöllä tekee muutakin kuin katsoo rakkaimpiaan, joku hihkuu. Niinpä, näkö avaa maailmaa uudella, tai menetetyllä tavalla. Silti, pudistan päätäni, tässä kohden sama pätee kuin ensimmäisen arvoparin, rahan ja rakkauden kohdalla: rakkaus se sittenkin voittaa koko muun maailman, vaikka illuusioksi sen väittäisitte ja vaikka itsekin arjessa saatan sen illuusioksi uskoa.
Kolmas pari tuntuu liiankin helpolta. Rahan tai näön dilemman voittajaksi näön on selviydyttävä epäilemättä ja epäröimättä. Vai epäröinkö vähän? Alkaisinko selitellä, miksi? Vai olenko iloinen, kun joku vaihtaa yllättäen puheenaihetta?
Näön palautuminen, siitä haaveilin pitkään harva se päivä, siitähän haaveita riittäisi vieläkin. Näkö palauttaisi menneen maailman, tai ehkä tarjoaisi uutta maailmaa, joka rakentuisi sen kadotetun päälle, täyttyen sokeuden aikakautena luomillani uusilla merkityksillä. Nyt osaisin käyttää näköäni viisaammin, harkiten ja nauttien, ei tyhmän tuhlailevasti, kuten ennen. En antaisi kaiken kiinnostavan ja kaiken yhdentekevän lipua silmieni editse yhtä merkityksettömänä, jälkiä jättämättä. Tallentaisin tietoisesti näkemistäni hetkistä ne, jotka avautuisivat syystä tai toisesta vain minulle. Tekisin taidetta, valokuvaisin kasvoja ja ilmeitä, loisin muotikankaisiin ennennäkemättömiä kuoseja ja värejä, piirtäisin huikeita rakennuksia, tai sitten ryhtyisin kuvailutulkiksi näkövammaisille.
Pystyisinkö todella tekemään niin? Miten tosiaan kävisi, jos saisin kävellä ulos sairaalasta uusi näkökyky tallessa?
Kotona kaikki sujuisi hienosti. Toipumisaika ei riittäisi huushollin uudelleenjärjestämiseen: olisi käytävä läpi kaikki vuosien aikana kertyneet paperit, arkistoida tärkeät, ihmetellä lukematta jääneet, ihasteltava ja kauhisteltava valokuvat. Keittiön ja kylpyhuoneen purkit, pussit ja purnukat asettuisivat pikkuhiljaa uuteen järjestykseen, samaten huonekalut, pikku koriste-esineet, kirjat ja huonekasvit, värit sopusuhtaiseen sommitelmaan, valot tunnelmallisiksi. Vaatekaapit kokisivat kenties vallankumouksen ja tilipussi perikadon. Sukulaiseni, ystäväni ja avustajani, siis entiset, tarpeettomaksi käyneet avustajani, saisivat kuulla kunniansa tai kohdata ainakin kiukuttelua ja murjotusta monien väärien hankintojen, huonon maun osoituksen ja ymmärtämättömyyden takia. Vai osaisinko sittenkin olla suurpiirteinen? Vai osoittautuisivatko monet sokeana, muiden silmien varassa tekemäni hankinnat ulkonäöllisesti kelvollisiksi ja peräti hienoiksi myös näkevälle minälleni?
Haluaisin yhtäkkiä tehdä niin paljon! Matkustella, nähdä maailmaa, harrastaa enemmän kulttuuria, monipuolisempaa liikuntaa, hamstrata elämyksiä. Katsoa ja nähdä, tutkia ja ihastella, korvata menetetyt vuodet, tänne mulle kaikki heti nyt! Vaan millä rahalla?
Työkyvyttömyyseläke ja siihen liittyvät etuudet lakkautettaisiin välittömästi. Näkövammaiskorttini leikattaisiin poikki, samoin HSL:n ilmaislippu ja taksikortti ja työeläkekortti. Olisin vihdoin yksi ikäisistäni keskivertonaisista! Tietenkin töihin olisi päästävä heti sairausloman jälkeen. Kirjautuisin työnhakijaksi ja alkaisin selata avoimia työpaikkoja innokkaasti. Lähettäisinhän minä CV:ni niin mielelläni, mutta mitä siihen kirjoittaisin? Olen viisikymppinen ja viimeiset työkokemukseni ovat kahdenkymmenen vuoden takaa, välissä vain tyhjä valkoinen sivu, tai paremminkin tyhjä pimeys. Kuka minut palkkaisi tämän päivän lama-Suomessa ja mihin töihin? Osaisinko luotettavasti ja todistettavasti yhtään mitään sellaista, jolla on näillä työmarkkinoilla rahallista arvoa? Miten pystyisin kilpailemaan kaikkien nuorten tai kokeneiden ammatti-ihmisten tai harjaantuneiden pätkätyöläisten kanssa? Ehkä putoaisin ahdingosta toiseen: peruspäivärahalla ei potkita yhtään pitemmälle kuin työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä järjestelmä kannusta pienimuotoiseen työntekoon, satunnaisista työtuloista saattaa jäädä peräti miinusmerkintä tilille.
Pelkkä ajatuskin alkaa pelottaa ja hirvittää. Jos ottaisin sittenkin sen loton jättipotin… Otan hyvän sijoitusneuvojan, hankin juuri sellaisen asunnon, jota kaipaan, jonka takaovelta pääsen opaskoirani kanssa suoraan luontopolulle. Palkkaan pari avustajaa ja sovin muutaman vakiotaksin kanssa, kodinhoitajan tietenkin erikseen. Rahalla saan harrastuksia mieleni mukaan: uimahallissa uintivalmentaja opettaa kädestä pitäen sitä oikeaoppisinta uintitekniikkaa, kuntosalilla personal trainer valmistaa minulle oman harjoitusohjelman, matkoille voin palkata ammattitaitoisen ja mukavan ihmisen oppaakseni, löydän aina juuri ne silmät, jotka soveltuvat parhaiten käsillä olevaan tilanteeseen, olipa kyse halutunvärisen takin etsimisestä tai elokuvan kuvailusta. En olisi enää yhden palkatun silmäparin ja harvakseen mukaan ehtivien ystävien avun varassa, ei vapaaehtoisten armoilla.
Vaikuttaa siltä, että raha voisi korvata näön. Että rahan avulla arjen hallinta olisi uskomattoman paljon helpompaa kuin palautetun näön avulla. Entä tunnepuoli? Lapseni silmieni loiste, monet rakkaat kasvot? Vaiko tuskastuminen päivä päivän jälkeen, kun huomaan, etten pääse eteenpäin, etten löydä töitä, että taloudellisesti olen ahtaammalla kuin sokeana? Näkemäni kauneus ja kurjuus vai turvallisuus, kumpi houkuttelisi? Kumpi minua ja kumpi lastani, läheisiäni, ystäviäni? Muuttuisinko, kumman valitessani muuttuisin myönteisemmin?
Naurun remakka, joku koputtaa selkääni, havahdun aivan uusiin puheenaiheisiin. Fiksuja naisia, heitä ei rahan ja näön valinnan dilemma enää kiinnostanut. Ja valitettavasti tai onneksi koko valinnan dilemmaa ei ole olemassakaan kohdallani, kenenkään kohdalla meistä. Tämä on leikkiä vain. Meillä on omat arjen valintatilanteemme, niitä riittää ja kunhan selviän omistani jokaisena uutena päivänä, voin hetkisiksi uppoutua myös leikkimielisiin valintatilanteisiin.