Tämä on henkilökohtainen kuvaus vaikutelmistani Abilis-matkalta Intiaan. Matkakumppanina on Jaana Linna Abiliksen toimistosta, hänellä kaksi Kelan tulkkia, minulla yksi ynnä avustajana vaimo Kirsti. Tulkit eivät ole niinkään kielen kuin huonon kuulemisen takia. Minulla lisäksi matkalla kulkee fyysinen sokeus! Kohteita on Delhissä ja Kalkutassa, missä tunnusteltiin mahdollisuuksia löytää uusi kumppanuusjärjestö, jos sellaista nyt ylisummaan jatkossa tarvitaan. Pääkohde on Bangaloressa Mobility India yhteistyön päättymisilmoituksineen. Sieltä tulin Delhin kautta kotiin Helsinkiin ja suoraan Tampereelle osallistuakseni kuurosokeiden shakin SM-turnaukseen. Jaana koukkasi vielä etelän kautta joillakin avustuskohteilla. Mitä shakkiturnaukseen tulee, lähdin kisasta Suomen mestarina.
Teksti: Ari Suutarla
Mitäpä tehdään keskeneräisillä avustushakemuksilla, jotka Bangaloressa ovat odottaneet käsittelyään? Isäntäväen tyrmistykseksi pyydämme hakemukset mukaan Helsinkiin. Niiden käsittely tulisi tapahtumaan Abiliksen toimistolla. Paperia oli melkein 15 kilon säkki.
Isäntäväkemme – tässä tapauksessa kahden naishenkilön – kasvot olivat varsin myrtyneet.
Heidän kannaltaan sanomamme heille oli kurjaakin kurjempi.
Yhteistyö Abiliksen pitkäaikaisen kumppanuusjärjestön kanssa ajetaan alas, eikä uusia hankkeita enää sen kautta avata.
Koko Intian tilanne suomalaisen kehitysyhteistyörahan jakamisen kannalta on tullut pulmalliseksi. Maa on vaurastunut niin, että niin sanotun OECD-luokituksen mukaan Intian pitäisi tulla taloudellisesti toimeen omillaan. Kuitenkin tiedetään, että maan miljardista asukkaasta 800 miljoonaa elää köyhyydessä. Jotenkin sisäpoliittisin ratkaisuin hyvinvointi pitäisi tasata riittämään maan 200 miljoonalta rikkaalta kaikille.
Jos vammaisia henkilöitä lähdetään etsimään, he löytyvät köyhien joukosta. Jos vielä satut olemaan nainen, olet taatusti köyhääkin köyhempi.
Minä, sokea ja puolikuuro mies, pidän Suomeen lähtevää avustushakemusten säkkiä kädessä ja sanon:
– Tässä on mieletön määrä vammaisten ihmisten tarpeita ja hätää.
Naisten tyrmistyneet ilmeet pehmenevät hienokseltansa. He tajuavat, että emme ilkeyksissämme tässä katko siipiä. Itsekin olemme surullisia tilanteesta, jonka jotenkin on pakko etsiytyä uusille raiteille. Toki he ovat etukäteen saaneet tiedon aikeistamme. Mutta ikävää sanomaa ei ole tahdottu ottaa todesta.
Ennen omaa, pehmeätä tarinaani on iloinen pakko todeta, että Jaana oli erittäin hyvä ja korkean tason kokenut abilislainen työntekijä ja matkakumppani, luotettavaa matkaseuraa ihmisenä ja asiantuntijana. Uskottavuutta maailmalla tukee hänen oma kokemuksensa kuulovammaisuudesta. Sataprosenttisesti kuuluu asiaan, että me eri tavoin vammaiset ihmiset olemme vammaisten ihmisten asialla. Ohi puolestaan on puolestamme tekijöiden aika.
Abilis-tiimin matka Intiaan osuu toukokuun viimeiselle viikolle 2014. Uusi intialainen hyvinvointi kukkii alueilla ja osavaltioissa, joihin länsimaat ovat vieneet teollista tuotantoaan saadakseen edullista työvoimaa. Se näkyy ihan katukuvaa myöten. Pukeutuminen on parempaa, autokanta uutta, talot hyvässä maalissa.
SUNNUNTAI
Delhiin on saapunut pariskunta vammaisjärjestön edustajina kohtaamaan meitä. Rouva ajelee pyörätuolilla. Mies vaikuttaa terveeltä. Nauravat, kun esittelyn yhteydessä totean Kirstin olevan avustajani, jonka kanssa myös olen naimisissa. Hekin ovat keskenään naimisissa.
Handicarella on 24 tuntia vuorokaudessa toimiva palvelupuhelin, johon vammaiset henkilöt voivat soittaa kaikissa asioissa. Järjestöllä on vaikuttamistyötä, oikeudessa viisi juttua vireillä. Antavat lausuntoja tekniikan hankkeista ja esineistä vammaisten henkilöiden kannalta. Erityistä painoa pannaan vammaisten naisten elämään. Näytetään paljon kuvia. Handibility on heidän nimistöään, kuten Abilis on meidän. Ovat tuottaneet elokuvan ja järjestävät seminaareja.
On tehty tunnetuksi autismia kohderyhminä terapeutteja, lääkäreitä, vanhempia ja muita. Syntyy vaikutelma toimimisesta ylärakenteissa.
Ovat testanneet autoon sopivaa pyörätuolia. Eivät saa valtion tukea. Raha tulee jäseniltä. Kahdenlaisia jäsenmaksuja, 8 dollaria tavallinen vuosimaksu, suurempi 40 dollaria, joka oikeuttaa hallituspaikkoihin. Kaikki kuitenkin saavat samat palvelut. Toimisto on pariskunnan kotona. Työntekijät ovat vapaaehtoisia. Toiminnan pääaluetta on Lucknow, Uttar Pradesin valtiossa. Eräs aikaansaannos on täysin esteetön puisto, samoin autojen invapysäköintimerkki. Jaana kertoo Abiliksen kumppanuusjärjestöistä. Kysytään rahaliikenteen hoitamisesta. Ulkomaisen rahan vastaanottaminen on aina harmaata aluetta Intiassa. Otetaan kuvia, lähtevät ajelemaan kohti kotia. Unohdan kysyä matkan pituuden. Kartasta selviää, että liki tuhat kilometriä.
Aulassa uusia ihmisiä odottamassa. Jaana aloittaa kertomalla Abiliksesta. Edessämme vammaisjärjestön väkeä viisi henkeä, pyörätuolia, poliojalkaa ja CP-puhetta. Järjestön valinnan on tehnyt yhdyshenkilömme Saovalak Bangkokissa. Oheen tulee pientä purtavaa.
– Uskomme vammaisten ihmisten itse auttavan itseään, Jaana sanoo. Tuntuu, että tuki olisi tarpeen etenkin Intian pohjoisissa valtioissa. Meiltä kysytään, onko jatkossa tarkoitus tukea vain pohjoista.
– Tähän olemme juuri etsimässä vastauksia.
Kysyjä ilmaisee huolensa avun loppumisesta. Pohjois-Intiassa vammaiset ihmiset vasta ovat aloittamassa. Etenkin vammaisten naisten asema kaipaa kohentamista.
Jaana puhuu kumppanuusjärjestöistä ja hakumenettelyistä. Vähän väliä hän tiedustelee, onko kysymyksiä. CP-kaverin englanti menee tulkinkin ohi. Intialaisten englanti on vaikeata lähes kelle tahansa. Joku auttaa ja kysyy, voiko avun saaja jakaa rahaa alajärjestöilleen. Jos saaja on kattojärjestö, niin kyllä. Nyt edessämme on aito vammaisjärjestö, aloittanut 2002, sekä jäsenet että työntekijät ovat vammaisia henkilöitä.
Käy pieni haveri: CP-kaveri innostuu ja kaatuu pyörätuolilla. Pöytä antimineen romahtaa alas. Miehen teepaita kastuu. Kirsti tuo matkalaukusta uuden tilalle. Kaveri saa suomalaisen ruutupaidan matkamuistoksi. On ainakin ihan kuiva.
Yhdistys haluaa muun muassa urheilun keinoin vahvistaa ja tuoda iloa ihmisille. Yhteistyötä on paraolympiakomitean kanssa. Vammaisille ja kodittomille on yömajoja, päivisin leiritoimintaa. Erityisesti kohteena ovat lapset. Paljon ovat saaneet palkintoja toiminnastaan.
Runsaasti kuvia taas, IBM-palkinnosta ja muualta. Todella hyvä verkostoituminen. CP-kaveri alkaa puhua jälleen, taputtelee puhdasta ruutupaitaa yllään ja kiittelee minua nimeltä.
Jaana hengähtää. Puhun vuorostani vammaisista naisista ja kahdenlaisista vammaisten järjestöistä. Toiset ovat vammaisten ihmisten omia, toiset heidän hyväkseen toimivia. Nämä ovat nuoria ihmisiä. Rohkaisen opiskelemaan, ja kerron omasta akateemisesta tutkinnostani 50 vuotta sitten. Ei Suomessakaan vammaisten henkilöiden opiskelukulttuuri ole sen vanhempaa.
Iltakävelyä Kirstin kanssa ulkona kuumuudessa. Katsellaan päivällispaikkaa hotellimme Grand Sartajn likeltä. Sivukatu. Irtokoiria, brittiperuja vasenkätinen liikenne, tosi kuuma. Autot tyyttäilevät, torvet vaimeat ja käheät. Korealainen ravintola, kallis, jatketaan. Kauppakeskus ja toinen, palataan omaan hotelliin. Aulassa solisevaa vettä, ovella kiljuu metallinpaljastin, ihmistä isompi Buddha katselee.
Päädytään oman paikan illalliseen, hot and -soppa hyvän tuikeata, luusta putsattu kanan koipi intialaisen samanlaista. Mukava on Kirstiltä saada päähän öljy ja jalkoihin rasva, olivat jalat lentoyön jäljiltä turvoksissa.
MAANANTAI
Kaksi henkeä eilisestä myöhemmästä ryhmästä, Ummul ja Pradeep, tulevat jatkopalaveriin. Tentitään heitä vielä. Järjestön kaikki noin 100 jäsentä ja hallituksen jäsenet ovat vammaisia henkilöitä. Keskeisin tavoite on saavutettavuus.
Kysytään, onko näillä kiinnostusta kumppanuustoimintaan ja onko heillä yhteyksiä ruohonjuuritason yhdistyksiin. Kokonaisvaikutelma ei vakuuta minua, eivät ehkä saa tarvittavaa luottamusta muiden vammaisjärjestöjen taholta, painotukset paljon urheilussa.
Air Indian lento pari tuntia kaakkoon. Kuuma kosteus tulee vastaan. Mr Aria on vastassa kaksi herraa, vievät kahdella autolla hotelliin. Meillä kuljettajalla valkovaate ja turbaani, harmaja parta letitetty leuan alle.
Uutta korkeaa rakentamista, osin vanhaa ja hylättyä. Tulee Neukkila mieleen. Auto on taas intialainen Suzuki. KFC Kirstin iloksi, mutta nyt tuskin tilaisuutta käydä. Risteys, poliiseja, punainen valo, joutomiehiä vetelehtii. Toinen tie ylhäällä paalujen varassa rakenteilla. Aurinko jo maillaan. Pimeää ja paljon hyviä valoja. Tyyttäilyä. Ajettu jo puoli tuntia. Rinnalla bussi täynnä viimeistä seisomapaikkaa myöten. Vasemmalla vesi, lieneekö Ganges? Pieniä puoteja, +29 astetta, auto ilmastoitu. Keskeneräinen silta. Ihmisiä nukkuu ulkona patjoilla. Lehmä nuuhkii asvaltilta jotakin. Roskia, laitakaupunkia. Mikähän Hilton mahtaa löytyä meille majaksi? Matka on otettava lukuun palattaessa kentälle. Katukeittiöitä. Miehiä pissalla kadun varressa avokäymälässä.
TIISTAI, GAGNESIN PYHIÄ VESIÄ
SAWWD, Subhi, association for women with disabilities, kaksi naista noutamassa, Das ja Juma, kaksi autoa. Aamulla ilmoitus noudosta kello yhdeksän. Kosteata, rankka sadekuuro, kullatut ornamentit takorautaportilla. Kameroiden linssit huurtuvat. Naisia naurattaa, katoksilla varustettuja hetekoita ulkona. Lienevätkö nukkujat olleet yötöissä. Vihreätä, pieniä katumyymälöitä, outoja pallomaisia kukkia, käden näköisiä. Ilmeisesti sairaala, kun ambulansseja piha täynnä.
Rouva Kuhu Das tervehtii intialaisittain kädet yhdessä sormet vastakkain. Paikallisia nyt paikalla 5 naista ja 1 mies, kirjanpitäjä, poistuvat esittelyn jälkeen, paitsi Kuhu, joka kysyy kahvi- ja teehaluja ynnä työjärjestystä. Kuhun järjestö on Bankokista suositeltu naisjärjestö, vammaisia naisia siis. Jukka Kumpuvuori on käynyt täällä kauan sitten, ja muistetaan kyllä. Jaana aloittaa. Vaihdellaan vähän paikkoja kuuluvuuden takia. Tuuletin hurisee, varikset raakkuvat, varpusia ynnä outo lintu.
Johtajatar Kuhulla jokin polion näköinen vamma. Kuhu kertoo järjestöstään, vertaisryhmiä vahvistamassa. Ollaan Länsi-Pengalin valtiossa. On siisti toimisto. Kuhu kulkenut paljon maailmalla konferensseissa ja YK:ssa, tavannut muun muassa isä Kalle Könkkölän. CEDAW on yleissopimus, jossa Intia nyt tekee raporttia. Sisältönä on syrjintä vammaisia naisia kohtaan. Kuhu lupaa Jaanalle kopion puheenvuorostansa New Yorkissa. Nyt ovat huolissaan vammaisista naisista ja tytöistä kaupunkien slummeissa. Tässä keskuksessa työ on aloitettu 2007. Työntekijöitä on 25 palkattua ja jokunen vapaaehtoinen. Hallituksessa seitsemän jäsentä, ainut vammaisten naisten järjestö alueella. Ulkona sataa tosi lujaa. Toimintaa myös parissa muussa osavaltiossa. Näissä on 19 piiriä, joista 10 aktiivisti mukana. Jos saataisiin tukea, toimistoja ja toimintakeskuksia olisi useampia. Kuhu on toiminnanjohtaja ja hallituksen sihteeri.
Puheenjohtaja asuu maalla. Pari vuotta sitten oli iso naisten kokous, mutta sen jälkeen ei ole ollut rahaa. Deaf child -järjestö Englannista, yksi italialainen järjestö ja yksi pieni ranskalainen ovat tukeneet. Valtion kaksivuotinen hanke päättyi 2014 alussa, mutta sen rahoja ei vieläkään ole saatu. Työ valtion suuntaan on hankalaa. 10 naiselle on valtiolta haettu tukea pyörätuoleihin, rahat voivat tulla vuoden parin päästä. Vapaalippuja on busseihin. Jaana esittää Kuhulle jonkin kiperän kysymyksen. Kuhu vastaa toteamalla, että Jaana silmälaseissaan näyttää ministeriltä!
Naapurihuoneessa parikymmentä naista istumassa matoilla. Kättelen heidät. Jaana liittyy seuraan. Pidämme lyhyet puheet. Jaana antaa kaikille Abilis-kynät ja minä Kuhulle uuden Abilis-kirjan, ensimmäisen ulkomailla, juuri nyt keväällä englanniksi valmistuneen, Pienellä tuella suuria asioita. Kirjassa on paljon minun käsialaani. Osoitan nimiölehdeltä nimeäni. Kirsti ostaa naisten ompeleman tunikan. Käsityötuotteita on esillä.
Kurkataan pari ryhmätilaa, toisessa puoli tusinaa ompelukonetta, toisessa viittomakielen opetusta. Sataa suuria pisaroita. Palataan kokoustilaan. Lisää teetä, kahvin olen jättänyt juomatta niukan pitoisuuden vuoksi. Kuhu kysyy kuulokkeista molemmissa korvissani ja saa selvityksen. Toinen on tulkki Evelinaa varten, joka kääntää vieressä mikkiin; toinen seuraa muistiinpanojeni naputtamista älypuhelimeen. Mainio ateria tuodaan pöytään, riisiä ja kasviksia. Lähdetään.
Ganges, vieressä rautatie. Portaat alas ja kosketus veteen. Siinä se on, Intian pyhä virta. Priiskotan vähän Kirstin hiuksiin ja hän minun. Roskia purjehtii, likaa, mielettömästi rantalintuja, pääskysiä ilmassa, pitkätiukuisia varpusia. Emme haluaisi kaiken pyhyyden uhallakaan tuhkamme tulevan sirotelluksi tänne. Kaameita, veden rikki syömiä katuja, auton kytkin ravistaa. Olemme kielitaidotonta väkeä, auton lavalla sika, ahdasta, kuumaa, kosteata, jatkuvaa tyyttäystä, kanat ja linnut kalkattavat, on entistä vaikeampi kuulla. Viemäri, virallinen kaatopaikka. Ihmissonta haisee ja herra ties mikä. Ikkunat auki, melua, seuralaiset karjuvat, kaameaa ryskytystä, lentokenttä näkyy, vihdoin terminaali. Hyvästelyt. Kuhu on kohteliaasti saattamassa, tullut tosin eri autossa.
Bangaloren vastaanottaja löytyy helposti, sataa ja salamoi. Toyotan maasturi vastassa, kaksi takana, kolme keskellä, minä kuljettajan kanssa edessä. Kuljettaja on katolla paljain jaloin pakannut laukkuja peittäen ne pressulla. Touhuun menee tunti. Tuskin joudutaan vuoteeseen ennen puolta yötä. Lentoa oli ilmoitetusti myöhennetty tunnilla, siihen tykö vielä myöhästyminen ja pakkaus. Vihantaa on ja vauraamman näköistä. Tie parempaa kuin Kalkutassa. Sen bengalin kielinen nimi oli Kolkata.
Saa nähdä, kuinka kauan ajetaan hotellille. Edelliseltä käynniltä kymmenen vuoden takaa en muista juuri mitään, ehkä isäntäjärjestöstämme, Mobility Indiasta jotakin, muun muassa ihmisiä sentään. Silloinen johtaja Mahes vaimoineen on Englannissa. Fasilitaattori Jaya on tavattu Helsingissä. Ajoaika 47 min, hotellilla kellon ollessa 00.12.
KESKIVIIKKO, MADONLUKUJEN PÄIVÄ
Herään janoon, mutta en jaksa katsoa kelloa, joka on soimassa seitsemältä. Illalla sentään katsoin, mistä ilmastoinnin saa kytkettyä pois päältä. En herää kelloon, vaan nukun ohi. Aamiaisella enimmäkseen outoja, minulle epämääräisiä ruokia, hyviä, kuumia basilikatomaatteja. Tälläkin reisulla laitetaan suuhun vain keitettyä tai paistettua ja juodaan pullovettä. Matkan tärkein päivä, kaikki materiaalit mukaan. Ulkona vaihteeksi kuuma ja kostea, ei sada. – On se Ari ihanaa, kun saa matkustaa, muistan kateellisten kuoroa. Eikä tästä makseta minulle mitään. Auto noutaa. Hotellin vastaanoton mies kysyy, onko auto hakemassa minua sairaalaan!
Katukuva matala, yleisilme siistimpi kuin aiemmin nähty. Tulilatvapuita valtavina antamassa varjoa. Näkyy muutamia hunnutettuja naisia, skoottereita paljon, pylväiden päässä kaupunkirata rakenteilla. Sokea mies valkoisen kepin kanssa. Mopoja. Pieniä omakotitaloja hyvässä maalissa. Punatiilirakennus, perillä. Mobility India, kansainvälisten tukijoiden logoja ulkoseinä täynnä.
Kokouksessa fasilitaattori Jaya ja 17 muuta, heistä 5 naisia. Esittäydymme, tulkkaus kahdelle kielelle, järjestöjä kuusi. Halutaan kuulla eka porukka Chennaista. Mies puhuu mikkiin. Mielenkiintoinen jättiläisen sauva. Ennen hanketta vammaiset olivat yhteisönsä taakka, nyt eivät enää. Nyt hankkivat tuloja vuokraamalla äänentoistolaitteita häihin ja muihin tilaisuuksiin.
Toisena puhuu nainen, jonka vieressä 10-vuotias poika, tulonhankintaa, mukana pari kynnyskoon räsymattoa. Myös tukea oikeusapuun, vapaan ja maksuttoman lakiavun ohjelma. Menossa 3 juttua oikeudessa.
Kolmantena tulee kuurojen ryhmä. Aiempi Abiliksen hanke loppui viime vuonna kuuroille lapsille. Edustaja on kuuro ja kaksi tulkkia, powerpoint-esitys. Pyydetään meilaamaan Jaanalle, luvataan. Nimi Deaf leaders foundtion, hanke jo ohi, miljoona asiaa. Kuvassa tämä kuuro mies Murali ja Liisa Kauppinen ja Markku Jokinen jossakin kokouksessa. Videopätkä televisiosta. Tulevaisuudelta odottavat useita asioita, nuorisotoimintaa, filmivestivaaleja ja muuta. Nuorisotapahtuma toteutettu jo neljänä vuonna. Oltu mukana yleisillä messuilla. Kertovat muutakin kuin Abiliksen tuella tehdystä toiminnnasta. Väittää, että kaikki on tehty Abiliksen tuella! Vaikea uskoa. Kaavailevat uutta 18 kuukauden hanketta, jossa ompelua, ruoanlaittoa, leivontaa, tietokonetaitoja ja mainostaa opiskelun tärkeyttä. Myös kuurojen koulujen opettajien tasoa on tarkoitus nostaa ym., ym. perhetyötä unohtamatta ja tietysti viittomakielen opetusta. Ohjelmassa vielä tiedotusta sekä konferenssin järjestäminen. En uskoisi olevani kehitysmaassa!
Neljäntenä esittäytyy jo päättynyt hanke, ei vammaisjärjestö, joka loi vammaisten ryhmiä, CWD. Vanha ei vammaisen näköinen mies, moin 55-vuotias, puhuu tamilia tai hindiä, Jayya tulkkaa. Tulee 5000 hengen kylästä, jossa 150 vammaista. Moni lupaa apua, jota koskaan ei tule. Abiliksen tuki on ilahduttanut sitäkin enemmän. Pienlainalla moni sai alkuun oman yrityksen. Mies katsoo koko ajan Jaanaan ja minuun. Kun sana leviää, muutkin haluavat apua. Mies pitää pientä ajoneuvojen korjauspajaa. Nyt hän kouluttaa kahdeksaa muuta vammaista tekemään samaa korjaustyötä.
Viidentenä tulee Serene, naisten ryhmä, hanke meneillään, loppuraportti tulossa. 10 ryhmää perustettu, tiedotusta, kynttilän ja mattojen tekoa, pienlainoja. On muitakin kuin naisia. Täti puhuu pitkästi ja nopeaan. Ottaa seisoessaan tukea. Nyt matkustaa naisten ryhmissä ympäri maata, saanut palkinnon toiminnastaan ja osallistunut puhekilpailuihin. – Uusia hyötyjiä, käsi poikkaistu, juttu oikeudessa, meitä kiitetään tulemisesta tänne. Hänellä projektista lehmä! Tekokäsi. Tulee Hyde park-tuntu, onkohan pyrkimässä poliittisille areenoille?
Kuudes ja viimeinen esittäytyjä on MHR, maanviljelystä nuorille. Ammatillinen koulutus alkanut, ompelua ja muuta. Mies puhuu ja puhuu, jaetaan kahvia jokaiselle. Jaya kääntää englanniksi ja jollekin muulle kielelle. Tutkitaan Jaanan johdolla hakemuskaavakkeita. Heillä hankala saada lääkärin todistusta vammaisuudesta, mutta on vain varattava aika. 6 henkeä on saanut työtä, kymmeniä on koulutuksessa. Miehellä on oma palkkatyö, minkä lisäksi kouluttaa muita. 350 henkeä jonottaa koulutusta. Ota näistä selvää !
– Tulee Kelan tekstari, että minulla on taas tulkki seuraavanakin päivänä! Näin on ollut päivä päivältä, naurettavaa ilmoittelua. Valokuvausta ja lounas, yhdellä kauniita, tuoksuvia jasmiinin kukkia tukassa. Oli juuri se puhekilpailuihin osallistunut hehtaaripuhujanainen. tervehdimme korjaamon pitkäsauvaisen miehen. Iso osa väestä poistuu. Rouva Albina sekä fasilitaattori Jaya jäävät.
Mrs Albina esittelee Mobility Indian, aloittivat 20 vuotta sitten. Kehitys on ollut vammaisalalla iso. Tavoitteet ovat entiset, ihmisoikeudet ja tasa-arvo. Keskuksessa on apuväline- ja proteesipaja. Asiakkaille kuljetuspalveluja. Talo valmistui 2000 ja on esteeetön, maan ainut paikka alan laitteiden ja apuvälineiden käytön oppimiseen. Opiskelijoita ja harjoittelijoita ympäri maailman, yksi tunti etelään kohdataan jo valtava köyhyys. Lukuja vammaisten henkilöiden tavoittamisesta. Jokukin mies korjaa televisioita. Vaimo ja kaksi lasta saavat elannon.
Uusin Mobility Indian talo on suunniteltu Maija Könkkölän ohjeiden mukaan. Maija oli muun muassa näkövammainen arkkitehti. Hiljentyvät kuullessaan hänen kuolleen. Monet ovat aktivoituneet menemään mukaan politiikkaan. – Pieni kahvitauko Albinan tunnin mainospuheen jälkeen. Mitäs nyt? Abilis haluaa tukea aitoja vammaisten järjestöjä. Mobility India on jotakin muuta. Joudutaan tarkistamaan strategioita. Sisällä on 29 hakemusta. Kerromme, että muiden kuin aitojen vammaisjärjestöjen hakemukset tulevat saamaan hylkypäätöksen. Naiset ovat silmät ymmyrkäisinä. Ilmoitetaan vievämme hakemukset Suomeen. Kaava selitetään uusiksi viidennen kerran! Jos ja kun tulee uusia hakemuksia, niin on pyydettävä odottamaan.
Naiset happamia. Eivät enää halua esitellä taloa. Jaana pyytää pois Mobility Indian nyt saamat 29 hakemusta. Tuodaan säkillinen, joka punnitaan hotellissa, 14,5 kiloa ja jaetaan eri laukkuihin. Silmät kyynelissä sanon, että siinä on iso määrä ihmisen tarpeita ja hätää. Viesti ymmärretään. Ilmapiiri pehmenee. Kiitetään ja hyvästellään. Jaana vielä jatkaa aamulla etelään minun suunnatessani kohti Delhiä ja Helsinkiä. Matkan vaikein tehtävä on hoidettu.
Jet airwaysin lento, sama yhtiö, joka heitti minut opaskoiran takia ulos koneesta edellisellä Intian käynnillä. Mukavaa juttelua kolmisin tulkki Evelinan ja Kirstin kanssa, jossa en ainoastaan minä kerro vanhoja tarinoita. Muistoja. On tärkeätä ja upeata, että tulkki on ihmisenä luonteva ja tehtävissään taitava. Transithotellin virkailija nimikylttien kanssa Delhissä vastassa, 4-5 passin tarkastusta, suihkuun. Sisähuone, näkymä sulkapallon sisäkentälle. Hakevat taas aamulla Finnairin lähtöselvitykseen. Tekniset järjestelyt siis erinomaiset. Taas mielessä kysymys, näinköhän viimeinen kerta Intiassa!