Gyöngyi Pere-Antikainen
KUUN VENHEESSÄ
Ovi liukuu auki ja vatsassani muljahtaa ilkeästi. Koirani tietää jo suunnan ja vie minut kanslian ovelle, josta minut sitten ohjataan eteenpäin.
Kävin täällä ensimmäisen kerran kolme viikkoa sitten. Vietimme syntymäpäivääni kolmistaan kahden ystävän kanssa. En olisi etukäteen uskonut, mutta päivästä tuli iloinen ja hauska. Yllättäen meille tarjoutui mahdollisuus saunoa ja tietenkin se oli käytettävä. Nauroimme kippurassa jopa sille, että kun jouduimme pärjäämään ilman näkevää apua, emme saaneet osittain allekkain pinotut lauteet oikeaan järjestykseen ja ihmettelimme sikinsokin olleiden kaiteiden tarkoitusta. Skoolasimme viinilasillisilla, tavan mukaan milloin poikiemme, milloin koiriemme tai vain alkaneen kevään kunniaksi ja syntymäpäivä tuntui lähes oikeanlaiselta. Kaksi meistä lähti sitten kotiin jatkamaan elämäänsä. Kolmas lähti myös kotiin pari päivää myöhemmin, silloin vielä lähti.
Meidän olisi osattava puhua kuolemasta. Me vaikenemme hämmentyneinä tai uskottelemme itsellemme ja toisillemme, että kuolema pysyy hamassa tulevaisuudessa ja kaukana meistä, että sairaudet ovat aina voitettavissa. Me emme keksi sopivaa sanottavaa, joten jätämme soittamatta tai siirrämme puhelun huomiseen, aina huomiseen, kiireettömämpään, ehtiväisempään päivään. Päivään, jota ei ehkä tule milloinkaan. Ja se läheinen, joka puheluamme odottaa, tuskailee vähän, pohdiskelee ihmissuhteiden merkitystä, mutta samalla antaakin jo anteeksi ja toteaa olleensa itsekin, ainakin joissakin tapauksissa, yhtä arka ja välttelevä. Ei siis kenenkään tarvitse kantaa omantunnon tuskia harteillaan, hän sanoo. Ei ainakaan kohtuuttomissa määrin, aion lisätä. Mutta tyhjyys jää, ihmisen jättämän tyhjyyden lisäksi hyvästelemättömyyden tyhjyys.
Kolmesta ystävyksestä hän, joka ei päässyt lähtemään heti yllätyssynttärijuhlien jälkeen, on taas takaisin siellä, nyt ei enää päivähuoneessa. Nyt tämä on hänen kotinsa. Hänen viimeinen kotinsa on muutaman neliön tila kahden hengen huoneessa, hyvin laadukas sänky, yöpöytä ja pieni hyllykkö, pari mukavaa lepotuolia ja parin askeleen päästä käytännöllinen kylpyhuone. Kodinomaisesti, aistikkaasti ja värikkäästi sisustetut tilat kaiken kaikkiaan, viihtyisyyteen on panostettu kuin hyvissä hotelleissa. Hän pääsee milloin vaan terassille, tupakalle, auringosta nauttimaan, rupatteluhetkeä viettämään. Viimeinen saunakerta on ollut ja mennyt, ruoatkin aletaan kärrätä huoneeseen. Mutta hänen omat stereonsa soittavat vielä musiikkia ja äänikirjoja, hän jaksaa vielä valittaa Ylen radiokanavien kaupallistumisesta. Hän saa vielä pukea omat vaatteet, kännykkä pärisee vielä tutulla soittoäänellä hänen kädessään. Hän ilahtuu vielä tuomisistani.
Muutama päivä vain, eikä tuomisia enää tarvita. Hän ilahtuu vielä, ilahtuu minun tulostani. Näin meistä riisutaan kaikki materiaalinen. Näin hän etääntyy ulkoisesta maailmasta. Eilen hän halusi vielä juoruja, puhui järjestöpolitiikkaa ja itki poikansa puolesta, nyt menettävät merkityksensä jopa parhaat kirjat. Hän sulkeutuu ruumiiseensa, hänen sielunsa käpertyy sisimpäänsä neulanpäänkokoiseksi mustaksi aukoksi. Ei enää ulospääsyä. Häntä lakkaa kiinnostamasta kaikki ulkopuolinen, ympäristö lienee hänelle pelkkä tausta omalle kutistumiselleen. Hän lakkaa olemasta kiinnostava olemassaolevana henkilönä, hänestä tulee muisto. Hän on auttamattoman yksin hänen ylleen kumartuvien kasvojen alla. Ja voi, miten auttamattoman yksin minä olen, luoksepääsemättömissä hänen kanssaan! Kuoleminen on pelottava ja raadollinen. Silti tässä hetkessä on jotain lempeää ja meidän aikamme pysähtyy pitkäksi toviksi kuin pidätetty huokaus.
Yksi tuominen minulla on sittenkin: ystävän hänelle laulama ja soittama laulu minun tallentamanani. Hän kuuntelee sitä liikkumatta. Minä pidän hänen kättään kädessäni, kysyn, pitääkö hän laulusta, hän puristaa sormiani heikosti.
Sokeana tämäkin on tuplasti vaikeampaa. En voi nähdä hänen pieneksi muuttunutta elekieltään, en värähdyksiä hänen kasvoillaan, en ilmeitä. Hän vie käteni vatsalleen, osoittaa kasvaimen. Emme osaa sanoa mitään ja voimme vain arvailla, mitä toisen kasvoilla lukee. Kun puhekin muuttuu yksipuoliseksi, jäljelle jää vain kosketus. Minulla on valta koskettaa, silittää, halata, hänellä parhaimmassakin tapauksessa vain valta hyväksyä kosketus tai yrittää kääntyä pois. Hän makaa rentona ja haluan olettaa hänen kasvoillaan olevan levollinen ilme. Haluan kuvitella, että mielessämme katseemme kiinnittyvät vielä kerran toisiinsa. Haluan kuvitella, että ympärillämme on pehmeä hämärä, että suljetun verhon takaiseen harmauteen sekoittuu vähän taivaan tummaa sineä ja että puiden oksien varjoleikki kuun valossa heijastuu hänen peitolleen ja että hän kuvittelee näkevänsä sen.
Sokeana meidän viimeinen kohtaaminen on pitkälti mielikuvien varassa. Äänet ovat niin pieniä: hengitys alkaa hiipua, sormeni tuntevat, kun rintakehä ja leuka kohoilevat pienin hätäisin liikkein kuin nälkäisten linnunpoikasten. Tuntuu melkein tungettelevalta tarkkailla hänen olotilaansa koskettamalla, mutta muutakaan en voi. Sormeni välittävät aivoihini kuvia, joita en voi ikinä unohtaa.
Hän antoi viimeisen halauksensa muutama tunti sitten, minä viimeiseni nyt. Ehkä hän tajuaa sen, jollakin käsittämättömällä tasolla. Hoipertelen pois, viimeistä kertaa näitä juuri ja juuri tutuiksi tulleita Terhokodin käytäviä. Ehkä sanon hyvästit sinne jääville, en tiedä. Kuka kutsui taksin, en tiedä. Onko yö kylmä, en tiedä.
Taksikuski puhelee hiljaa, miltei itsekseen: ”Kesä on lähellä, taivaanranta ei enää kokonaan tummu yön pimeimpinäkään hetkinä, pieni vaaleampi sini näkyy horisontissa ja kohta häivähdyksenomainen viiva aamuruskoa”. Päässäni soi viimeinen hänen kuulemansa laulu, V. A. Koskenniemen runo Aarre Merikannon säveltämänä:
”Kuun venheessä me soutakaamme pois”.
P:n muistolle