”SUUREMPAA SYNTIÄ EI OLE KUIN PELKURUUS”
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Näkövammaisteatterin Mestari ja Margarita
Tältä porukalta ei rohkeutta puutu! On pakko todeta, että kun kuulin ohjaaja Anu Aaltosen valinneen seuraavan teatteriesityksensä aiheeksi Bulgakovin mestariromaanin, yllätyksen ja hurmoksellisen ilon jälkeen mieleeni hiipi myös epävarmuus, melkeinpä pelkuruus. Mestariteostenkin joukossa pidetään Saatana saapuu Moskovaan -nimellä suomennetun romaanin dramatisointia poikkeuksellisen haasteellisena tehtävänä, johon eräätkin teatteriesitykset ja elokuvat ovat kompastuneet. Entäs sitten onnistuneet dramatisoinnit: niihin ei kyllästy koskaan, sen verran monipuolisia ja yllätyksellisiä ne ovat tuoden esiin aina uusia ja taas uusia näkökulmia Bulgakovin romaanista. Mutta pieni harrastajateatteri ensikertalaisineen, pienine budjetteineen, vaikka intoa ja sitoutuneisuutta riittääkin, mihin he pystyvät? Pysyykö kunnianhimoinen esitys kasassa ja nousevatko ohjaajan asettamat painopisteet esille?
Ensi-illassa Iiriksen Braille-sali oli täynnä. Yllättävää ja ilahduttavaa, sillä vaikka esitystä on markkinoitu voimallisesti ja ennakkoluulottomasti myös sosiaalisessa mediassa, väliaikoineen lähes kolme tuntia kestävä ja vaikean maineessa olevaan teokseen perustuva esitys saattaisi kuulostaa haastavalta purtavalta.
Minut esitys tempaisi pyörteisiinsä heti ensiminuuteilla. Ohjaajan perusasetelma on toimiva sekä näyttelijöiden että katsojien kannalta. Kaikki kymmenen näyttelijää istuvat puoliympyrässä jokainen oman jalkalamppunsa vieressä kirjaa eli käsikirjoitusta lukien. Jokainen toimii vuorollaan kertojana, milloin vain yhtä lausetta, milloin pitempiä tekstejä lukien. Dramaturgisesti hieno ratkaisu: kun tekstiä opeteltavaksi on käsittämättömän suuret määrät, käsikirjoituksen seuraaminen ja muiden kuiskaajan apu tarvittaessa helpottavat näyttelijöiden työtä. Lisäksi mahdolliset pienet virheet, joita pakostikin tulee, istuvat esitykseen luontevasti ikään kuin lukuvirheinä, kuin tavallinen ihminen lukisi tarinaa läheiselleen huvin vuoksi, vieläpä niin että kaikki kauniit kädet seuraavat pistekirjoitusrivejä samaan tahtiin, yhteisen koreografian mukaisesti. Roolihahmot nousevat aina puoliympyrän keskelle tai eteen esittämään juonta. Ratkaisusta tulee mieleeni myös antiikin Kreikan tragediat kertojaa esittävine kuoroineen. Kohtalaisen runsaat kertojaosuudet auttavat myös hahmottamaan kolmella tasolla polveilevaa juonta ja laajaa henkilögalleriaa sekä vastaavat tavallaan myös kuvailusta visualisoiden juonen taustoja.
Lavasteita on käsittääkseni hyvin vähän ja kannettavaa rekvisiittaa sitäkin vähemmän. Pääkallot, setelit, maljat ja vastaavat Wolandin seurueen taikaesineet ovatkin aina näkymättömiä, symbolisia. Sokeiden katsojien kannalta on hieman ikävää, että kuvailutulkkaus ei pysty esittelemään puvustusta, roolihahmojen herkullisesti ideoidut vaatteet on halutessaan käytävä esityksen jälkeen kopeloimassa. Kuvailutulkkaus, josta vastaa ohjaaja itse, on tyylikkään minimalistinen, runsaampi kuvailu ei millään mahtuisi tekstien sekaan. Silti ehkä muutaman minuutin verran olisi syytä varata puvustuksen esittelyyn ennen näytöstä tai näkövammaiskatsojille erikseen tiedottaen.
Näyttelijät, joiden joukossa on sekä konkkareita että ensikertalaisia, muodostavat ihmeen yhteennivoutuneen ja toisiaan tukevan ryhmän. Jokainen vaikuttaa olevan hänelle parhaiten sopivassa roolissa, hahmot ovat luontevia. On vaikea nostaa ketään erityisesti esille, mutta primus inter pares, eli ensimmäisinä tasavertaisten joukossa mainittakoon Wolandia huikealla tavalla esittävä Riikka Hänninen, joka pärjäisi uskomattoman ilmaisuvoimaisella äänenkäytöllään millä tahansa lavalla ja joka saa kyyneleet kohoamaan silmiin sekä pelkuruuden synnissään riipaisevan uskottava Pilatus Jani Kallunki. Vaan miksei myös he: hemaisevan naisellisena Margaritana Hely Parviainen, kärsimykseen uupuneena Mestarina Jari Gusev, Joose Ojala Jeshuana, jonka sanaan hyvistä ihmisistä on pakko uskoa, ääntään terävän kirkkaasta lämpimän heleään taivuttavana Korovljevina Marianne Tenhami, riemukkaan, ilkikurisen suloinen Begemot-kissa Ronja Oja, Ella Ahlberg taianomaisesti muuntuvana Azzazzellona ja Leevi Matteuksena, samaten monessa pienemmässä roolissa loistava Anniina Latikka sekä Markus Tihumäki intohimoisena runoilija Ivanina ja väkivahvana Markus Rotantappajana. Ja huomattakoon, että ison roolinsa ja kertojanosuuksiensa lisäksi jokaisella oli enemmän tai vähemmän pieniäkin sivurooleja, erikoinen, mutta toimiva ratkaisu.
Markus ”Rotantappaja” Tihumäkeen liittyy ensi-illassa sattunut ja taatusti anekdootiksi jalostuva tapaus: puukottaessaan Juudasta hän viilsi vahingossa omaa rannettaan ja joutui poistumaan lavalta hetkeksi sidottavaksi. Muut hoksasivat tilanteen salamannopeasti ja jakoivat hänelle kuuluvat kertojaosuudet saumattomasti keskenään, kunnes hän palasi lavalle. Todennäköisesti suurin osa katsojista ei huomannut mitään ja kuten sosiaalisessa mediassa saimme lukea, ”siinä, mihin veri vuoti kasvavat jo viiniköynnökset terttuineen”.
Ohjaajan kanssa tiivistä yhteistyötä tehneen Antti Jaakolan ja Janne Palosuon musiikin ja äänieffektien ansiosta näytelmää on näkövammaisena helppo mieltää kuunneltavaksi, miltei kuunnelmamaiseksi. On hienoa, että näyttelijät on saatu mukaan monipuoliseen musisointiin, erikoisuutena harvinainen soitin theremin ja erään ’30 -luvun rabbin jiddiksenkielinen laulu. Äänitehosteet kantavat joissakin kohden myös symboliikkaa, kuten Wolandin soittama ja pääkalloa symbolisoiva kristallilasi. Kristallikallonkaltaisia tarkkaan mietittyjä symbolisia yksityiskohtia on näytelmässä hyvinkin paljon ja sokeaa katsojaa surettaa hieman, kun suurin osa niistä jää auttamattomasti havaitsematta. Voin hoksata oikeastaan lähinnä niitä, joista satun kuulemaan näyttelijöiltä tai ohjaajalta. Tähän paraskin kuvailutulkkaus tuo vain lievää helpotusta.
Mainitsemani kuunnelmamaisuus rajoittuukin nimenomaan vain teoksen hyvin suunniteltuun äänimaisemaan, eikä tarkoita liikkumattomuutta lavalla. Ohjaaja Anu Aaltosen Näkövammaisteatterin kanssa aiemmin tehdyn kuuden projektin suoma rutiini ja asiantuntemus varmistavat, että myös lavanäkymä toimii, lavalla koko ajan tapahtuu ja liikettä riittää. Näkövammaisten näyttelijöiden kohdalla on otettava huomioon tilan ja liikeratojen selkeys ja se, että esitystä muualla toteuttaessa samankaltaiset lavaolosuhteet olisivat helposti luotavissa. Anun varmassa otteessa näyttelijät ottavat lavan haltuunsa hyvinkin luontevan ja rennon oloisesti. Varieteen taikatemput, raitiovaunun yliajo, Margaritan öinen lento – mikään ei tunnu teeskennellyltä tai yliampuvalta.
Anu tuo esitykseen myös romaanista silmäniskun lailla nykyhetkeen viittaavia yksityiskohtia. Eräs on ristiinnaulitsemiskohtaus, jossa näyttelijät puhuttelevatkin toisiaan oikeilla nimillään ja esityksessä ikään kuin esittävät kohtausta: teatteria teatterissa. Näin henkisesti äärettömän rankka aihe tehdään toisaalta vielä henkilökohtaisemmaksi nimettyjen näyttelijöiden kautta, toisaalta samalla hieman etäännytetään osoittamalla sitä näytellyksi.
Margaritan rooliin taas kuuluu kaksikin hyvin voimakkaasti korostettua toistoa, jotka viittaavat valinnan hetken vaikeuteen. Kun hän lähtee Mestarin luota kotiinsa, alkaa hän astella lähtöaskeleensa kellariasunnosta kolmesti kertojan korottaessa ääntään koko ajan ennen kuin saa lopulta lähdetyksi. Sittemmin hänen jättäessään kotinsa hänen askeleensa päättyvät ensin pyörtymisenkaltaiseen kohtaukseen ja sitten vasta lopulliseen lähtöön. Myöhemmin sama pyörtymiskohtaus toistuu symbolisoiden Azazzellon hänelle lavastaman kuoleman hänen kohtalonsa realistisempana päätöksenä.
Ohjaaja valitsi romaanin suomista vaihtoehdoista näytelmänsä pääteemaksi armon: ihmiset joutuvat olosuhteiden pakosta vaikeiden valintojen eteen, mutta vaikka tekisivätkin virheitä, armo suo heille toisen mahdollisuuden, tilaisuuden valita toisella kerralla oikein. Tämä sanoma demonstroidaan sekä Margaritan, että Mestarin, Pilatuksen ja negatiivisena vastakohtana myös Leevi Matteuksen voimin (tästä laajemmin ks. Kajastuksen edellisestä numerosta). Romaanin poliittinen ja yhteiskunnallinen sanoma jää tässä esityksessä hieman taka-alalle, Wolandin seurueen pirullisen oikeudenmukaisista toimista Moskovassa nähdään lähinnä viitteenomaisia mosaiikkipaloja. Wolandia esittävä Riikka Hänninen kertoi jälkeenpäin tajunneensa vasta toisella romaanin lukukerralla, miten valtavan rohkea ja kauaskantoinen teko tällaisen teoksen kirjoittaminen aikansa Neuvostoliitossa oli ja miten moderni ja suuri kirja se on vieläkin. Liekö ihme, että paraikaa romaani on Venäjällä jälleen luokiteltu vaaralliseksi ja poistettu koulujen opetussuunnitelmista nuorille sopimattomana lukemistona.
Esityksen vihoviimeinen lause on jälleen pienoinen yllätys: korostettu viimeinen lause, sekä Mestarin romaanin että Bulgakovin romaanin viimeinen, lausutaan myös alkuperäiskielellä venäjäksi: minulle tämä alleviivaa kirjan erään sanoman: käsikirjoitukset eivät pala.
Tässä vain tunnelmapalasia ensi-illasta. Toinen katselukerta olisi hyvin mieluinen ja jos esitys saadaan jälkeenpäin julkiseen jakoon jollakin tavalla, voisi siihen palata myöhemmin useastikin, kuten itse romaaniin. Nyt tunnen pientä haikeutta, kun eivät voimavarani riittäneet lähteäkseni mukaan projektiin. Toisaalta tiedän, miten valtavan työn koko ryhmä on joutunut tekemään, sitoutumaan reiluksi puoleksi vuodeksi hankkeeseen uhraten kaiken aikansa sille. Anulle ja ryhmälleen kuuluukin kaunein ja arvostavin kiitokseni ja toistan usean muun katsojan mukana: tässä on ehdottomasti vuoden harrastajateatteritapaus!
Lopuksi siteeraan Wolandia esittävän Riikka Hännisen blogikirjoitusta:
”Tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.
Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.”