Sokeus vaatii soittajalta hyvää muistia ja pitkää pinnaa
Teksti: Joose Ojala
Sokeus ja muusikkous on yhdistelmä, joka saa osakseen poikkeuksellisen paljon romantisointia. Kokemukseni mukaan näkevät pitävät muusikon ammattia sokealle sopivana kuin hanskaa käteen. Soittaessahan ”näköä ei tarvita” ja sokea ”varmasti käyttää kuuloaan sata kertaa paremmin kuin yksikään näkevä.” Vaikka nämä puheet ovat ehdottoman hyväntahtoisia, niiden puhuja suojelee jutuillaan luultavasti eniten itseään. On varmasti lohdullista ajatella, että kaikki musiikin tekemiseen ja soittamiseen liittyvä puuha muodostaa saarekkeen, jossa sokea saa päästää luovuutensa valloilleen ilman, että mikään puuttuvan näön tuoma este haittaa menoa.
Totuus lienee jotakin näiden kahden narratiivin välistä. On tietysti totta, että sokeus saattaa antaa tiettyjä etuja, koska esimerkiksi kuulonvaraista oppimista on ollut pakko kehittää, halusi tai ei. Valitettavasti muusikkous ei suojele sokeaa harjoittajaansa yhteiskunnan järjestämiltä saavutettavuuden ja sosiaalisten normien esteiltä. Osa sokeista muusikoista ratkaisee ongelman alistumalla tilanteeseensa, osa taistelee tiensä näiden esteiden läpi tai pikemminkin yrittää pärjätä niiden kanssa päivä kerrallaan.
Musiikkiopiston jäykässä putkessa kasettimankka nuottikansiona
On totta, että äänen tuottaminen instrumentista ei itsessään vaadi näköaistia. Mutta tarkkoja jos ollaan, tämäkään väite ei ole aivan tosi. Sokea soittaja ei näönvaraisesti voi oppia sitä, millainen on esimerkiksi ergonominen soittoasento. Kun itse aloitin harmonikan soittamisen täysin kuulonvaraisesti, soittoasentoni oli kaikin tavoin pielessä. Olin lysyssä soittimeni päällä ja ennen kaikkea en käyttänyt oikean käden peukaloa lainkaan, vaan se oli linkussa soittimen kahvan takana. Mikäli en olisi saanut asiantuntevaa opetusta, olisin rikkonut kroppani. Todennäköisesti ennen sitä olisi soittointoni tyssähtänyt siihen etten olisi teknisesti selvinnyt vaativammasta ohjelmistosta puutteellisella tekniikalla. Tietysti asiantunteva opetus on kaikki kaikessa, oli sitten sokea tai näkevä. Kuitenkin sokean soittajan kohdalla opettajalta vaaditaan innovatiivisuutta ja tarkkuutta, koska peiliä ei ole mahdollista käyttää opetustilanteessa, eikä oppilas voi näönvaraisesti matkia opettajaansa. Jokainen ele on kuvattava verbaalisesti ja usein näytettävä kirjaimellisesti kädestä pitäen. On kunkin opettajan oman aktiivisuuden varassa, paljonko näihin asioihin kiinnitetään huomiota. Itselläni soittoasennossa oli vielä paljon petrattavaa, kun siirryin ammattiopintoihin.
Toinen suuri haaste liittyy nuottien opettamiseen ja opetteluun. Tällä hetkellä pistenuottien opetusta on saatavana, mutta tiedottamisesta huolimatta tietoisuus tästä ei ole levinnyt toivotusti. Kun itse 2000-luvun alkuvuosina aloitin musiikkiopistossa, kukaan ei tiennyt pistenuoteista mitään omassa oppilaitoksessani. Opettajani kehitti varsin innovatiivisen kasettisanelusysteemin. Tällä menetelmällä opin paljon hyvin vaativiakin perinteisiä harmonikkakappaleita. Olin kuitenkin kiinnostunut myös klassisesta ohjelmistosta ja olisin halunnut tutustua myös melodiabassoharmonikkaan (soitin, jolla on mahdollista soittaa sävellyksiä, joissa molemmille käsille on kirjoitettu itsenäiset stemmat), mutta silloinen opettajani torppasi tämän ajatuksen. Perustelu kuului, että ”sä olet niin pelimanniohjelmiston soittaja ettet sä tarvitse melodiabassoa.” Kyseistä ohjelmistoa oli valikoitu minulle, koska sitä oli helppo syöttää kuulonvaraisesti ilman nuotteja.
Tilanteeni ei tietysti ollut opettajani syytä, vaan kaikki tekivät varmasti parhaansa. Omaa tilannettani käyttäen minun on kuitenkin helpointa sanallistaa niitä haasteita joita syntyy, kun sokea soittaja laitetaan näkeville suunniteltuun musiikkiopistoputkeen. Hyvää tahtoa ja yritystä on lähes aina, mutta valitettavasti nuottien puuttuminen nostaa monien tien pystyyn. Tilanteen surullisuutta leimaa se tosiseikka, että tietoa olisi saatavilla, mutta se tavoittaa valitettavan harvat. Jos en itse olisi kiinnostunut intohimoisesti rytmimusiikista ja myöhemmin jazzista, minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ammattimuusikoksi.
Harmillisesti musiikkiopistot ja oppilaitokset muutenkin korostavat suoritusten ja tutkintojen merkitystä. Jos tietotaitoa sokean muusikonalun tukemiseksi ei löydy eikä siksi pääse näyttämään todellista potentiaaliaan, itsetunto voi saada kovan kolauksen, vaikka kykyjä olisi vaikka mihin.
Stemmoja verenmaku suussa tankkaamaan
Vaikka varmasti yli 90 % sokean muusikon haasteista johtuu siitä, ettei systeemi pysty mukautumaan erilaisen yksilön tarpeisiin, on asioita joihin aktivismi ei pure. Muusikon tapauksessa merkittävin näistä on nuotinluku. Instrumentalistin kädet ovat kiinni soittimessa, joten samanaikainen soitto ja nuotinluku ei onnistu. Tekniikka on viimeisinä vuosikymmeninä kehittynyt siten, että näkemällä vaivaa, on käytännössä kaikki nuotit mahdollista muuttaa joko pistenuoteiksi tai audioksi. Itse käytän hybridiratkaisua, eli luen nuottia pisteillä kuunnellen sitä samalla. Tämä kaikki on kuitenkin opettelua tukevaa toimintaa ja keikalla on sitten mies, pää ja haitari. Itse rytmimuusikkona kaipaisin paljon yksinkertaisia sointulappuja ja rakennemerkintöjä, joista voisin tarkistella asioita soiton aikana. Tämä ei ole mahdollista vaan on operoitava pelkällä muistilla. Kuten voisi kuvitella, vaikeat kappaleet eivät ole se ongelma, koska niihin on joka tapauksessa paneuduttava. Ongelma muodostuu, jos käsillä on kymmenien toisiaan muistuttavien kappaleiden yksinkertainen ohjelmisto ja biiseissä on pieniä vaikeasti muistettavia koukkuja epäloogisissa paikoissa. Jos kyseessä on vieläpä kertaluonteinen esiintyminen, työmäärä on helposti kolminkertainen näkevään soittajaan verrattuna. Myös jos kappaleissa on sovitettuja yksinkertaisia stemmoja, ne on osattava täsmälleen nuottikuvan mukaisesti. On mahdollista, että taitava näkevä nuotinlukija selviytyy kunnialla materiaalista, jonka omaksumiseen olen itse joutunut käyttämään useita työtunteja.
Muutanko heikkouden vahvuudeksi vai lyönkö päätä seinään?
Olen tehnyt ja teen varmasti molempia. Riippuu päivästä, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi. Totuus kuitenkin on, että nämä ovat asioita, joille ei voi mitään. Siksi oma strategiani on pikemminkin se, että yritän mahdollisuuksien mukaan kiertää ongelmat. Keikkailen paljon yksin tai bändeissä, joissa on vakio-ohjelmisto. Näin kerralla tehty työ palvelee parhaimmillaan kymmenillä tai sadoilla keikoilla. Myös oma rakkauteni jazzmusiikki ja improvisointi tarjoaa monia pakokeinoja. Käytän hyvin vähän valmiita sovituksia ja monesti sovitan kappaletta lennossa soittaessani. Näin säästän itseäni yksityiskohtien hinkkaamiselta ja saan aikaan musikaalista ja hyvin soivaa tekstuuria omalla mukavuusalueellani. On varmasti niin, että oma sokeuteni on merkittävästi vaikuttanut siihen, miten muusikkouteni konkreettisesti toteutuu. Uskon, että näkevänä muusikkona minulla saattaisi olla enemmän työtilaisuuksia, koska voisin vastaanottaa keikkoja, joita en sokeana muusikkona halua tehdä. Olen kuitenkin täysin varma siitä, etten olisi näkevänä muusikkona pystynyt kehittämään nykyistä tyyliäni soittaa harmonikkaa. Se kun on syntynyt täyttämään sitä tyhjiötä joka syntyi, kun en saanut käsiini enkä halunnutkaan soittaa valmiiksi kirjoitettua ohjelmistoa. Koska halusin kuitenkin haastaa itseäni soittajana, rupesin itse sovittamaan musiikkia ja niin syntyi se ominaissoundi, joka minua tällä hetkellä muusikkona määrittää. Näkövammaisuus on ollut muusikon uralla ehdottomasti iso haitta, mutta se on myös avannut sellaisia ovia, jotka ilman näkövammaa olisivat pysyneet minulle suljettuina.