Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas ja hänen ystävänsä istuivat kirjaston lukusalissa. Illan viimeinen runoilija luki tekstejään. Kiinnostavaa, mutta Vinokkaan huomion nappasi noin viisivuotias poika. – Mitä tarkoittaa kaulahaarus? ja sen kaltaisia kysymyksiä poika kuiskaili isälleen. – Hiljaa nyt, isä lopulta sähähti. Liikuttavaa kuulla viisivuotiaan huokaavan. Poika malttoi olla noin kaksi minuuttia hiljaa ja esitti seuraavan kysymyksen. Isä supatti jotain määräävällä nuotilla ja poika lähti salista. Hän palasi isänsä viereen muutaman minuutin kuluttua. Oli saanut tai käynyt ostamassa jotain, mitä rouskutti tyytyväisenä. Tuskin näkkileipää. – Lopeta. Häiritset yleisöä, isä sähähti. Äänestä päätellen keksi putosi pöydälle ja lapsi hiljeni.
Vinokkaan valot himmenivät. Hän oli vähän samaistunut poikaan. Poika oli käyttäytynyt vilkkaasti. Niin Vinokaskin oli. Hetkinen, Vinokas peruutteli. Olenhan suhteellisen vilkas vieläkin. Satun vain olemaan sata vuotta poikaa vanhempi. Ja olen sokea. Tunnustelen maastoa valkoisella kepillä ja ovenkarmeja sormilla. Minnekään ei voi tuosta vaan ampaista. Tänne runotapahtumaan pyysin mukaan ystävän, jottei jatkuvasti tarvitsisi kysellä ulkopuolisilta. Olisinko edes vaivautunut, jollei kaveri olisi lähtenyt matkaan? Sokeus. Ei anna syödä keksiä huoletta.
Vinokas noukki hopeatoffeita taskussaan olevasta karkkipussista. Hän avasi kääreet rapinasta piittaamatta ja rutisti makeiset palloksi. Runoilija luki lauseensa ja kiitti yleisöä. Vinokas nousi tuoliltaan. Pöydänreunaa tunnustellen hän käveli pojan ja tämän isän luo. Vinokas painoi karkkipallon littanaksi pöydälle heidän eteensä. – Tule, lähdetään, isä sanoi. Tiedän, Vinokas ajatteli. Näytän kummalta. Pojan tuolin suunnalta ei kuulunut liikettä. – Odottakaa hetki, vinokas sanoi. – Onko tämä osa runoiltaa? isä kysyi. – Elämä on runoa, Vinokas vastasi. Hän tarttui karkkitaikinaan ja vaivasi siitä raketin. Vinokas painoi toffeeraketin pystyyn pöydälle. Yksityisyrittäjät olivat alkaneet lennättää ihmisiä avaruuteen. – Noustaanko alukseen? Vinokas kysyi.
– Joo! poika kiljaisi. – Pääsenkö minäkin mukaan? isä kysyi. – Totta kai. Kiinnittäkää turvavyöt, Vinokas sanoi. – Minne mennään? poika kysyi. – Minne haluat? Vinokas esitti vastakysymyksen. Nyt onnistuisi kaikki. – Tuolle tähdelle, poika sanoi. Hän ehkä osoitti kohti ikkunaa. – Selvä, Vinokas sanoi ja käynnisti moottorit. – Hassu setä, isä kuiskasi. Tiedän, mutta en välitä, Vinokas ajatteli. Heidän suupielensä venyivät kiihdytyksen voimasta ylöspäin. – Mikä tähden nimi on? poika kysyi. – Runous, isä vastasi. – Onko se runous? poika kysyi Vinokkaan suunnalta. – On se. Laskeudumme sinne juuri, Vinokas vastasi.
Joku asteli pöydän viereen. – Kirjasto suljetaan, nainen sanoi. – Hienoja runoja sinulla. Lähdetäänkö kahville? isä kysyi. – Me ollaan tähdellä! poika huudahti. – Lähdetään paluumatkalle, Vinokas sanoi. Hänen huokauksensa suhisi kuin ilmanpaineovi. – Kirjasto suljetaan! mies huhuili käytävän suunnalta. Ehkä vahtimestari. – Olemme palanneet Richardinkadulle, Vinokas sanoi. Tuoli nirskahti Vinokasta vastapäätä. – Tule, mennään, isä sanoi. Poika teki nopeasti pari silitysliikettä Vinokkaan takinhihalla. Vinokas heilutti pojalle peukaloa. Niin tervehtivät lentäjät onnistuneen laskeutumisen jälkeen.