Teksti: Markku Vaittinen
Kajastuksen edellisessä numerossa kerroin kotiseudustani Alvar Aallon miljöössä Kotkan Sunilassa 1950- ja 60- luvuilla. Kuvasin arkkitehtonisesta näkökulmasta yhtä maamme merkittävimmistä Aallon suunnittelemista tehdasmiljöistä. Aallon miljöön lisäksi huomiota ansaitsee myös Sunila osakeyhtiön läsnäolo asukkaiden elämässä. Tällä erää muistiini piirtyy mielikuvia elosta Sunilassa lähinnä lapsuudesta varhaisnuoruuteen.
Sunila oy oli alueen ja asukkaiden yhteiskunnallisen elämän primus motor. Yhtiö oli lähes kaikessa inhimillisessä toiminnassa mukana. Tärkeimpänä yhtiö antoi sodan jälkeisessä Suomessa työtä suoraan noin tuhannelle ja välillisesti vielä useammalle. Yhtiön vuokra-asunnon sai merkittävä osa työntekijöistä. Huomionarvoista on, että yhtiön asunnot olivat sen ajan mittapuulla varsin moderneja ja hyvin varusteltuja. Muun muassa vielä tuolloin harvinainen sisävessa pesualtaineen sekä sähköistetty keittiö vedentuloineen ja viemäreineen kuului jokaisen asunnon varustukseen. Asumishierarkian ylätason talojen asunnoissa oli myös kylpyamme.
Muussa tapauksessa käytettiin yhtiön yleistä saunaa, jossa miehille oli iltavuoro torstaisin ja puolilta päivin alkanut vuoro lauantaisin sekä naisille päivävuoro perjantaisin. Saunalle tullessa oli mahtavaa ostaa taskurahoilla kassalta patenttikorkilla varustettu limonadipullo ja siirtyä joko ison tai pienen puolen avoimiin pukeutumistiloihin vanhempien ukkojen tarinointia kuuntelemaan ja usein myös osallistumaan yhteisöllisiin keskusteluihin. Pesupuolella peseytymisessä käytettiin yhtiön sinkkiämpäreitä, vaikka suihkutkin löytyivät. Löylypuolella käynnistyi useimmiten epävirallinen löylykilpailu, jolloin oli parasta siirtää kehonsa alalauteille.
Osuuskauppa Liiton puiseen sekatavaramyymälään saattoi kipaista esimerkiksi maitoa hakemaan ottamalla oma maitokannu mukaan ja laskeutumalla vain kotipihalta jyrkähkö mäki alas. Sittemmin liikkeestä ostettiin maito muovipusseissa, mikä oli tuon aikaisen meijerialan kuumin kokeilu.
Yhtiö järjesti alueen lapsille runsaasti tekemistä. Kesällä säännöllisin väliajoin arkipäivisin kello kymmenen yhtiön pitkänokkainen Sisu-kuorma-auto ajoi kohtauspaikalle Äijänniemen uimarannalle lähtöä varten. Auton lavassa oli ylikorkeat laidat ja sellupahvia lavan pohjalla, jonne kiivettiin tikapuiden avulla. Meren pitkältä hiekkarannalta haettiin omat vilttipaikat ja jatkuvan uimisen lomassa valvoja tarjoili appelsiinimehua maitotonkasta yhtiön piikkiin. Rannalla vierähtikin koko päivä näkinkenkiä sukellellen ja järjestetyistä rantaleikeistä nauttien.
Yhtiöllä oli meriteitse vajaan tunnin päässä hieno virkistysalue Kesäniemi tehtaan työntekijöille ja heidän perheilleen. Sinne pääsi myös maitse, mutta ilmainen säännöllinen venekuljetus yhtiön ”tuurimoottorilla” oli pääasiallinen kulkutapa. Keskiviikkoiltaisin kuljetettiin Kesäniemeen saunomaan, mutta suosituimpia olivat lauantaisin ja sunnuntaisin tehdyt retket, joilla viivyttiin koko päivä. Alueella oli talonmiehen talon lisäksi upeilla paikoilla seitsemän lomataloa ja kolme minimökkiä, joita työntekijät pikkurahalla varasivat lomakäyttöön.
Mieleenpainuvia olivat yhtiön järjestämät kesäleirit Kesäniemessä. Porukka jaettiin joukkueiksi, jotka ensitöikseen pystyttivät telttansa koristellen teltan pihan pihakilpailua varten. Heti kärkeen myös arvottiin joukkue rakentamaan ”riukulaa” luonnollisia tarpeita varten. Joka aamu ilmoitustaululle ilmestyi päivän leiriohjelma alkaen lipunnostolla ja päättyen lipunlaskuun. Ohjelmassa oli runsaasti taitolajeja, kilpailuja sekä leikkejä ja viihdettä ryydittyen runsaalla uimisella ja saunomisella sekä leirikeittiön makoisalla ruoalla.
Leirillä tuli muun muassa opittua soutu ja purjehdus. Eräässä purjehduskilpailussa kahden hengen veneemme karahti karille yrittäessämme rannan puolelta kiilata toisen veneen ohi ja jouduimme odottamaan veneessä tuntikausia irrotusta. Jännittäväksi yhden viikonlopun purjehdusreissu muodostui, kun olimme matkalla etelään ja nousi myrsky, emmekä uskaltaneet tehdä oikeaoppista käännöstä purjeen repeämisen pelossa. Silloisen Neuvostoliiton rajalla sijaitseva Suursaari häämötti jo edessä ja ratkaisu oli tehtävä. Niinpä suoritimme ”härkäkäännöksen” ja onnistuimme täpärästi ennen rajavyöhykettä palauttamaan veneen kokan takaisin tulosuuntaamme.
Silloin kun yhtiöllä ei ollut järjestettyä kesäohjelmaa, ajettiin kimpassa jonkun vanhemman meriläismallisella moottoriveneellä pikkusaariin ja luodoille telttailemaan kohokohtana telttasaunan rakentaminen ja siinä kylpeminen. Saariretkillä sain puolihuolimattomasti kerättyä puuttuvat kasvit keskikoulun pakolliseen kasvinkeräykseen.
Talvikausiksi yhtiö organisoi ”kansanhiihdon”, jossa kukin kartutti talven hiihtokilometrejä omaan tahtiinsa. Hiihdettiin jään yli Kesäniemeen tai muulle majalle, merkittiin hiihtokilometrit kirjanpitoon sekä juotiin kuuma mehu ja syötiin pumppernikkeli majakahvilassa. Vähälumisina talvina Kesäniemeen luisteltiin monesti myös koululiikuntana. Kerran koululuokan luistelurupeamassa jää petti yhden oppilaan alta, mutta poika saatiin nopeasti ylös ja kuivattelemaan majan takan lämmössä. Kansanhiihdossa jokainen palkittiin hiihtokilometrien mukaisella määrällä Sunila oy:n hopealusikoita ja muilla palkinnoilla. Yhtiö järjesti talvisin myös hiihtokoulun, jonka ”miehuuskoe” oli jyrkän syöksymäen laskeminen hiihtosuksilla Pitkänsaaren huipulta meren jäälle.
Urheiluseura Sunilan Sisu oli asuinalueeni mahtitekijä, jonka toimintaa yhtiö vahvasti tuki. Seuran lajeja olivat jääkiekko, hiihto, jalkapallo, yleisurheilu, soutu, paini sekä muut salilajit kuten voimistelu ja painonnosto. Sunilan Sisu sai olympiamenestystä soudussa ja painissa edustajiensa saavuttamilla mitalisijoilla Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Sanomattakin oli selvää, että menestyneet Sisun huippu-urheilijat olivat yhtiöllä töissä.
Seuran kautta yhtiö kannusti lapsia ja nuoria harrastamaan aktiivisesti urheilua ja liikuntaa, mikä näkyi vilkkaana ryhmätoimintana ja lukuisina kilpailuina, joihin palkinnot järjesti yhtiö. Kaikkia kannustettiin harrastamaan urheilua monipuolisesti, vaikkei jokainen laji kuulunutkaan omiin suosikkeihin. Itse harrastin kilpailulajeina jääkiekkoa, jalkapalloa, yleisurheilua ja painia sekä satunnaisesti myös muita lajeja.
Lämpimästi muistelen yhtiön kesäisin järjestämää jalkapallon nappulaliigaa. Siinä Sunilan asuintalokohtaiset joukkueet ottivat nimekseen jonkun silloisen mestaruussarjajoukkueen nimen ja pelit pelattiin pelaajien iän huomioiden urheilukentällä poikkisuuntaan väliaikaisesti pystytetyillä maaleilla. Ikimuistoisena palkintona pidän nappulaliigan mestaruudesta saamiani rattihanskoja. Myöhemmin varhaisnuorena pääsin joskus sattuneesta syystä ”tuuraamaan” miesten joukkueessa. Viikonloppuaamuna ovikello soi ja pyydettiin pelimatkalle muun muassa Loviisaan, koska miesten joukkuevahvuudesta puuttui joku pelaaja tämän oltua edellisenä iltana viihteellä. Nopeasti vain varusteet kassiin ja talon ulko-ovella odotti yhtiön Sisu-kuorma-auto lavallaan pelaajakuljetuksia varten penkeillä varustettu työmaakoppi.
Sunilassa kulttuurilla ja koulutuksella oli vahva asema, luonnollisesti yhtiön tukemana. Vanhan Sunilan alueella sijaitseva kirjasto oli perustettu entisen ammattikoulun puiseen rakennukseen. Varhain lukemaan oppineena kirjastosta tuli mielipaikkani. Aika kirjastossa kului kuin siivillä, lueskelupaikkana milloin lasten osasto milloin lehtilukusali sekä usein myös aikuisten osasto, jossa vaivihkaa tuli luettua sen ajan hittiä ”Sieppari ruispellossa”.
Kivenheiton päässä kirjastosta sijaitsi Sunilan Pirtti, hyvin varusteltu sisäurheilutila sekä kilpailujen, kulttuuritilaisuuksien ja juhlien pitopaikka. Sunilan kansakoulun tokaluokkalaisena luokanopettaja Elsa Laanti valitsi minut tavanomaisten laulukokeiden perusteella esiintymään Pirtillä järjestettävässä kirjallisuusmatineassa. Esityskappaleena olisi Runebergin vänrikki Stoolin tarinoista tuttu ”Sotilaspoika” pianon säestyksellä.
Asetuin lavan etureunaan ja Elsa pianon taakse vähän syrjemmälle. Havaitsin katsomon olevan täpötäynnä ja säestäjäni nyökätessä merkitsevästi, nostin leukani ylös ja aloitin. ”Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin, jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin” ja sitten laulu loppui kuin kananlento. Katsahdin opettajaan, joka nyökkäsi rohkaisevasti hymyillen ja aloitti alkusoiton uudestaan. Taas lauluni karahti kiville samassa kohtaa sanoja. Seuraavassa hetkessä katsomon eturivistä nousi arvokkaan näköinen herra ja asteli lavan eteen. Hän kuiskasi korvaani ”tiens aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan” ja palasi paikalleen. Opettaja soitti taas ja minä poika lauloin sydämeni kyllyydestä laulun alusta loppuun asti. Yleisön aplodit kuulostivat mahtavilta, kun pokkasin kiitokseksi. Näin matinean kunniavieraaksi saapunut kirkkoherra Voitto Viro Helsingistä oli pelastanut tilanteen.
Vielä tänäkin päivänä toimiva Sunila oy oli tuolloin viiden metsäyhtiön sellun tuotantoa varten perustama yhteisyritys. Yhtiön yhteiskunnallinen rooli ja merkitys sunilalaisille oli mittaamattoman tärkeä.