Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Aina tulee keskuudessamme elämään niitä, jotka eivät pysty käyttämään älylaitteita. Sellainen rupusakki ei poistu mihinkään, vaikka tämän hetken vanhat ja surkeat häipyvät manan majoille pikapuoliin. Kaikissa ikäluokissa on jatkossakin tumpeloita, jotka eivät pullahda tänne digivehje kourassa.
Tekninen kehitys on harpponut jättiloikin eteenpäin. Digitaalinen mullistus on suorastaan räjähtänyt ja levinnyt yhteiskunnan joka kolkkaan. Monia teknisiä laitteita oppii kyllä käyttämään hitaammillakin hoksottimilla varustettu, mutta bittilaitteet vaativat aivan eri luokan taitoja, tapaa ajatella ja myös rahaa. Köyhät putoavat armotta kelkasta.
Suomessa on otettu ihan tosissaan digitalisaation välttämättömyys ja siunauksellisuus, ja siksi siitä onkin kehkeytynyt joillekuille kirous. Aivan liian monelle. Useat halvat, yksinkertaiset palvelut ovat kaikonneet ulottumattomiin. Otetaanpa esimerkki arkisten asioiden pitkästä listasta, aiemmin ne hoituivat ketterästi.
Kun sokealle ihmiselle lähetettiin postipaketti, luukusta tipahti siitä ilmoitus. Lappunen oli helppo tunnistaa pakettikortiksi tunnustellen. Sen kanssa hän asteli postitoimistoon, ojensi lapun virkailijalle ja sai lähetyksen käteensä.
Entä nyt? Postipalveluja hoitavasta kioskista tai kuppilasta tai ruokakaupasta saapuu tekstiviesti, jossa kerrotaan koodi pakettiautomaatin lokeroon. Tai tekstiviesti sisältää tunnuksen, jonka perusteella myyjä noutaa paketin varastosta. Jos asiakas on näkevä ja tottunut käyttämään älypuhelinta, homma sujuu kuin tanssi.
Mutta sokea ei välttämättä selviä ruljanssista itse. On toki sellaisiakin, joilta onnistuu paketinhaku sokkona, ei kuitenkaan läheskään kaikilta. Jo asiamiesposteihin pääsy, seikkailu kaiken maailman karkkitelineiden, veikkaajien ja ostostelijoiden hälyisässä viidakossa nostaa seinän pystyyn.
Eikä digimaailman syövereihin eksy ainoastaan näkövammaiset; lukivaivaiset, vanhat, muistisairaat, käsien vapinasta kärsivät, monenmoisten neurologisten häikkien armoilla elävät joutuvat ihan mopen osalle. Ja kaikki tämä epäoikeudenmukaisuus vyöryy ylitsemme ilman minkäänlaisia demokraattisia päätöksiä.
Digitaidotonta neuvotaan pyytämään läheiseltä tai naapurilta tietokoneapua. Siinä vain menettää tuiki tärkeän itsenäisyyden. Ajatellaan vaikka Omakantaa. On paljon asioita, joita ei halua kertoa kenellekään, aina ei edes puolisolle.
VR:n lippumyymälät, verotoimistot ja Kelan konttorit ovat fyysisesti hävinneet isommiltakin paikkakunnilta, poliisilaitokset konstaapeleineen ja lupapalveluineen jo monilta keskikokoisiltakin.
Neuvoksi annetaan, että hakemuksen voi jättää osoitteessa www.vero.fi tai tehdä rikosilmoituksen www.poliisi.fi tai soittaa Kelan puhelinnumeroon, joka ei vastaa eikä takaisinkaan soiteta. Siinä rupusakilla tulee hätä käteen.
Miten ihmeessä tilanne on kehittynyt näin eriarvoistavaan suuntaan ja vieläpä älyttömän nopeasti! Suomi hyppii etunenässä digiloikkansa kanssa, eikä vaihtoehtoisia palveluja kerta kaikkiaan tarjota. Säästöihin on vaikea uskoa, kaikkeen digiin palaa hulppeasti niin yksityistä kuin yhteistäkin rahaa.
Jos puhelinfirman palvelunumeroon ei pääse tuntikausienkaan jonotuksen jälkeen, niin siinähän asiakas vain kiroilee. Mutta verotoimiston tai Kelan tai poliisin tai postin on järjestettävä sellainen systeemi, joka vuorenvarmasti pelittää pelkällä suusanallisella tiedonvaihdolla, tapahtuupa se puheluin tai jalan hipsien palvelupisteeseen.
Onko todella suomalaisessa yhteiskunnassa varaa työntää syrjään iso joukko kansalaisia? Kuinka inhimillistä se on? Samoja kysymyksiä voi hyvin esittää myös työnsaannin suhteen.
Työmarkkinoilta ovat lähes tyystin kadonneet sellaiset duunit, joihin ei tarvita digiosaamista eikä vuosikausien koulutusta. Ne, jotka eivät pärjää kovassa työtahdissa, aina vain vaativammassa tietotekniikassa eivätkä psyykkisesti jaksa julmaa kilpailua, joutavat eläkkeelle. Heistä kuitenkin iso osa tekisi mielellään työtä räätälöidysti.
Jokunen vuosikymmen sitten tietotekniikka avasi esimerkiksi näkövammaisille uusia ammatteja, vaan nyt liian huima kehitys sulkee ovia, koska apuvälineet eivät pysy jatkuvien muutosten perässä.
Ihmisen elämä on ainutkertainen. Sen soisi pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa nauttivan sellaista arvostusta, jossa yhteiskunta ja talouselämä kaikkine rakenteineen on ihmistä varten eikä päinvastoin.