Teksti: Eija-Liisa Markkula
Ensimmäisen Laurin kirja -äänikirjapalkinnon voitti Tiina Raevaaran kirjoittama ja Krista Putkonen-Örnin lukema Kaksoiskierre. Kyseessä on trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Helsingin yliopiston Viikin laitoksille sekä päähenkilö Eerikan kotiin. Kirjan genre on kauhu. Kertomatta monisäikeistä juonta mainitsen vain joitakin tapahtumia ja tunnelmia sekä henkilöiden välisiä suhteita.
Kunnon jännärin tapaan kirjassa tapahtuu neljä tai viisi murhaa. Murhaajia on ehkä jopa kolme. Kaikkia murhia ei pystytä selvittämään, mutta ainakin yksi murhaajista aikoo itse ilmoittautua poliisille. Murhat eivät kuitenkaan ole kirjassa muuta kuin umpikujaan joutuneiden tapa pelastautua vielä pahemmasta kierteestä. Ne eivät sinänsä viritä lukijassa nousevaa kauhua. Sen nostattavat tutkimuslaitoksen salaisissa tiloissa kehittyvät poikkeukselliset alkiot, joiden genomissa on laboratorio-olosuhteissa aikaansaatuna kahden eri lajin geenejä, ja näin saatu eliö on pystytty pitämään elossa ja saatu kehittymään. Kehittyvistä kimeereistä on tarkoitus saada siirrännäisiä elinsiirtoa tarvitseville.
Kimeeri on tieteellinen termi, jolla kansankielessä tarkoitetaan ”sekasikiötä”. Kirjan alkuperäinen nimikin oli ”Kimeeri”, mutta suurelle yleisölle tuntemattomana sanana se ei ehkä olisi houkutellut lukijoita. Sana juontaa juurensa kreikkalaisen mytologian Kimaira-hirviöön, jolla oli leijonan pää, vuohen keskiosa ja loppuosa käärmeestä. Kimairan velikin on meille tuttu; Manalan porttia vahtiva kolmipäinen koirahirviö Kerberos.
Kauhu kasvaa spiraalimaisesti
Ylimpänä kuuntelijalle tulee aavistus siitä, että geeniteknologialla tuotetaan tänään jo sitä mitä tässä kirjassa salaa kokeillaan. Ahdistavuutta lisää se, että kyseessä ovat tutut, lähellä olevat oikeat tutkimuslaitokset. Symbolisia kauhun kaksoiskierteitä on monella tasolla: päähenkilön ja hänen valtaa piittaamattomasti käyttävän esimiehensä suhde, tutkijaryhmän sisäiset suhteet, päähenkilön ja hänen ystävättärensä Kristiinan outo suhde, johon kiertyvät lapsuudesta juontuvat yhteiset traumat.
Kristiinan synkän taiteilijuuden kautta peliin tulee kulttuurin ja tieteen välinen jännite. Kaiken kattaa valtava salailu ja pelko, jotka vauhdittavat toisiaan jokaisessa edellä mainitussa ihmissuhteessa.
Raevaaran teksti on selkeää, sanastoltaan suorastaan jokapäiväistä, helppotajuista ja sujuvasti luettavaa kieltä, joka ikään kuin vahvistaa sen, että sanoma menee jokaiselle perille! Lyhyillä lauseilla tapahtumia viedään eteenpäin kylmän rauhallisesti kuin raportoiden. Kirjoitustyyli vain vahvistaa sisällön vääjäämätöntä uhkakuvien lataamista.
Romaanissa on häivähdyksiä Jussi Valtosesta. Raevaara pistää jo imperfektiin Valtosen kirjan nimen ja tässä päähenkilö ajattelee, että ”He eivät tienneet, mitä tekivät”. Paria kolmea päivää ennen Laurin kirja -palkinnon julkistamista myönnettiin kemian Nobel-palkinto, jonka saivat ranskalainen Emmanuelle Charpentier ja amerikkalainen Jennifer Doudna geenisaksien keksimisestä ja kehittämisestä!
Nyt jo tiedämme, että Kaksoiskierteelle tulee jatkoa. Valmiina on lukijan malttamaton kysymys: Mitä tapahtuu Tuulikille?