Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Sokealle kosketus tarkoittaa keinoa katsoa. Jos sitä on käyttänyt koko ikänsä, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Aikuisena näkönsä menettänyt sitä vastoin joutuu harjoittelemaan, enemmän tai vähemmän.
Alkuun sokeus muistuttaa maailmanloppua. Aivot kuitenkin muovautuvat, ja eri kohdat alkavat korvata silmien käyttämiä keskuksia. Tuntoaistin treenaamisesta koituukin hirveästi hyötyä ja roppakaupalla riemua.
Aivotutkijat ovat selvittäneet esimerkiksi, että kun sokeutunut tarttuu pistekirjoituksen alkeisiin, siirtyvät aivoissa pikkuhiljaa sykäykset siihen paikkaan, joka reagoi mustavalkoisen tekstin lukemiseen. Salaperäisistä nyppylärykelmistä rupeaa kuin rupeaakin hahmottumaan kirjaimia, sanoja ja tarinoita. Eikö ole lohdullista.
Vähitellen, hitaasti mutta varmasti oppii hiplaten havainnoimaan kaikenlaisia esineitä, vaatteita, astioita, rakenteita, mitä nyt tarvitsee lähituntumassa ”nähdä”. Ja on kerrassaan pullakahvien paikka silloin, kun ensimmäisen kerran löytää avainnipusta sen kolmen pykällyksen yksilön, joka avaa kotioven.
Yhtenä kauniina päivänä sitten oivaltaa käsistä kehkeytyneen silmät ja niitä kannattaa hoitaa rakkaudella ja kiitellä usein. Haavoja on syytä varoa, kädet on hyvä rasvata usein ja yrittää pitää ne lämpöisinä. Lämpimin käsin näkee tarkimmin.
Näin kaamoksen hämyssä etenkin naisihmisten sormia syyhyttää tarttua lankakeriin, puikkoihin ja koukkuihin. Käsityöt, olivatpa ne tekstiili- tai kovempien materiaalien artefakteja, tuottavat isosti iloa.
Käsityöt on monelle väylä toteuttaa itseään, hankkia elämään sisältöä ja ehkä jokusen killinginkin. Jo ammoisista ajoista sokeat ovat tehneet käsitöitä paljon. Maineikas Annansilmät-aitta täytti viime vuonna sata vuotta. Putiikki oli aikaisemmin Sokeain aitta, myymälöitä toimi kymmenittäin eri puolilla maata, enää vain yksi Itäkeskuksen Iiriksessä.
Käsitöitä opetettiin runsaasti suomalaisissa sokeainkouluissa, joista Helsingin opinahjo aloitti 1865, Kuopion 1871. Tytöt valmistivat monenlaisia tekstiilitöitä kangaspuissa, puikoilla ja koukuilla, pojat taas harjoja ja monenmoista puusta ja rottingista.
Kun sokeiden ammatillinen koulutus käynnistettiin 1900-luvun alussa, muodosti käsityöt merkittävän lohkon. Ja yhdenlaista käsityötä on hierontakin. Sokeat käsityöläiset ovat iät ajat elättäneet itsensä ja perheensä taitavilla, hoitavilla kourillaan.
Harrastusmuotoisistakin käsitöistä saa niin paljon elämäniloa, että sen soisi yltävän jokaisen sitä halajavan ulottuville, näkipä hän tai ei. Se voi kasvaa myös intohimoksi. Käsillä tekeminen virkistää aivoja, parantaa muistia ja kohentaa kokonaisterveyttä.
Jos ihminen on harrastanut käsitöitä näkevänä, on ehkä opeteltava uusia tekniikoita sokeuden yllättäessä. Käsitöistä ei silti tarvitse luopua, ei sinnepäinkään. Jos vain hinkua piisaa, keinot kyllä löydetään; niin ainakin näkövammaiset kässäkerhojen ohjaajat vakuuttavat.
Ja onpa niitäkin, jotka ovat löytäneet käsityöt vasta so-
keuduttuaan. Opettelun jälkeen sormet alkavat vähän kerrassaan erottaa silmukoita puikolla ja tuntea oikean kohdan virkkuukoukun mennä reunakerroksen läpi. Samoin käy puuverstaan uumenissa, sanovat kop-kop -puuhia harjoittavat.
Mehiläisvahakynttilöitä pyörittäen tai muuta helppoa materiaalia työstämällä pääsee alussa jyvälle siitä, mitä kaikkea käsillä pystyykään hahmottamaan. Näkövammaisten myyjäisissä pursuvien pöytien äärellä huomaa vain taivaan olevan rajana kädentaitojen tuloksissa. Tämmöinen vanha parkkiintunut sokeakin hämmästelee sitä.
Käsistä myös näkee paljon. Muistan vuosikymmenten takaa syksyisen illan, kun istuimme sokean ystäväni Liisa Matikaisen kanssa Onnelan kuppilassa Tuusulan rantatien varrella. Pöytäämme istahti puhelias konttorikonehuoltaja.
Hän puhui ummet ja lammet uusimmista kirjoituskoneista, värinauhoista ja korjauslakoista. Hän korosti huollon tärkeyttä rönsyvin sanankääntein. Me, ammattikirjoittajia kun olimme, lämpenimme oitis keskusteluun.
Pitkään haasteltuamme Liisa kysyi, mistä mies tunnisti meidät konekirjoittajiksi. ”Käsistähän sen näkee”, sanoi ekspertti hetkeäkään empimättä. Olimme tuolloin molemmat naputelleet leipämme eteen vuosikausia – ja tehneet myös runsaasti erilaisia käsitöitä. Kädetkin siis muovautuvat töitten mukana.