Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Mitä näkövammaisten liikkumistaidon ohjaaja tekee?
Yksinkertaistettuna voisin kuvailla omaa näkemystäni asiasta seuraavasti: liikkumistaidon ohjaaja tarjoaa näkövammaiselle keinoja mahdollisimman itsenäiseen ja turvalliseen liikkumiseen tarkoituksenmukaisia apuvälineitä, tekniikkaa ja näkövammaistaitoja haltuun ottaen käyttäen samalla hyväksi mahdollista näönjäännettä ja/tai muita aisteja, tämä luonnollisesti asianomaisen ympäristössä tai hänen tarvitsemillaan reiteillä.
Tarkoituksella en katsonut Näkövammaisten liiton sivuilta virallista määritelmää, haluan lähestyä aihetta omista lähtökohdistani käsin.
Opaskoirani jäi eläkkeelle toista vuotta sitten. Tuo vuosi kului sairastellessa, sitten seurasi koronakevät. Liikuntapaikat suljettiin, jäljelle jäi mahdollisuus ulkoilla. Koirattomana jouduin tukeutumaan avustajien, ystävien ja varta vasten tähän tarkoitukseen hankittujen vapaaehtoisten kävelykavereiden apuun. Mutta ihmisten aikataulut ja kiireet harvemmin katsovat omia tarpeitani, joillekin päiville olisi löytynyt useitakin ulkoilukavereita, sitten päivätolkulla ei ketään. Avustajan lomat tai mahdolliset sairastelut ahdistivat jo ajatuksinakin. Samaten harmitti, jos jokin tarvittava raaka-aine unohtui kauppareissulla.
Loppukeväällä aloin opetella yhteistyötä uuden opaskoirakokelaan kanssa, joka joutui valitettavasti jäämään pois sairastuttuaan heti alkutaipaleella. Kesä ja koronan kannalta epävarma loppuvuosi oli käsillä, tulevaisuudesta opaskoira-asian suhteen ei ollut mitään tietoa ja tilanne alkoi ahdistaa toden teolla. Silloin sain puhelun sairaanhoitopiirin kuntoutusohjaajalta, joka suositteli liikkumistaidon ohjauksen hakemista eli tiettyjen tarpeellisimpien reittien opettelua valkoisen kepin avulla.
Oma historiani valkoisen kepin käyttäjänä on lievästi sanottuna vähänlainen. Sokeuduttuani parikymmentä vuotta sitten sain luonnollisesti pohjakoulutusta, mutta alkuajan henkisesti äärimmäisen raskaassa tilanteessa jokainen metri yksin kepin kanssa tuntui kidutukselta. Vein poikani aamuisin päiväkotiin ja hain hänet iltapäivisin ja se vei kaiken voimani. Sain ensimmäisen opaskoirani kohtalaisen nopeasti, sen eläköidyttyä pian toisen ja kun en kulkenut koiran kanssa, saattajanani oli aina toinen ihminen. Entinen asuinalueeni, Helsingin Itä-Pasila oli keppikulkijan painajainen kaksine tasoineen, epämääräisine pihateineen, keskellä katua aukeavine portaineen ja kadunvarsien valtavan monine esteineen.
Nyt päässäni kypsyi hiljaa päätös yrittää aikaisemmin mahdottomana pitämääni asiaa. Jos vaikka pystyisin kävelemään pikku lenkin uuden asuinalueeni ihanassa puistossa! Mutta mitä sitä kieltämään: tunsin samalla lievää kammoa ja vastenmielisyyttä kuvitellessani itseäni hoiperrellessani kepin kanssa hampaita purren, kuin yksinäinen ja säälittävä keski-ikäinen nainen, joka on menettänyt kaiken paitsi henkensä… Tiesin itsekin nämä tunteeni naurettaviksi, mutta tieto ei aina ihan helposti lievitä itse tunteenvoimaa.
Lisäksi tiesin monien kirjoitusten perusteella liikkumistaidon ohjaajien häviävän pienestä määrästä, ohjauksen saannin vaikeudesta, pitkistä odotusajoista. Kannattaisiko edes yrittää?
Minua kuitenkin onnisti. Harvinaisen kaunis ja lämmin syyskuu oli vasta alullaan, kun minulle soitti liikkumistaidon ohjaaja Sanna Törrönen ja keskusteltuamme sain ajan heti seuraavalle päivälle.
Ensimmäinen tunti, kävelyä kaksi kertaa lähikauppaan ja takaisin. Sanna esitteli minulle valkoista keppiä, joka oli paljon pitempi kuin omani, samalla paljon ohuempi ja kärjessä pieni keraaminen kärki, joka ei pyöri vanhan lumipallokärjen lailla, pitää kovempaa ääntä ainakin asfaltilla, mutta reagoi herkemmin pieniinkin alustan eroihin. En tajunnutkaan, että kepillä ja kepillä on eronsa muutoinkin kuin vain tukevuudessa. Ennen pyrin aina hankkimaan mahdollisimman lyhyen valkoisen kepin, jolla en vahingossakaan sohaissut edessä kulkevien jalkoja ruuhkassa ja joka antoi osviittaa juuri ja juuri jalkojeni edessä olleesta tiestä. Niin sanottu koirakeppini oli vielä lyhyempi merkkikeppi, jota käytin lähinnä portaiden tai reunojen varmistamiseen ja hieman henkisenä tukena. Mutta että keppi ylettyisi leukaani asti, noloa! Vaan menoksi sittenkin!
Ensimmäiset sadat metrit olivat yhtä hoipertelua, kuten olin arvellutkin. Keppi heilui laajassa kaaressa, kuten piti, mutta niin heilahtelin itsekin mukana ja vasen käteni haeskeli aika ajoin koiran valjaita tai ihmisen kyynärpäätä turhaan. Opettelin pitämään kättä taskussa tai repun hihnassa, ikään kuin tukea etsien. Suoraksi kuvittelemani tie olikin kevyesti kaartuva ja voi sitä pienten pihateiden ja muiden aukkojen määrää! ”Seuraa nurmikon reunaa, varo lohjennutta kivetystä, kierrä polkupyörätelineitä, tuolta tulee parkkihallista autoja, kun kivetys kääntyy jyrkästi vasemmalle, käänny 90 astetta oikealle ja hae suojatien tolppa, hae keskikoroke oikealta, varo kaupan standeja…” Tuhat muistettavaa asiaa muutaman sadan metrin reitillä, oppisinkohan ikinä?
Kouluttaja Sanna oli uskomattoman kannustava, tarkka, empaattinen ja nauravainen, toisella reitillä uskalsin jo hieman rentoutua. Opettelin reittiä terveyskeskukseen, joka on viereinen talo, mutta välissä epämääräisesti parkkeerattuja autoja ja pyöriä, autojen kääntöpaikka, tolppia siellä täällä eli niin lähellä tuntui niin kaukaiselta. Sitten puistoon happihyppelylenkille! Kun löysin ensimmäisen kerran penkin, jolla tiedän olevan ihanaa istuskella kesäiltojen auringossa, olo oli miltei katarktinen kuin linnulla häkin oven avautuessa. Nyt jo hamstrasin reittejä. On osattava kävellä puolitiehen vastaan, kun puiston toisella laidalla asuvan ystävättären kanssa lähdemme pitkälle iltalenkille. On päästävä myös puiston takana asuvan miesystävän luo ja sieltä kotiin. Ja vielä pari lenkkiä, vain reilun kilometrin pituisia kumpikin, mutta vaiherikkaita, eivätkä kuitenkaan mahdottoman hankalia.
Sitten julkinen liikenne! Bussipysäkki on hyvin lähellä taloani ja sieltä pääsisin hetkessä läheiseen isoon keskukseen ja toisella suunnalla metroon. Kävimme opettelemassa Kampin kaukoliikenneterminaalia, joka on suunniteltu todella sokkoystävälliseksi ohjausraitoineen, äänimerkkeineen ja pistemerkintöineen, olen tämän aina tiennyt, mutta vasta nyt päässyt hahmottelemaan sitä konkreettisesti. Ja ihme: jos kaupungilla vaikka ystäviä tavattuani minut opastetaan met roon, osaan Espoon Urheilupuiston asemalla pois ja bussiin, jolla pääsen kotikadulleni, mikä vapaus! Samoin lähijunan laiturilta on helppoa kävellä kotiin, en siis enää joudu aina turvautumaan taksiin, kunhan minut saatetaan junalle!
Ohjaaja Sannan kanssa oli helppo nauraa hauskoille sattumuksille. Kerran noustiin väärään bussiin, minkä minä hoksasin ensimmäisenä. Siinä oli ulkomaalaisella bussikuskillakin naurussa pitelemistä, ”huono opettaja, huono opettaja”, hän hoki ja meitä nauratti tuplasti enemmän. Oli paikkoja, missä Sanna joutui miettimään pitkään, miten esimerkiksi tietty suojatie löytyisi, jos jalkakäytävän reunasta, äänimaisemasta tai vastaavasta en saisi mitään merkkejä. Nyrpistelin hieman nenääni löytyneelle ratkaisulle, joka vaikutti aika nololta, sillä sähkökaapin jälkeen oli kaarrettava vasemmalle, sitten muutama askel ja oli sohaistava kepillä vasemman reunan pensaiden yli aika korkealle ja mahdollisimman kauas taakse, kunnes löytyi valopylväs, siinä kohti jalkakäytävän vastareunalle ja neljä askelta reunaa pitkin ja suojatie oli siellä. Tarkkuus on siellä tärkeä, sillä vastapuolella nurmikossa on vain ihmisen mentävä aukko. Valitin hieman, miltä näyttää, kun hosun keppini kanssa korkealle, mutten muutakaan voinut ja kun rutiini kasvaisi, etäisyyden arviointi oikein saattaisi helpottua ilmankin tuota valopylvästä.
Vaikeinta minulle on lähijunaan nouseminen. Pääsen laiturille ja uskallan jo hieman liikkua siellä pelkäämättä joka hetki tipahtamista laiturin laidalta. Vaan miten löytäisin oven avausnapin, jos lähellä ei ole muita? Asemamme on pieni, juna pysähtyy vain hetkeksi, eikä ovia automaattisesti avata. Sannalta olen oppinut konstin myös tähän pulmaan, tosin en ole vielä uskaltanut käyttää sitä yksin. Kenties vasta joskus, tulevan opaskoiran kanssa? Vai rohkenisinko sittenkin?
Näkevänä lienee mahdotonta kuvitella, mitä kaikkea valkoisen kepin kanssa kulkiessa on otettava huomioon, miten joskus lähellä oleva on sittenkin niin kaukana, miten monia eksymisen ja vahinkojen riskejä lyhyelläkin matkalla saattaa olla. Vaikka reittiä on kulkenut sata kertaa saattajan kanssa ja se on kirkkaana mielessä, on kepin kanssa sitä opeteltava erikseen. Kun näkevä kulkija näkee valkoisen kepin kanssa tuhatta ja sataa viilettävää nuorukaista, hän ei tiedä, miten paljon työtä tuon vauhdin ja varmuuden takana on. Syntymäsokean tilanne myös poikkeaa suuresti aikuisena sokeutuneen tilanteesta: syntymäsokea harjoittelee pienestä saakka, eikä hänellä välttämättä ole samankaltaisia pelkotiloja, kuin mitä entisillä näkevillä monesti tavataan. Toisaalta entisenä näkevänä minä visualisoin ja sitä kautta muistan paikat ja ohjeet melko helposti.
Tuntuu ihmeelliseltä, kun ensimmäisen kerran kohtaan ulkona koirapuistosta tuntemani ihmisen, joka ihmettelee, miten kuljen yksin ilman koiraa. Eräänä päivänä jään puiston pellon laidalla kävellessä rupattelemaan ohikulkijan kanssa, kävelemme hetken yhdessä ja hänen jatkettua matkaa toiseen suuntaan hoksaan ohittaneeni paikan, missä minun piti kääntyä. Varmistan vielä asian Blindsquare-nimisestä näkövammaisille kehitetystä mobiilisovelluksesta, johon olen merkannut monia tukipisteitä reittieni varrelta, sitten käännyn ja kyllä, pian kuulen läheisen golfharjoitteluradan äänet oikeasta suunnasta, joten olen takaisin reitilläni. Kävelen isohkon puiston halki, ohitan urheilukentän, siirtolapuutarhamökkejä ja metsän, jonka polulla mursin nilkkani kolme vuotta sitten. Harmittelen, että soratien laita katoaa pitkällä matkalla pudonneiden lehtien alle, keppi juuttuu märkiin lehtikasoihin tehden kulkemisestani raskaampaa ja epävarmempaa. Lätäköt jäävät helposti kepin piirtämän kaaren ulkopuolelle, mutta jalat osuvat niihin, erityisesti suojateiden alku- ja loppupäässä on usein isojakin vesilammikoita, joita olisi turvatonta alkaa kierrellä. Sateessa ei tämä kepittely ole mieltä ylentävää, eikä kenkiä säästävää puuhaa, totean. Mutta tämä puisto, kaikki syksyn tuoksut, suhteellinen hiljaisuus keskellä kaupunkia, nyt minun ulottuvillani taas miltei milloin tahansa!
Yhtenä iltana sattuu sitten ikimuistoinen tapaus. Kuljen puiston halki kotiinpäin. Viimeisenä ennen kotikatua on kaksiosainen kadunylitys. Olen puolessavälissä, kun kuulen auton lähestyvän radan suunnalta kovahkoa vauhtia. Jään keskikorokkeelle odottamaan, hidastaako auto. Kuulen sen hidastavan ja astun suojatielle, samalla nostan käteni kiittääkseni ja hymyilen kohti autoa. Olen astumassa jalkakäytävälle, kun auton ikkuna avautuu ja sieltä huutaa miesääni: ”Ole hyvä, mukavaa iltaa!” Mikä lämmin, ihana tunne, enkä olisi tätä saanut kokea ainakaan toisen ihmisen käsipuolessa kulkiessani! Kiitos, Sanna!