Teksti: Jonna Heyenke
Kesäkuun alku Münchenin Olympiastadionilla. Odotan. Istun. Jännitän! Bändiä, joka vapautti minut sokerikoukusta. Bändiä, jonka mahtavan massiivinen musiikki ja sanoitukset ovat särkeneet minut ehjäksi.
Ja tässä he ovat.
Rammstein!
En näe heitä. He ovat lähellä. Samalla niin kaukana. Vain sydämeni näkee heidät.
Till Lindemann räjäyttää painepommin ja alkaa laulaa:
”Was ich liebe!“
”Se mitä rakastan.“ Se olette te: Till, Paul, Richard, Oliver, Flake ja Christoph.
Rakastan teidän henkeäsalpaavaa musiikkianne, lava-showta, jonka myös sokea näkee.
Ja haistaa.
Zeig dich!
Haisee kuin Till olisi käristymässä uunissa. Mutta eihän Till mihinkään katoa. Puhdas, käheä laulu palaa kiinni tärykalvoihini.
”Mein Herz brennt.“
Sydämessäni roihuaa. Savu sakenee. Tuleeko se lavalta… vai mielestäni?
”Puppe!“
Itkisin, mutta silmäni ovat liian täynnä kyyneleitä. Yksikään ei mahdu ulos. Till työntää lastenvaunuja, joissa on häntä kaksi kertaa isompi, palava nukke. Hänen äänensä särkyy. Se on täynnä sellaista tuskaa, jota vain rankan elämänkoulun käynyt voi tuntea. Minuunkin sattuu! ”Es geht mir nicht gut. Nein!“
Radio!
”Korvistani tulee silmät!“
Ylistyskappale kuuloaistille.
Sokeille.
Minullekin!
Aurinko päästää viimein irti Münchenin illasta. Sitä ei tarvita, sillä Till lähettää minulle auringon.
Se paistaa. Se polttaa ihoa.
Aivan kuin Rammstein olisi odottanut, antanut pimeydelle aikaa laskeutua… jotta minäkin, joka erottaa vain valoja, näkisin tuon tähdistä kaikkein kirkkaimman.
Itsekeskeistä.
Itsekästä!
Mutta nyt on lupa antaa mielikuvituksen lentää vaikka aurinkoon asti.
Alan kirkua.
Till! Till! Lähetä lisää tuota ihanaa paistetta.
…ja Till lähettää.
”Du hast!“
Ja Till lähettää taas tulenlieskoja ylleni. Tuli on kuin vihainen kysymysmerkki.
”Willst du bis der Tod euch scheidet treu ihr sein für alle Tage?“
Vastaus on tietenkin:
”Nein!“
En ole uskollinen.
…paitsi että olen.
Ramm-uskollinen.
Ramm-uskovainen!
”Du bist schön wie ein Diamand!“
Kyyneleet pistelevät silmiäni kuin tulikuumat timantit.
Timantit. Ne ovat niin kauniita.
Mutta silti pelkkiä kiviä.
Kovia kiviä.
Mutta ilman kovuutta ei tässä maailmassa selviä.
Ei ainakaan, jos joutuu taistelemaan ennakkoluuloja ja syrjintää vastaan.
”Ich finde dich!“
Hui! Till etsii minua…
”Jetzt hab ich dich!“ ”Sainpas sinut!“
Niin saitkin.
Olet seurannut minua kuulokkeissa, t-paidoissa, repussani, jota kannan, runoissasi, joita sormeni lukevat pistenäytöltä.
Kunpa saisin puristaa sinua kädestä, edes hetken ajan, ja kiittää!
”Ich will dein Herzschlag kontrollieren!“
Sinä päätät nyt, koska sydämeni lyö.
”Könnt ihr mich fühlen?“
No ihan varmasti tunnen. Koko Rammsteinin, joka vyöryy lukuisten painepommien aaltona joka soluuni.
”Ich verstehe euch nicht!“
Minäkään en ymmärrä.
Mitä te kuusi olette tehneet minulle?
Kuudessatoista kuukaudessa!
Sen helmikuisen yön jälkeen, jona ystäväni pakotti minut kuuntelemaan teidän musiikkianne. Käännytti minut niin, että peruin periaatteeni ja hankin Spotify Premiumin.
Ei, sekään ei riittänyt.
Ostin teidän levynne, jotta en ole Spotifysta riippuvainen. Puhkaisin korvieni vuosikausia kiinni olleet reiät, jotta sain logonne korviini.
En ymmärrä teitä! En ymmärrä enää itseänikään.
Ymmärrän vain, että elämäni kääntyi jyrkästi kohti aurinkoa.
Aurinko hymyilee myös Ratinan stadionin yllä elokuussa 2019. Minäkin hymyilen, mutta samalla jännitän.
”Noniin Jonna, alahan tulla!” mies sanoo saksaksi ja lähtee opastamaan minua pois eturivin paikaltani, yli pehmeän maton, alas loppumattoman määrän portaita.
Pienessä huoneessa tuoksuu partavesi. Saan lasin kokista. Shotti tekisi nyt terää! Kauempana terävä-ääninen nainen sanoo englanniksi: ”Vain yksi esine nimikirjoitusta varten eikä liikaa selfieitä”. Käteni sujahtaa laukkuun ja löytää vanhan konserttilipun.
”Ei! Mene tyhjin käsin! Ota selfiet sielullasi!”
Ääni sisälläni on niin määrätietoinen, että sitä on toteltava.
Askeleet lähestyvät.
”Nyt tulee Flake”, minulle kerrotaan. Ojennan käden, mutta Flake haluaakin halata. Kysyn naama punaisena, saisinko katsoa, miltä hän näyttää.
”Ilman muuta”, Flake sanoo sydämellisesti ja on huvittunut, kun kerron arvanneeni hänen ulkonäkönsä pieleen.
Seuraavana vuorossa on Paul, joka suostuu oikein mielellään tutkittavaksi. Kerron, että olin kuvitellut hänet liki kaksimetriseksi. Hän ja muut bändin jäsenet alkavat nauraa. Nauru yltyy, kun kerron luulleeni, että Flake ja Christoph ovat lyhyitä, laihoja luikkuja.
Lempeä ääni sanoo edessäni: ”Hei, tässä on Till.”
Ei, en ole unessa.
”He-heippa!” änkytän ja ojennan kättäni. Till kättelee nopeasti ja vetää minut sitten luokseen. Halaamme pitkään.
Hän on kuuluisa, voi tehdä ja ostaa mitä vain, saada mitä vain. Minä olen tällainen tavallinen pikkukaupungin tyttö vain. Mutta jotenkin tuntuu kuin halaisi vanhaa, rakasta ystävää.
”Haluaisitko tutkia kasvojani?” Till kysyy.
Järkeni huutaa, että tämä on unta. Olin haaveillut, että saisin tutkia nimenomaan Tillin kasvoja. Mutta eiväthän kuuluisat ihmiset anna tuntemattoman fanin käpälöidä kasvojaan, varsinkaan, kun ovat jo showta varten meikattuja ja laitettuja.
Sormeni näkevät miehen, jota elämä on potkinut päähän enemmän kuin tarpeeksi. Mutta näen myös ihmisen, joka kaikista eteen kasatuista muureista huolimatta puskee menemään eteenpäin, rikkinäisen ihmisen, joka on aina vain kasannut itsensä uudestaan.
Käteni löytävät kulmalävistykset ja pään, jossa tököttää pieni ponnari.
”Onneksi ajoin aamulla parran”, Till nauraa.
Haluaisin sanoa niin paljon. Kertoa, miten kunnioitan häntä ihmisenä. Mutta pääni ei toimi. Mieleni ja kieleni ovat lakossa. Mutta sanoja ei tarvita. Till halaa minua jälleen ja nauraa, että kasvoissani on nyt hänen show-meikkiään. Selvä juttu: en pese tänään kasvojani enkä koskaan päälläni olevaa Rammstein-paitaa.
Aika loppuu. Mutta yhä Till on siinä, halaa ja sanoo: ”Pärjäile kulta pieni!”
Tuntuu hyvältä mutta samaan aikaan niin pahalta. Kaikki oli käynyt juuri niin kuin unissani.
Olisin niin halunnut jutella hänen kanssaan kaikessa rauhassa. Vaikka Rammsteinin musiikki ylittää mahtipontisuudessaan käsityskyvyn, minulle vähintään yhtä tärkeä on ihminen nimeltä Till Lindemann.
”Noniin, tässä on Christoph Schneider.”
Ramm-rumpali antaa mielellään minun tutkia itseään. Kehun hänen upeaa rummunsoittotaitoaan. Saan pitkän halauksen sekä käytetyt rumpukapulat ja lautasen.
”Mikset hölmö ottanut selfieitä?” minulta tiukataan yhä.
Mutta otinhan minä!
Niitä ei kuitenkaan voi esitellä Facebookissa eikä lehdissä.
Ne ovat syvällä sielussani.
Ne ovat osa minua.