Teksti: Marianne Tenhami
Tarmo Kulmanen teki työuransa hierojana ja puhelinmyyjänä myyden muun muassa Kajastusta. Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Kontrapunkti-kuorossa ja Repe-ryhmässä mukana ollut mies toivoo yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä näkövammaisten kesken.
Helsinkiläinen Tarmo Kulmanen, 72, syntyi kuopuksena viisilapsiseen perheeseen varsinaissuomalaisessa Oripään kunnassa. Pieni poika syntyi sokeana. Vanhemmat olivat käyneet kiertokoulua maaseudulla maataloustöihin työllistyen. Opiskeluun ei kannustettu, joten Tarmokaan ei ollut siitä lapsena järin innostunut. Vanhemmat eivät myöskään tienneet paljonkaan sokeista tai sokean lapsen kasvattamisesta ja opettamisesta. Pieni poika lähetettiin neljävuotiaana Helsinkiin sokeainkouluun: ensin esikouluun, sitten kansakouluun.
Saako kauppoja vai ei
Helsingin Sokeainkoulussa pieni Tarmo meinasi jäädä vilkkaampien lapsien jalkoihin, mutta musiikin opiskelu oli hänelle mieluista. Hän on aina pitänyt laulamisesta ja hänen voimakas bassonsa onkin kajahdellut Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Kontrapunkti-kuoron riveissä vuosikymmenten ajan. Sokeainkoulun kuri oli kovaa: tytöt ja pojat eivät saaneet olla tekemisissä keskenään ja heitä pyrittiin eristämään toisistaan. Tunneillakin kuri oli kovaa, mutta neuvokkaat oppilaat keksivät keinoja sääntöjen rikkomiseen.
– Kovalla pakkasella ei huvittanut mennä liikuntatunnilla ulos luistelemaan. Tuntia kulutettiin laittamalla luistimien nauhoja mahdollisimman hitaasti kiinni, Tarmo muistelee. Hän valmistui sokeainkoulusta 18-19-vuotiaana ja meni Loimaalle kansanopistoon musiikkia opiskelemaan. Kansanopiston rehtori havaitsi nuoren miehen musikaalisuuden, mistä kertoi myös hänen hyvä musiikin numeronsa.
Vuoden kotona oleskeltuaan Tarmo pääsi Sokeain ammattikouluun puhelinmyyntikurssille.
– En meinannut sinne edes lähteä, koska luulin puhelinmyyntityössä tarvittavan hyvää matematiikkapäätä. Loimaan osuusliikkeessä myymälänhoitajana työskennellyt siskoni mies oli kuitenkin sen verran valistunut, että kertoi minulle myytävien tuotteiden olevan valmiiksi hinnoiteltuja, joten matematiikkaa ei tarvinnut osata, kunhan vain osasi kertoa asiakkaille tavaroiden hinnat ja tykkäsi jutella ihmisten kanssa, Tarmo selittää. Kurssikavereineen hän pääsi jo kouluaikana töihin Pohjola-opas -nimiseen firmaan, missä myytiin karttakirjoja huoltoasemille ja matkustaville ihmisille.
– Saimme heti palkkaa työstämme ja olisimme varmasti saaneet enemmänkin, ellei Sokeain ammattikoulun rehtori olisi vedonnut ilmaiseen ylöspitoomme koululla, Tarmo sanoo.
Hän kertoo työn olleen raskasta ja välillä vaikeaakin.
– Ei koskaan voinut tietää, saako kauppoja vai ei. Toisaalta ei työ hassumpaakaan ollut, kun mietittiin kohderyhmiä, jotka voisivat ostaa karttakirjoja.
Elämä hymyili 1980-luvulla
Pohjola-oppaassa Tarmolla vierähti nelisen vuotta. Häntä kiinnosti käydä hierojakurssi Sokeiden ammattikoulussa, kun koulu vielä sijaitsi Helsingissä Eläintarhantiellä. Syksyllä 1974 hän sai tiedon hierojakurssille pääsystä, mutta koulu oli tuolloin muuttanut Espoon Leppävaaraan. Matka Helsingistä Espooseen taittui ystävän kanssa bussilla, joskus taksillakin. Vuoden 1975 alussa koulun pihapiiriin valmistui parakkirakennus, johon miehet muuttivat lopun opiskelun ajaksi. Tarmo iloitsee hänellä olleen hyvää tuuria päästessään heti tekemään hierojien lomasijaisuuksia.
– Ensin tein kesälomasijaisuuden Saunaseurassa Helsingin Lauttasaaressa. Syksyllä ilmeni, että Helsinginkadun uimahallissa on pitkä hierojan sairasloman sijaisuus, josta tuli minulle vakituinen työ. Siinä minulla vierähti 17 vuotta, hän kertoo.
Tarmon työhuone sijaitsi uimahallin naisten pukuhuoneen vieressä. Kerran pikkupojat olivat olleet kovin huolestuneita, kun luulivat Tarmon opaskoirineen menevän väärään paikkaan.
– Nassikat huutelivat minulle, ettei sinne saa mennä, kun se on naisten puoli. En ehtinyt selittää heille, että olen hieroja ja menossa töihin. He sanoivat naisopettajalleenkin, että yks sokee äijä meni naisten puolelle. Lopulta yksi pikkupojista totesi helpottuneena: ”Sai se sokee sinne mennä, kun tossa ovessa lukee herroja.” Oikeasti ovessa luki Hieroja, Tarmo naureskelee. Hän onnistui saamaan vakioasiakaskuntaa, joka kävi hänen luonaan säännöllisesti ja aika useinkin. Hieronnat painottuivat ilta-aikaan ja välillä oli kiireistä.
– Piti takoa, kun rauta oli kuumaa. Työ oli mukavaa. Palkan sai käteen suoraan asiakkaalta. 1980-luku oli kultaista aikaa, kun lamat eivät olleet vielä iskeneet. Ihmisillä oli töitä ja varaa käydä hierojalla.
Muutenkin elämä hymyili Tarmolle 1980-luvulla: hän oli vuonna 1979 saanut ensimmäisen opaskoiransa Neron, jonka kanssa oli ilo kulkea. Tarmo oli perustanut perheen: Silva syntyi vuonna 1978 ja Auvo 1980.
Opaskoirahuutokauppaa Lomakoti Onnelan pihalla
Tarmolla on ollut neljä opaskoiraa. Hän oli katsellut toisten näkövammaisten liikkumista opaskoiran kanssa ja ajatteli, että koiran kanssa tulisi lähdettyä liikkeelle. Hän muistelee opaskoirakoiden yhteistyökurssia vuonna 1979, jolloin oppaat luovutettiin käyttäjilleen vasta paikan päällä.
– Opaskoirien antaminen käyttäjilleen oli sellaista huutokauppaa Lomakoti Onnelan pihalla. Opaskoirakoulun silloinen johtaja Lasse Haarala esitteli opaskoiria. Nerosta hän sanoi: ”Nyt ois myös tämmönen iso koira täällä, Nero.” Minä kerroin olevani kiinnostunut siitä ja niin Nero tuli minulle. Se aloitti työt maanantaina 22.10.1979 ja lähti oppaan työstään Sateenkaarisillalle tasan 11 vuotta myöhemmin maanantaina 22.10.1990, mies muistelee haikeutta äänessään.
Neron kanssa kuljettiin työmatkat ja käytiin bussilla Lomakoti Onnelassa. Tuohon aikaan ei ollut vielä minkäänlaista kuljetuspalvelua.
– Nousimme bussiin Linnanmäen pysäkillä. Oikean bussin pysäyttämisessä saattoi näkevien apua tarvita, mutta Onnelan poistumispysäkin kertoi aina Nero. Koira oli innokas Onnelan kävijä. Se ulisi aina lähellä Onnelan pysäkkiä. Toki kuljettajakin muisti sanoa Onnelan poistumispysäkin, mutta Nero muistutti siitä myös. Takaisin kotiinpäin tultaessa se ei ollutkaan niin innokas kertomaan poistumispysäkkiä.
Neroa seurasi Keke, jota mies kuvailee jäyhäksi. Kaksikko kulki Järvenpäässä kotoa Tarmon työpaikalle, jossa hän jälleen teki puhelinmyyntiä. Tarmo ja Keke olivat yhdessä vain viitisen vuotta: Keke sairastui lihassairauteen ja alkoi väsyä oppaan työhön. Kekeä seurasi Paku, jonka kanssa käytiin Helsingin Lauttasaaressa myymässä puhelimitse kristillisiä lehtiä ja Raamattuja.
– Paku oli hyvin reittitietoinen, mukava koira. Näki, että sitä oli hoitoperheessä pidetty hyvin ja rakastettu.
Kaksikko oli yhdessä vain vuoden verran, koska Tarmo sairastui niin ettei muutamaan vuoteen voinut käyttää opaskoiraa liikkumisen apuvälineenä.
– Kun tilanteeni parani ja viimein kesällä 2003 sain kengät jalkaan, tuumin, että jos vielä kerran kokeilisi opaskoiraa. Lonkkani olivat vielä kipeät, mutta kun sain neljännen opaskoirani Tewen, huomasin sen parantaneen lonkkani, kun sen kanssa oli lähdettävä liikkeelle.
Kaksikko oli yhdessä vuoteen 2011, jolloin Tewe jäi eläkkeelle pahentuneen migreeninsä vuoksi. Tarmo jäi myös eläkkeelle puhelinmyyntityöstä. Hän on myynyt Kajastusta sekä Opaskoira-vuosikirjaa. Viimeisin hänen myyntipaikoistaan oli Mielenterveyden Keskusliitto Helsingin Malmilla.
Luokaa yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kuoro Kontrapunkti on perustettu vuonna 1975 ja alkoi toimia täydellä teholla vuoden 1976 alusta. Tarmo on ollut mukana kuorossa alusta asti laulaen bassoa ja basson jakautuessa kakkosbassoa. Alkuaikoina kuorossa oli nelisenkymmentä laulajaa, jotka tulivat Lomakoti Onnelan viikonloppuharjoituksiin eri puolilta Suomea.
– Oli hyvin komeata laulaa kahden, matalan äänirekisterin omaavan basson välissä. Kuoron tähtäimessä olivat heti aluksi kolmannet näkövammaisten kulttuuripäivät Vaasassa syksyllä 1977. Sinne menimme ja lauloimme Vaasan kirkossa, Tarmo muistelee.
Hän oli muutaman vuoden pois kuoron riveistä lastensa Silvan ja Auvon ollessa pieniä, mutta palasi takaisin vuonna 1987. Hän on laulanut Kontrapunktissa myös sooloja muun muassa kuoron Kiurun tupa -cd-levyllä. Hän lauloi niin ikään bassoa musiikkitoimikuntalaisten kvartetissa esiintyen ympäri Suomen. Tarmo jätti Kontrapunktin sen alkaessa laulaa yhdessä Kareliakuoron kanssa 2000-luvulla.
– En jaksanut lähteä Karjalatalolle harjoituksiin, eikä minulla ollut karjalaisuuden kanssa mitään tekemistä, hän perustelee.
Nykyisin hän käy aktiivisesti laulamassa yhteislaulutilaisuuksissa eri puolilla Helsinkiä. 2010-luvun puolivälissä Näkövammaisten Kulttuuripalveluun syntyi Anne Huttusen luotsaama Repe-ryhmä, joka esitti kaksi Reino Helismaan radiohupailua Tulivuori ja Ranta-Maarian kaappaus, jossa Tarmolla oli pääosa kapteeni Salomon Keljuna.
– Ajattelin, että voisimme mennä Taiteiden yöhön tekemään jotain Reino Helismaa -juttua, mutta en voinut kuvitellakaan, että tämä paisuisi näinkin isoksi jutuksi. Kiersimme esiintymässä pitkin Suomea. Meillä oli hyvä porukka, joka loksahti paikalleen. Esiintymisiä olisi voinut vielä jatkaakin, mies ihastelee. Esityksiin oli myös ihastunut Reino Helismaan poika Markku, joka kävi katsomassa molemmat esitykset.
Tarmon mukaan sokeiden elämä on parantunut verrattaessa sitä aikaisempiin vuosikymmeniin.
– Nykyään sokeat liikkuvat enemmän kuin ennen. Ainakin täällä pääkaupunkiseudulla on hyvät mahdollisuudet liikkua avustajan kanssa tai kuljetuspalvelulla.
Taaksepäinkin asioissa on hänen mukaansa menty suurimman osan näkövammaisten lomakodeista lopetettua toimintansa.
– Näkövammaiset eivät enää kohtaa toisiaan, kun ei ole yhteisiä paikkoja, hän pahoittelee.
– Pitäkää yhteyttä keskenänne ja luokaa keskenänne rakentavaa yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä. Antakaa toisillenne vertaistukea. Tavatkaa toisianne niin, että ihmiset eivät olisi yksin ja erillään. Vain yhdessä voidaan vaikuttaa asioihin kuten heikentyneeseen kuljetuspalveluun iskulausein: tavaraa voi rahdata, ihmisiä ei. Vammaisen ei pitäisi olla yksin vammansa ja huoliensa kanssa!