Teksti: Sanna Tynkkynen
Lahdessa sijaitsevassa Radio- ja tv-museo Mastolassa avautui äskettäin Gösta Sundqvistista kertova näyttely ”Ihanasti sanottu”.
Näytteillä on esineistöä renessanssi-ihmiseksikin kutsutun monitaiturin uran varrelta ja kuultavissa on hänen tuotantoaan niin musiikin kuin radiohupailujenkin saralta unohtamatta hänelle hyvin tärkeää jalkapalloa. Mutta kuka oikeasti oli Gösta Sundqvist?
Ihanasti sanottu
Mastolan kellarikerroksessa pääsee kurkistamaan yhden rakastetuimman suomalaisten tuntojen tulkin maailmaan. Sanataituri Gösta Sundqvist (1957-2003) tiesi tarinoiden voiman. Hän ei pitänyt itseään muusikkona tai toimittajana, koska arvosti näitä ammattikuntia korkealle. Sen sijaan hän tunnustautui tarinankertojaksi. Vaikka Sundqvist kuoli 46-vuotiaana, hänen nopea kynänsä ehti tuottaa huikeat 19 studioalbumia, 700 radio-ohjelmaa ja 40 pakinatekstiä. Parhaiten Gösta Sundqvist muistetaan Leevi and the Leavings -yhtyeestä, jonka lauluntekijä ja laulaja hän oli alusta asti. Mastolan auditoriossa esitetään kerran tunnissa Leevi and the Leevingsin musiikkia ja musiikkivideoita.
Ronskeimmat juttunsa Sundqvist latasi radiohupailuissaan, joita hänen kynästään syntyi hengästyttävää tahtia. Hän kirjoitti niitä YLEn kanaville yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Niiden esikuvaksi hän mainitsee 1950-luvun viihdeohjelman Kankkulan kaivolla. Hänen viimeiseksi sarjakseen jäi YleQn lähettämä Teinitalo 2003. Näyttelyssä voi istahtaa hetkeksi teinin kirjoituspöydän ääreen kuuntelemaan kuulokkeista Sundqvistin radio-ohjelmia. Pöydällä on kansio, josta voi samalla selailla niiden käsikirjoituksia.
Sundqvist tunnettiin intohimoisena jalkapallomiehenä. Hän ei kuitenkaan pitänyt sitä vain harrastuksena, vaan elämäntapana. Hänellä oli suuri määrä videoituja jalkapallo-otteluita. Niissä kiinnostivat joukkueiden pelirakennelmat ja -taktiikat. Sundqvist muistetaankin helsinkiläisen jalkapalloseura Johanneksen Dynamon johtohahmona. Hän ehti elämänsä aikana olla pelaaja, valmentaja ja seurajohtaja.
Sundqvist metsästi tarinoita. Esikuvansa Juha Vainion tavoin hänkin loi tekstinsä tarkkailemalla maailmaa. Hän kulki kaupungilla etsien aiheita, jututti kavereita ja väritti havaintojaan tarkkanäköisesti. Sundqvist otti vaikutteita myös musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista. Hänen laulujensa sanoitukset ovatkin kuin pienoiselokuvia draaman kaarineen ja samaistuttavine elämänkohtaloineen. Itse hän kuitenkin vertasi tuotoksiaan kioskikirjallisuuteen ja iltapäivälehtien lööppeihin. Ironisen myötätuntoisesti hän asettui uskottavasti niin ilotytön, rappioalkoholistin, yksinhuoltajan kuin vankilakundinkin asemaan. Teksteissään Sundqvist on aina pienen ihmisen puolella. Myöhemmin teksteihin tuli enemmän myös yhteiskunnallista ja ympäristönäkökulmaa. Pääkaupunkiseudulla ilmestyneen Alueuutisten ilmaisjakelulehden pakinoissa Sundqvist jatkoi irvailujaan radiosta tuttuun tyyliin. Näyttelyn esineistössä on alkuperäisiä käsikirjoituksia ja kirjoituskone, jolla Sundqvist niitä kirjoitti. Näytteillä on myös pulputuspannu, jolla valmistettu kahvi toimi kynäilijän moottorin voiteluöljynä.
Näyttely kertoo moniosaajasta, joka suhtautui tekemisiinsä intohimoisesti. Esineistön ja tarinoiden väliin jää kuitenkin paljon ilmaa ja ristiriitaisuuksia, jotka laittavat ajattelemaan. Pois lähtiessä mukaan tarttuu esite, johon sarjakuvataiteilija Jii Roikoinen on laatinut kymmenen kuva-arvoitusta. Niihin on kätkettynä Leevi and the Leevingsin kappaleiden nimiä. Pari ratkeaa helposti, mutta viimeisten kanssa täytyy jo pistää hoksottimet koville. Samalta tuntuu myös tutustuminen Gösta Sundqvistiin. Monikerroksisuus ja yllättävät käänteet saavat pohtimaan, kuka oikeastaan oli Gösta Sundqvist.
Mitä kuuluu, Marja-Leena?
Gösta Sundqvist nauhoitteli 1970-luvulla ystävineen kaseteille parodioita radio-ohjelmista ja yhtyeistä. Niissä esiintyviä kuvitteellisia yhtyeitä olivat muun muassa The Babyboys, Kyösti Salmenoksan kvintetti ja Leevi and the Leavings. Kasetteja tehtiin kymmenisen kappaletta ja niitä jaettiin pienelle ystäväpiirille. Sundqvist halusi pitää nämä omakustanteet pienen piirin juttuna, koska hänellä ei ollut mitään tarvetta näyttää kenellekään mitään. Varsinaisesti Leevi and the Leavings -niminen yhtye syntyi vuoden 1977 syksyllä. Leavings valittiin, koska se sopi hyvin yhteen Leevin kanssa ja oli helppo muistaa. Sundqvistin mukaan sillä kunnioitettiin myös 1960-luvun yhtyeitä, jotka soittivat inhimillisellä soundilla.
Ihan tavalliseen Leeviin tutustuttiin, kun Love Records julkaisi yhtyeen esikoissinglen ”Mitä kuuluu Marja-Leena” vuonna 1978. Siitä lähtien Leevi and the Leavingsin musiikki on itkettänyt ja naurattanut sukupolvea toisensa jälkeen.
Ensimmäinen studioalbumi ”Suuteleminen kielletty” ilmestyi 1980. Sundqvist kaavaili Tauno Paloa lausumaan levyn aloitussanat, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi ne tuli lausumaan Jörn Donner. Levyltä löytyy instrumentaalikappale Tuhannen markan seteli, joka tuli tunnetuksi Urheiluruudun tunnusmusiikkina.
Leevi and the Leavings muistetaan paitsi hiteistään, myös esiintymisistään. Niitä kun ei ollut. Ainoa omalla nimellä tapahtunut live-esiintyminen oli Suomen euroviisukarsinnoissa vuonna 1981. Viisuihin pyrittiin kappaleella Sinisilmä mansikkasuu, mutta tie nousi pystyyn jo alkukarsinnan yleisöäänestyksessä. Sinä vuonna Suomea edusti asiantuntijaraadin valitsema Riki Sorsa kappaleella Reggae OK. Leevi and the Leevings ei koskaan levyttänyt kilpailukappalettaan, mutta vuonna 1996 se päätyi Aarne Tenkasen levylle.
Ainoan live-esiintymisen nauhoituksen uskottiin kadonneen, mutta se löytyi yllättäen yhtyeen alkuperäisjäsenen arkistoista 2019. Hän toimitti VHS-tallenteen Mastolaan ja samalla se saatiin myös YLEn arkistoihin.
Sundqvist ei pitänyt itseään muusikkona, vaan sanoi väsäävänsä levyjä sivutöikseen. Siihen nähden yli 250 kappaleen musiikillinen tuotanto tuntuu käsittämättömältä. Sanoitukset hän sanoi rustaavansa nopeasti levytysstudiolla. Hänellä oli kuitenkin päässään tarkka kuva siitä, millaisilta kappaleiden tulee kuulostaa. Yhtyeen muille jäsenille sanoitukset tulivat yllätyksenä. Sundqvist ei halunnut, että tarinat vaikuttaisivat soittamiseen.
Muilla yhtyeen jäsenillä oli mahdollisuus tuoda oma lisänsä sovituksiin, mutta Sundqvist oli yhtyeessä itsevaltias. Hän käytti kappaleiden sovittamiseen niin kauan aikaa, että hänen pään sisäinen visionsa toteutui pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Yhtä pikkutarkasti Sundqvist suhtautui levyjen kansiin ja hän oli mukana niidenkin teossa.
Yhtyeen suurin suosio osui 1990 -luvun puoliväliin. Rakkauden työkalu -kappaleen musiikkivideo sai Hopeisen Muuvin vuonna 1994, seuraavana vuonna Leevi and the Leavings sai vuoden kotimaisen yhtyeen Emman ja vuonna 1996 Gösta Sundqvistille myönnettiin arvostettu Juha Vainio -palkinto. Jo tätä ennen Sundqvistin kynästä oli tullut monta hittiä Leavingsien tuotantoon, kuten Poika nimeltä Päivi ja Pohjoiskarjala.
Sundqvist ei pitänyt koskaan esillä olemisesta. Hän ei olisi halunnut edes sitä, että Leevi and the Leavingsin jäsenten nimet tulisivat julki. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi. Lopullisesti hän vetäytyi julkisuudesta 1996, minkä jälkeen hän ei enää antanut haastatteluja. Yhtye levytti kuitenkin edelleen tasaiseen tahtiin.
Vaikka Leevi and the Leavings nousi julkisuuteen uuden aallon murroksen myötä, se erottui muista aikalaisistaan häpeämättömällä iskelmällisyydellä ja asenteen monimielisyydellä. Yhtyeen ulkopuolisuutta musiikkimaailmassa korostivat Sundqvistin kriittiset kommentit rockpiireistä ja päättäväisen kielteinen asenne keikkailuun.
Sundqvistin kuolema 2003 lopetti bändin toiminnan. Muut yhtyeen alkuperäisjäsenet tulivat siihen tulokseen, että ilman Göstaa ei ole Leevi and the Leavingsiäkään. Rakastetut kappaleet jatkavat kuitenkin elämäänsä niin muiden artistien kunnianosoituksina kuin karaoken kestosuosikkeinakin.
Hemaisevan seksikäs pörröpää
Sundqvistin radiolle kirjoittamista ohjelmista muodostui hänen pääasiallinen tulonlähteensä. Hän aloitti 1980-luvun loppupuolella tehden tavanomaisia dj-ohjelmia YLEn Rockradiolle. Pian ne muuttuivat hänelle tunnusomaisiksi parodioiksi totutuista ohjelmista fiktiivisine toimittajahahmoineen ja haastateltavineen. Rockradion sarjoja olivat muun muassa Vanhoja hedelmiä, Kesälomaradio, Gösta Sundqvist esittää ja Gösta Sundqvistin radio-ohjelma. Pääosan ohjelmistaan hän teki vuonna 1993 aloittaneelle Radio Mafialle. Niitä olivat muun muassa Tietokoneenkorjauskurssi, Aamusumpilla, Belgialaisia kirjauutuuksia ja -harvinaisuuksia, Tenkasen pohjat, Göstan stereogramofoni sekä Koe-eläinpuisto.
Tökeryydessään taidetta hipova Koe-eläinpuisto muistetaan ehkä parhaiten. Sitä Sundqvist kirjoitti vuodesta 1993-2002. Hykerryttävästä hahmogalleriasta elämään jäi raitiovaununkuljettaja Aarne Tenkanen, jonka levyille Sundqvist teki kappaleita salanimillä.
Myös erilaiset jouluohjelmat Kuusijuhla, Sexfestival ja Tenkasen Tapanintanssit riemastuttivat kuulijoita joulunpyhinä.
Radiohupailujen kaava oli alusta lähtien sama. Ohjelmissa Sundqvist toimii radiotoimittajana joko yksin tai kolleegojen kanssa tehden näennäisesti lähetystä suorana mitä omituisimmista paikoista. Lähetysaikoina oli lähes poikkeuksetta perjantait tai lauantait parhaimpaan kuunteluaikaan. Ohjelmissa tilanteet viedään äärimmäisyyksiin ja hahmot ovat vinksahtaneita ja äärimmilleen vietyjä nekin. Vieraina on vakiohahmoja ja uusia tuttavuuksia, jotka työskentelevät tai ovat täysin järjenvastaisissa tilanteissa. Henkilöt kohtaavat usein vastoinkäymisiä kohelluksen lomassa, mutta niistä selvitään voittajina muutamaa kokemusta rikkaampana. Kohtausten välissä soitetaan musiikkia, jotta kuulijalla on hetki aikaa hengähtää ennen uutta verbaalitykitystä. Kappale liittyi yleensä jotenkin juuri kuultuun, esimerkiksi sketsin päättäneeseen repliikkiin. Usein kuultiin 1970-luvun kotimaisen iskelmän ”helmiä”.
Joskus useampi perättäinen ohjelma muodosti kokonaisuuden. Tällaisia olivat trilogiat Afrikkaan, Venäjälle ja Etelä-Amerikkaan suuntautuneilta matkoilta. Oli matkakohde mikä tahansa, paikalta löytyy sattumalta tuttuja hahmoja, minkä jälkeen show pääsee kunnolla vauhtiin.
Radio-ohjelmissaan Sundqvist käytti näyttelijöinä vain ystäviään ja sukulaisiaan. Hän halusi säilyttää ”harrastajateatterimaisen” lopputuloksen. Sundqvist kiintyi hahmoihinsa ja ammensi niihin piirteitä omasta itsestään. Ohjelmista on lähetetty uusintoja 2004 vuodesta lähtien ja yhä ne keräävät kuulijoita niin nostalgiaa janoavista kuin uusistakin, jotka ovat löytäneet ne vasta nyt.
Viimeiseksi jäänyt sarja Teinitalo poikkesi aiemmasta tuotannosta melkoisesti. Se keskittyi 1970-lukuun, aikakauteen, jolloin hiukset olivat pitkät ja lahkeet leveät, puhelimen johto oli kiinni seinässä ja presidenttinä toimi ikääntynyt yleisurheilumestari. Musiikkia kuunneltiin pyöriviltä mustilta 30-senttisiltä äänilevyiltä ja kaikki vaan tuntui paremmalta. Nimensäkin ohjelma lainasi Helsingin keskustassa toimintansa niihin aikoihin lopettaneelta isolta nuorison muotiliikkeeltä. Mukana oli myös aikaisemmista ohjelmista tuttuja hahmoja, tosin parikymmentä vuotta nuorempina.
Teinitalon viimeinen jakso lähetettiin YleQssa 15.08.2003. Nerokkaan radiohupailijan kynä vaikeni lopullisesti vain päivää myöhemmin.
Tuhannen Markan seteli
Gösta Sundqvist tunnettiin lahjakkaana jalkapalloilijana. 12-13-vuotiaana hän pelasi Tapiolan Hongassa ikäluokkaansa vanhempien kanssa. Innostus laantui kuitenkin melko pian musiikin vallatessa alaa ja synnynnäisen sydänvian haitatessa pelaamista. Jalkapallo oli kuitenkin hänelle tärkeä osa elämää, itse hän väitti, että jopa tärkein.
Sundqvist perusti jalkapalloseura Johanneksen Dynamon 1985. Se sai nimensä Johanneksen kirkolta, jonka kaksoistornit ikuistettiin myös seuran logoon. Joukkueen harjoitukset pidettiin tietenkin Johanneksen kentällä. Tavoitteet olivat heti alusta korkealla. Sundqvist halusi viedä joukkueen niin ylös ja nopeasti kuin vain mahdollista. Pelaajamateriaali oli sen mukaista ja Dynamolla oli joka kausi sarjatasolleen erinomainen joukkue. Se nousikin yhtä poikkeusta lukuun ottamatta joka vuosi yhtä sarjatasoa ylemmäs, kunnes se pääsi kolmosdivisioonaan 1991. Nousukiito hiipui kun 1994 Dynamo yritti nousta kakkosdivisioonaan siinä onnistumatta.
Johanneksen Dynamo yhdistyi 1995 kakkosdivisioonaan nousseen FC Norssin kanssa. Melko pian yhdistymisen jälkeen Sundqvist jäi pois toiminnasta, mutta hänen keksimänsä nimi Atlantis FC jäi. Syinä hänelle rakkaan toiminnan jättämiselle voivat olla joukkueesta johtuneet taloudelliset rasitteet, infarktiriski tai vain se, että hän koki tämän tien tulleen päähänsä.
Sundqvist kävi Palloliiton valmentajakursseja. Hän olisi periaatteessa voinut pätevöityä liigatason valmentajaksi, mutta siihenkin hänen idealisminsa oli esteenä. Dynamon pelaajien mukaan hän ei ollut kovinkaan kummoinen valmentaja, mutta hän loi pelaajilleen loistavat käytännön mahdollisuudet pelata jalkapalloa. Sundqvist kokosikin joukkueeseensa huippuosaajia ja antoi heidän sitten tehdä itse ratkaisunsa. Tämä johti kuitenkin myös kurittomuuteen ja siihen, että pelaajat eivät aina kunnioittaneet häntä valmentajana. Tästä huolimatta Dynamo oli kuitenkin lähes koko kymmenvuotisen historiansa ajan sarjatasonsa huipulla ja joukkueeseen oli imua. Tämä johtui Göstan persoonasta ja siitä, että hän satsasi rahallisesti joukkueen hyvinvointiin. Taktikkona tai treenien vetäjänä hän ei aina vakuuttanut, mutta Dynamossa oli hyvä olla.
Sundqvist halusi joukkueen pelaavan pallolliseen taitoon perustuvaa jalkapalloa. Esteettiset arvot pelissä korostuivat ja hän painotti, että voitto kyllä tulee, mikäli pelattiin riittävän kauniisti. Kuten Leevi and the Leavingsinkin kanssa, hänellä oli Dynamostakin tarkka visio. Varsinaista taktiikkaa ei usein ollut, mutta hän korosti oman pelin tärkeyttä ja siinä pysymistä.
Viisas talonmies
Gösta Erik Sundqvist syntyi 17. toukokuuta 1957 Espoossa suomenruotsalaisen isän ja Heinjoen karjalaisevakkoäidin esikoisena. Perheeseen syntyi myös kaksi tytärtä; Hanni ja Haije. Vanhemmat erosivat ja lapset muuttivat äidin mukana. Näin Göstasta tuli enemmän suomenkielinen kuin suomenruotsalainen. Itse hän koki olevansa luonteeltaan karjalainen äidin suvun peruja ja kutsuikin itseään karjalaisukoksi.
Koulussa Gösta oli huippuoppilas, vaikkei tehnyt paljoakaan. Jossain vaiheessa kiinnostus opiskeluun lopahti luultavasti siksi, ettei hän kokenut tarvitsevansa koulun tietoja tekemisissään. Suuntaa hakiessaan hän tunsi itsensä joskus liian erilaiseksi pörrötukkineen, balettiharrastuksineen ja huilunsoittoineen. Intohimoinen suhtautuminen jalkapallon pelaamiseenkin vaihtui musiikkiin. Gösta oli monilahjakkuus ja tämä tuotti selvästi hänelle vaikeuksia valita, kuinka jakaa itsensä mielenkiinnon kohteiden kesken. Hän oli tinkimätön ja halusi tehdä asiat oman päänsä mukaan. Mikäli jokin asia ei ollut hänen hallittavissaan, hän mieluummin luovutti kuin antoi periksi.
Nuorena Gösta työskenteli isänsä remonttifirmassa ja 1980-luvulla asuintalonsa talonmiehenä. Hän meni naimisiin varsin nuorena ja sai kaksi tytärtä. Perhe ja ystävät olivat hänelle hyvin tärkeitä ja kulkivat mukana kaikessa, mitä Gösta teki. Sisaret lauloivat taustoja levyillä ja näyttelivät radio-ohjelmissa Göstan ystävien kanssa. Dynamo kytkeytyi myös mukaan, kun pitkäaikaisesta pelaajasta tuli artisti nimeltä Aarne Tenkanen.
Gösta oli sosiaalinen erakko. Jo nuorena hänellä oli kausia, jolloin hän eristäytyi jopa kavereistaan. Tällöin hän oli sitä mieltä, ettei hänellä ole ystäviä eikä hän niitä edes kaipaa. Muutenkin hän piti lähipiirinsä hyvin pienenä ja vältteli julkisuutta. Hänet tunnettiin kuitenkin myös sosiaalisena supliikkimiehenä, jolta eivät puheet loppuneet. Hänellä ei vain ollut tarvetta kaveerata kaikkien kanssa eikä hän ollut kiinnostunut ihmisten mielipiteistä. Samalla hän seurasi ympäristöään tarkkanäköisesti ja myötätuntoisesti. Niin syntyivät Göstan tarinat.
Göstan tavaramerkiksi muodostuneet tuulipuvut ja verryttelyasut olivat kannanotto kulutushysteriaa vastaan. Hän vastusti yksityisautoilua eikä hänellä ollut ajokorttia. Muiden kyydissä hän istui kuitenkin mielellään. Huoli luonnosta ja ympäristöasioista kuului myös hänen musiikissaan, vaikkakin hän omintakeiseen tyyliinsä samaan aikaan naureskeli tuomiopäivän julistajille.
Gösta harrasti metsästystä, keräili pikkuautoja ja piti pienten kivijalkapuotien ilmapiiristä. Tämänkaltaisia pieniä knoppitietoja lukuunottamatta hän piti henkilökuvansa mysteerinä. Hän kartteli julkisuutta ja leikitteli mediaimagollaan miten tahtoi. Siksikin hänestä tuli jonkinlainen kulttihahmo. Toimittajien kanssa hän pelasi omalaatuisilla vastauksilla, jotka saattoivat olla yhtä kuvitteellisia kuin hänen sanoituksensa tai radio-ohjelmansa. Jopa hänen lähipiirillään on vaikeuksia kuvailla hänen luonnettaan.
Vetäytyessään julkisuudesta 1996 Gösta Sundqvist otti etäisyyttä myös muihin ihmisiin. Pintaa syvemmältä hänet tunsi vain harva, joten henkilökuvaa muodostettaessa on pakko mennä puhtaan tiedon tuolle puolen tulkintoihin. Tämä tuskin haittaisi Sundqvistia itseään, koska hän rakasti tarinoita. Hänen mielestään hyvä juttu saa olla vaikka valetta, kunhan se on hyvä tarina.
Gösta Sundqvistista on tehty dokumentti, esitetty 20-osainen kuunnelmasarja, kirjoitettu elämänkerta ja tulossa on ehkä vielä elokuvakin. Voivatko nämäkään rakentaa täydellisen kuvan yksinkertaisen monimutkaisesta ihmisestä vai onko jokaisen tehtävä se itse. Kiistämätöntä kuitenkin on, että Gösta Sundqvist jätti jälkensä suomalaiseen populaarikulttuuriin suurella sydämellä, vaikka juuri se viimein hänet pettikin.