Teksti: Timo Leinonen
Jordan B. Peterson: 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan. WSOY 2018
Elämä on englantilaisfilosofi Thomas Hobbesin mukaan ”häijy, raaka ja lyhyt”. Vaikka hänen luonnehdinnastaan puuttuu sävyjä ja vaikka se tuleekin muutaman vuosisadan takaa, se ei ole välttämättä niin kovin kaukana nykyihmisen kokemuksesta. Minne katsommekin, elämän moninainen rujous näyttää meille itsensä. Mikä auttaisi olemaan riittävän rohkea ahdistavan todellisuuden piirittäessä? Riittävätkö rahkeemme, kun omat huonot taipumuksemme nostavat päätään, kun oivallamme meissä uinuvan kyvyn toteuttaa myös äärimmäistä pahuutta, johon ihmiskunta tutustui 1900-luvun totalitarististen valtioiden jättämissä historian jäljissä.
Kaikesta päättäen olemme ilmeisesti elämänohjeiden tarpeessa. Ja kovin kauas ei kotiovelta tarvitse mennä, kun jo tietää, että niin ovat lähimmäisemmekin.
Eikä tavallaan mitään hätää olekaan; ohjeita on saatavilla erilaisiin tarpeisiin. Avuksi rientävät monenlaiset life-coachit ja muut neuvonantajat. Ei ole enää mitään ohjeiden puutteella perusteltavaa syytä syödä epäterveellisesti, olla liikkumatta oikein; ohjeita suorastaan tulvii kaikkialla. Lääkkeitä löytyy mielialoihin. Elämäänsä voi kohentaa meditaatiolla ja mindfullnessilla. Oman panoksensa ohjepatteristoon tarjoaa psykologian professori Jordan B. Peterson Torontosta.
12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan saavutti menestyksen eri puolilla maailmaa. Kutsu on käynyt, ja arvostettu tekijä on matkustanut luennoimaan kiinnostuneille kuulijoille eri tahoille, Suomeenkin.
Kaaostahan maailmassa riittää aiheuttamaan ahdistusta. Ahdistuksen nujertavaa voimaa tulee torjua jollakin keinoin. Jos me jo nukumme, syömme, juomme ja liikummekin terveellisesti, mutta tunnemme silti että paremminkin voisi olla, meillä on kaikki perusteet ainakin tutustua käyttökelpoisilta näyttäviin elämänohjeisiin.
Petersonin teos tekee tämän tutustumisen miellyttäväksi. Hän käyttää edukseen laajaa asiantuntemustaan, tarjoaa lukijoille tiiviydessään helppolukuista ja ansiokasta asiaproosaa. Nautittavaa luettavaa. Vaikka ei olekaan kyse perinteisestä self-help-teoksesta, sen voi kokea vaativana kuten alan teokset yleensäkin. Mitään suunnattomia menestyksen lupauksia tekijä ei kuitenkaan ohjeita noudattavalle anna.
Ohjeita tarjoava joutuu tietenkin luottamaan ihmisen moniin mahdollisuuksiin, myönteisiin voimavaroihin. Kurkistus muutamiin Petersonin neuvoista vahvistaa tämän hänenkin osaltaan: seiso suuorana hartiat takana; kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa; silitä kadulla vastaan tullutta kissaa; puhu totta – tai älä ainakaan valehtele. Yllä oleva otsikko ei kuitenkaan ole ohjeiden listassa, voisi kyllä olla.
Teoksen ytimessä elää idea vapautua katkeruudesta ja kaunasta, ainakin välttää niitä ja ymmärtää niihin liittyvät vaarat. Positiivisesta ajattelustakin on hyötyä, mutta Peterson ei kehota vain maalaamaan kaikkea vaaleanpunaiseksi. Reitti kulkee totuudellisuuden kautta.
Ideologiat ovat vaaraksi totuudellisuuteen pyrittäessä, Peterson muistaa mainita 1900-luvun totalitaristiset kauhut. Autenttisuuspyrkimykset ovat kuitenkin jatkuvasti uhattuina. Uhkilta turvassa ei ole Petersonkaan. Esimerkiksi ideologioista kirjoittaessaan hän unohtaa systemaattisesti mainita liberalismin, jonka edustajilla myös on omat ongelmansa pysyä ihanteelle uskollisena, eikä jälki ole aina ollut hyvää. Petersonin sokea piste tässä kohdin edustaa etnosentrisyyttä; kulttuuriantropologien helmasyntinä varottava ansa.
Jokaisella totuus seurattavanaan
Totuus on käsitteenä kovin mutkikas ja ongelmallinen, mahtipontisen harhainenkin sopivasti käytettynä. Käsitteellisiä ongelmia pohtimatta Peterson kuitenkin suosittelee jokaiselle ”oman totuuden seuraamista”. Jokaisella on oma yksilöllinen totuutensa, jolle olla uskollinen.
Tässä yhteydessä täytyy torjua väärinkäsitys: Petersonin teema jokaisen omasta totuudesta on kokonaan eri idea kuin itsepäisyys tai oman ”mielipiteen” (usein perustelemattoman) mahdollisimman äänekäs esiin tuominen.
Oman paikkansa täyttämiseen pyrkivän paras matkakumppani on juuri totuus. Uskollisuudellaan totuutta kohtaan jokainen meistä varmistaa totuuden tukevan meitä tavoitteissamme. Yksilöllisestä totuudesta puhuminen tekee tärkeäksi varoitukset vilpillisyydestä; Peterson alleviivaa valheen vähittäin kasvavaa tuhovoimaa, siihen kokonaan kietoutunut ei voi enää halutessaankaan saada tuekseen totuuden kumppanuutta. Pienet valheet tulevat ensin, suuret hajottavat todellisuuden, alisen maailman kaaos peittää maan, tämä ei vielä ole helvettiä, sinne valhe kuitenkin ennen pitkää vie. Luottamus on kaiken yhteisyyden välttämätön edellytys, valheellisuus tuhoaa ihmisen, yhteiskunnan ja valtion. Peterson on oikeassa.
Onko katseemme riittävän tarkka, olemmeko oikeasti valppaita. Petersonin mielestä emme aina.
Huomaamme ihmetellä väkivallan suurta määrää, vaikka oikeastaan Petersonin mielestä vallitseva rauhan määrä on se suuri ihme.
Yhtä paljon hämmästeltävää on lakien noudattamisen suuressa suhteellisessa määrässä, tai ettei masennusta sairasta nykyistä suurempi joukko meistä.
Ideologioista (Petersonin tapauksessa totalitaristisista) varoitetaan historian oikeuttamana, mutta toisaalta vankkaa arvojärjestelmää peräänkuulutetaan. Järjestys ei kuitenkaan yksin riitä menestykseen, meidän tulee olla tietoisia myös kaaoksesta, muutoksen käyttövoimasta.
Peterson ankkuroituu moderniin psykologiaan, mutta hän on samalla syvästi tietoinen eri mytologioiden merkityksistä, mitä ne tälle ajalle ja nykyihmiselle puhuvat. Esimerkiksi hänen esittämänsä tulkinta Raamatun alkukertomuksista, monista niiden yksityiskohdista, on ansiokas.
Ristiriita näyttää maailman peruspiirteeltä. Sen ytimessä järjestys ja kaaos sisältävät toinen toisensa. Jos ihminen ottaa maailman todesta, kohtalona on elää järjestyksen ja kaaoksen rajapinnoilla. Petersonin mielestä tietyn pelon karkottaminen edellyttää oivallusta omasta kyvystämme toteuttaa äärimmäinen pahuus. Ei olekaan ihme, miten vaikeaa autenttisuus voi olla ristiriitojen keskellä.
Eksyminen on jatkuvaa, ellemme ole valppaita, tavoittelemme merkityksellisyyden sijasta vain hyötyä elämässämme. Fjodor Dostojevski tarjosi nyrkkisääntöä ihmisiä yleensä koskevasta totuudesta: ”Useimmissa tapauksissa ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin yleensä luullaan. Myös me itse.” (Karamazovin veljekset)
Tieto edellyttää vaivannäköä, nöyryys nöyrtymistä. Dostojevskin naulaama ajatus ei kaikkia lannistanut, Friedrich Nietzsche muotoili ihmisen kasvua: ”Ihminen ei suinkaan ole vain sitä, minkä hän jo tietää. Hän on myös sitä, minkä hän voisi tietää jos vain suostuisi siihen.” Ansiokkaissa esseissään Peterson haastaa puhumaan totta ja lupaa kuitenkin tämän: ”Maailman hyväntahtoisuus tulee todeksi niille, jotka elävät kunnolla;”