Teksti: Aila Malkki
Sen sydän ymmärtää sopisi sokeiden tunnuslauseeksi. Ajatus ei ole vieras itsellekään, vaikka näen jonkin verran. Näön heikkeneminen saa maailman näyttäytymään yhtäkkiä uudessa valossa.
Sama mietelmä on tuttu myös Antoine de Saint-Exupéryn klassikosta Pikku prinssi. Kirjan nuori päähenkilö näkee ympärillään koko maailman kaikkeuden mutta haluaa nähdä sen etenkin sydämellään. Aikuisille on näet mahdotonta selittää asioita sanoin – ne täytyy piirtää.
Monille heikkonäköisille piirtäminen ja maalaaminen ovat erittäin luontevia tapoja ilmaista itseään. Se, joka ei ole koskaan nähnyt, voi hahmotella esiin uskomattoman hienoja visioita ympäristöstämme.
Ehkä vaikeinta on kuvata ihmistä. Hankalinta on muovailla kädet. Se kun on haastavinta kuulemma näkevillekin taiteilijoille. Tästä voi päätellä, että luonnon ihmeistä merkillisimpiin lukeutuu ihminen – pieni ihme.
Tärkein havainto mielestäni on kuitenkin se, että luovimmat ratkaisut syntyvät aivoissa ilman nähtyä mielikuvaa. Itse asiassa se voisi vain häiritä omaa näkemystä ja siihen tarttumista. Sama syy saattaa estää monia näkeviä ylipäänsä ottamasta pensseliä käteensä ja alkamasta kuvittaa omaa, suurta todellisuuttaan.
” Näkevänä kävin usein taidenäyttelyissä. Harrastuksestani en ole vielä luopunut – valitsen vain kohteeni entistä tarkemmin. Tuntuu siltä, että aika ja mielikuvitus eivät riitä sulattamaan kaikkea. Mieleenpainuvimmat näyttelyt palaavat takaisin muistoissa ja antavat rikastuneen olon.
Koska eri taidemuodot osuvat osittain päällekkäin ja limittäin, on ilmeisen vaivatonta ilmaista itseään monella tavalla yhtä aikaa. Esimerkiksi kuvanveistäjä voi saavuttaa sävelmän teoksellaan ja kirjailija herättää lukijassa runoilijan. Monia vaihtoehtoja saa aikaiseksi yhdistelemällä taiteen aloja.
Taiteista kauneimmaksi on usein nimetty musiikki. Sen kieli – kuten taiteiden yleensä – on kansainvälistä. Se koskettaa kulttuurirajojen ylitse. On väitetty, että japanilaisilla ja suomalaisilla on erityisesti jotain yhteistä, koska Sibelius herättää molemmissa kansoissa syviä tunteita.
”Siitä juuri tunnistaakin suuren teoksen: se kulkee ihmiseltä toiselle kaikkina aikoina. Siksi sen syntyä on joskus ehkä vaikea sijoittaa tietylle vuosisadalle. Se on varmasti tunnusomainen piirre myös klassikoiksi muodostuneille teoksille.
Mutta mikä teos voidaan lopulta luokitella klassikoksi? Entä mikä on näköaistin osuus? Yhdistyvätkö kaikki muut aistit tunnistamaan tai löytämään uuden klassikon? Sanoisin, että juuri ilman hämmentävän sekavaa visuaalisten virikkeiden kaleidoskooppia pystymme keskittymään oleelliseen.
Teosten arvostus on ajallisesti todella häilyvää: vuosisatojen mittaan kohteet vaihtuvat ja osa teoksista taas unohtuu pitkiksi ajoiksi. Keskeistä on se, että ne palaavat kiertolaisina yhä uudelleen kulttuurin osasiksi ja ihmisten puheisiin.
Puhe on itse asiassa heikkonäköisen vahvin omaisuus. Sen avulla yhteys kanssaihmisiin toimii parhaiten. Tuntoaisti on sen lisäksi erittäin merkittävä elementti sokeutuvan elämässä. Näitä molempia taitoja voi menestyksekkäästi hyödyntää taiteessa ja sen tulkinnassa. Monisäikeistä tulkintaa taas on vaikea yksiselitteisesti määritellä. Jokainen rehellinen arvio on tasavertainen taiteen ystävälle.