Teksti: Marianne Tenhami
Tuija Lehtinen kertoi itsestään, työstään ja kirjoistaan Palvelu- ja toimintakeskus Iiriksessä.
Monin eri tavoin palkittu, Suomen tuotteliaimpiin ja luetuimpiin kirjailijoihin kuuluva Tuija Lehtinen ilahdutti Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämässä kirjailijavierailussa. Häneltä on ilmestynyt yli 120 nuortenkirjaa, aikuisten viihdekirjaa ja dekkaria. Lisäksi hän on kirjoittanut kuunnelmat Kekkosen näköinen polvi ja Pikku paha hukka näyttää kyntensä sekä käsikirjoittanut televisiosarjaa Elämän suola. Tuijalla on ollut erilaisia luottamustoimia. Hän on muun muassa ollut Suomen Nuorisokirjailijat ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja Lukukeskuksen Lukufiilis-lehden päätoimittaja. Luottamustoimissaan hän on ajanut aktiivisesti kirjallisuuden ja kirjailijoiden asiaa.
– Suomen Nuorisokirjailijat ry:n puheenjohtajana halusin nostaa esiin lasten- ja nuortenkirjailijoita. Järjestimme tilaisuuksia kirjastoissa ja kouluissa, joissa esiteltiin lasten- ja nuortenkirjailijoita ja heidän töitään. Turun ja Helsingin kirjamessuilla olemme olleet mukana alkuajoista lähtien ja saaneet näkyvyyttä oikein hyvin. Tämä on tärkeää, koska lukeva lapsi lukee vanhanakin, kirjailija korostaa.
En koskaan kirjoita mitään – vaiko sittenkin
Tuijan ura kirjailijana ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Hän on opiskellut tilasto- ja kansantaloustiedettä, matematiikkaa, tähtitiedettä ja tietojenkäsittelyä ja valmistunut luonnontieteiden kandidaatiksi vuonna 1978.
– En ole koskaan toiminut missään koulutustani vastaavassa ammatissa, koska se ei vain ole tuntunut hyvältä. Minusta tuli kirjailija ja minua itseänikin on oikeastaan ihmetyttänyt suuresti, miten minusta tuli kirjailija.
Rakkaus lukemiseen syttyi jo pikkutyttönä.
– Äiti vei minut kirjastoon, kun olin muutaman vuoden ikäinen. Kannoin hulluna kirjoja kotiin: oli 20 Pekka Töpöhäntää ja muita sarjoja. Suomalaisethan ovat sarjauskollisia ihmisiä. Niinpä minäkin aina hurahdin johonkin sarjaan.
Koulussa Tuija piti ainekirjoituksesta ja oli siinä todella hyvä saaden kiitettäviä niin kauan kuin mielikuvitus vain sai laukata satujen ja tarinoiden muodossa. Lukiossa alettiin kuitenkin valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, eivätkä sadut ja tarinat enää kelvanneet opettajalle: oli kirjoitettava asia-aine. Entiset kympit ja ysit muuttuivat seiskoiksi ja kutosiksi ja joskus arvostelu oli pelkkä viiva Tuijan kirjoittaessa täysin asian vierestä.
– Päätin, että jos saan ainekirjoituksessa hyväksytyn arvosanan, en koskaan sen jälkeen kirjoita mitään. En koskaan, hän hymähtää.
Toisin kävi: matemaattisten yhtälöiden pyörittäminen ei tuntunut omalta jutulta, mutta Tuijan silmiin osui Kalevan ilmoitus Kalle Päätalo -novellikilpailusta, jonne haluttiin rakkausnovelleja. Tuija päätti osallistua kilpailuun kahdella rakkausnovellilla, joista humoristinen novelli oli enemmän Tuijan mieleen. Se pärjäsi kilpailussa niin hyvin, että lehden päätoimittaja kehotti Tuijaa lähettämään uusia novelleja, jos ne vain ovat hyviä. Tämä ei ole ihme: onhan huumori yksi Tuijan kirjojen parhaita puolia. Kirjailijavierailun aikana hän luki parikin huumorinäytettä nuortenkirjasta R.I.P. ja aikuisten viihdekirjasta Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta.
Viitekehyksenä ammatti tai harrastus
Tuijan mukaan lehtityö on ollut hänen kirjoittajankoulunsa.
– Eteeni tuli monenlaista ja sain kokeilla erilaisia rooleja kirjoittajana. Vähitellen tuli tunne, että ehkä minä osaisin kirjoittaa kunnon kirjankin.
Tuijan esikoisromaani Rosan talo ilmestyi vuonna 1984 ja esikoisnuortenkirja Enkelinkuvia hiekassa vuonna 1986. Kirjailijan mukaan on aina mietittävä, kuka on kirjan päähenkilö: minkä ikäinen hän on, miten hän puhuu ja toimii ja mitä hänen elämässään tapahtuu.
– En koskaan suunnittele kirjaa hirveän tarkasti etukäteen. En tee käsikirjoituksia tai mieti, mitä juuri tässä luvussa tapahtuu. On lähtökohta, mistä tarina lähtee liikkeelle ja sitten vain tapahtuu sellaisia asioita, että itsekin ihmettelen miksi tänne tämmöinen juttu putkahti. Tarinan myötä kirjaan tulee ihmisiä.
Nuortenkirjoissa Tuija valitsee yleensä päähenkilölleen jonkin harrastuksen ja aikuisten romaanien päähenkilölle ammatin, jota käyttää kirjan viitekehyksenä.
– Kiinnostun jostain ammatista törmättyäni jossakin kyseisen ammatin harjoittajaan. Alan miettiä, että jos päähenkilö olisi tämän ammatin harjoittaja, mitä hänen elämäänsä kuuluisi ja mitä työpaikalla voisi tapahtua. Siitä kirja ja sen päähenkilö lähtevät muovautumaan.
Ammatit ovat Tuijalle tuttuja hänen ollessaan tekemisissä ammatin harjoittajien kanssa: hänen sukulaisensa on farmaseutti kuten Armon ajan ja Jatkoajan päähenkilö, hän itse on ollut toimittaja kuten trilogian Onnentyttö, Maria ja samppanjataivas päähenkilö ja hänen isäpuolensa on ollut huutokauppameklari, kuten Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta -kirjan päähenkilönkin isäpuoli on. Tarvittaessa kirjailija saa lisätietoa Internetistä.
– Olen käynyt mallitoimistossakin, kun oli etsittävä tietoa kirjaan Mallitoimisto Pandora, kirjailija sanoo.
Viime vuosina hän on laajentanut repertuaariaan dekkareihin, joissa etsivänä on toisten kirjojen päähenkilöistä hyvinkin paljon poikkeava Erja Repo.
– Hän on sellainen kuusikymppinen, vähän kärttyinen vanha akka kuten minä. Minusta on ihanaa voidessani sanoa sumeilematta asioita, joita itsekin ajattelen ja kertoa ihmisistä, jotka ärsyttävät minua. Nautin Erjasta: ei tarvitse enää piitata tietynlaisista yhteisöistä joita minulla ennen on ollut paljon. Tämä on uusi, raikas yhteisö missä Erja elää, eikä hänen tarvitse olla mieliksi kenellekään.
Korvat auki
Tuijan kirjoissa vilisee hulvattomia juttuja, joita teosten pää- tai sivuhenkilöille on tapahtunut. Ihmetellessäni miten hän keksii näitä hauskoja juttuja, kirjailija kertoo vain pitävänsä korvat auki ja kuulevansa näin mitä ihmeellisimpiä tarinoita.
– Varsinkin lasten ja nuorten parissa kuulee kaikenlaista. Heille tapahtuu aika uskomattomia asioita, joita he itse pitävät ihan luonnollisina. Monet kirjojeni hauskat tarinat ovat saaneet alkunsa, kun olen sattunut olemaan kuulolla oikeaan aikaan. En kuitenkaan käytä tarinoita suoraan niin, ettei alkuperäisen kertojan henkilöllisyys paljastu, Tuija toteaa. Hän kuuntelee myös lukijoiden toiveita. Nuorten Sara-sarjan punkkaripäähenkilö syntyi hänen ollessaan kertomassa yläkoululaisille työstään tamperelaisessa kirjastossa. Yleisön joukossa ollut punkkarityttö tuli Tuijan luo hymy kasvoillaan sanoen: ”Tuija, mä oon lukenu kaikki sun kirjat ja ne on hyviä. Mutta miks sä et koskaan kirjota punkkareista?”
Tuijan kodin yhteydessä on erillinen työhuone, missä hänellä on pöytätietokone.
– Haluan pysyvän paikan, jossa voin olla rauhassa. Minulla on säännölliset työajat: aloitan aamupäivällä ja lopetan iltapäivällä, koska haluan työhön tietyn rytmin.
Meneillään oleva työ on kuitenkin koko ajan hänen alitajunnassaan.
– Jos saan kirjaan liittyvän inspiraation, en ryntää työhuoneeseeni kirjoittamaan sitä ylös, vaan kirjoitan itselleni aiheesta sähköpostiviestin iPadillani, hän selittää.
Kaikki Tuijan kirjat ovat hänelle yhtä rakkaita. Kirjailija kuitenkin luki meille vierailunsa lopuksi valitsemansa näytteen yhdestä suosikkinuortenkirjastaan www.liisanblogi.net. Jälleen olivat nauruhermot koetuksella. Aikuistenkirjoista hän kokee läheiseksi Nappikaupan naiset, joka sai alkunsa hänen näkemästään nappikauppaa käsittelevästä dokumentista.
– Nappikauppa on aivan ihana paikka. Innostuin ja ajattelin, että sinnehän minä laitan ihmisiä. Pidän tämän kirjan tunnelmasta, kirjailija hehkuttaa ja kertoo nauttivansa kirjoittamisesta.
– Kirjoittaminen on minulle ilo.
Uusimmat Tuija Lehtisen kirjat
Pensionaatti huojuva talo sekä
Tornin naakat, jossa Erja Repo jatkaa tutkimuksiaan