Teksti: Riikka Hänninen
Jos olet lukenut Rosa Liksomin Everstinna-romaanin, tiedät, että siinä kaikki on väkevää: kansallisaate ja natsi-Saksan ihannointi, joka kaappaa nuoren tytön pauloihinsa sotien välisen Suomen Lapissa. Sota, joka kaataa entisiä natsi-ihanteita ja jonka väkivalta riivaa everstin käymään vastavihityn vaimonsa kimppuun yhä uudestaan. Seksi, johon ruvetaan suin päin ja suorassa kulmassa vuosikymmenien ikäeroista piittaamatta. Ja meänkieli, joka valaisee armottomasti kaiken, mihin se kohdistuu.
Tämän rajun romaanin luettuani astun pelonsekaisin tuntein Helsingin kaupunginteatterin katsomoon. Edessäni on pieni näyttämö, Heidi Herala, teoksen läpi kulkeva intensiivinen äänimaisema ja kaksi tuntia. Pelkään, että esitys on liiankin hyvä ja ravistelee rajummin kuin ehkä haluaisinkaan. Ja toki mietin myös, miten esitys toimii pelkän kuuloaistin varassa.
Heikko, vahva nainen
Hätkähdän, kun Heidi Herala avaa ensimmäisen kerran suunsa Everstinnana. Hän kuulostaa vanhentuneen parikymmentä vuotta. Meänkieli tipahtelee hänen suustaan jäyhänä ja suorana, paikoin verkkaisena, paikoin kiihkeänä ja haltioituneena. Tätä vanhan naisen monologia on hyvä asettua kuuntelemaan.
Heralan Everstinnan ääni ja sanat herättelevät heikkouden ja vahvuuden kysymyksiä: Natsiaatteen pauloissa hihhuloiva nuori nainen kokee olevansa sodan aikana enemmän elossa kuin koskaan. Hän on hurmaantunut sharmantista everstistään, joka nai hänet taivaisiin revontulien loisteessa ja vie hänet natsiherrojen juhliin. Kaikki on mahdollista, kun saksalaissotilaat jakelevat suklaata kansalle ja sota-apua Lapin rintamilla.
Sodan loputtua everstinnan maailma romahtaa natsiaatteen mukana ja ennen niin juhlitut saksalaissotilaiden joukot polttavat Lappia mennessään. Avioliitto muuttaa everstin hellän rakkauden silmittömäksi väkivallaksi. Kaikki se, mikä on antanut everstinnalle vahvuutta, romahtaa. Eikä hän ole tottunut ajattelemaan itse tai käyttämään omaa voimaansa. Silti, riipaisevan murtumisen pohjalta, vähä vähältä löytyy voima, jolla everstinna pystyy irrottautumaan everstin perhehelvetistä.
Onneksi tragedian vastapainona hersyy suorasukainen huumori ja meänkielen rapsakka poljento, josta sekä kirjailija Rosa Liksom että näyttelijä Heidi Herala ottavat kaikki mehut irti. Ajoittain Lapin luonto, sen suot ja revontulet saavat kokijansa täysin valtoihinsa, ja tämä haltioituminen koskettaa minuakin.
Oman lisänsä näytelmään tuovat pelkkinä miesääninä esiintyvät eversti ja muut miehet. Everstin sanat vuoroin hellittelevät, vuoroin ruoskivat, kuiskivat rakkautta omalle runotytölle ja paasaavat vihaista sotapropagandaa.
Kuunnelmaa näyttämöllä
Yksi esityksen kiinnostavimmista elementeistä on Johanna Puuperän luoma ja säveltämä äänimaisema, joka kulkee runsaana läpi koko esityksen. Se syventää esityksen kuunnelmalliseksi elämykseksi tavalla, joka on harvinaista näyttämöllä. Everstinnan radio suoltaa äänellisiä muistoja ja takaumia, sotapuheita ja aatteellisia sävelmiä. Sitten kuulokuva laajenee koko katsomon levyiseksi maisemaksi. Hetkittäin voi olla jopa herkullisempaa sulkea silmät ja elää äänikuvassa, jossa eversti kävelee näyttämön poikki ja puhuu aivan kuin olisi elävänä lavalla.
Musiikki vaihtelee kimmeltävän tähtitaivaan syvyyksistä sodan metallinsävyiseen maisemointiin, johon sähkökitarat ja heavysäröt uppoavat kuin luonnostaan. Äänimaisema on ajatuksella rytmitettyä. Sotaa edeltävää hiljaisuutta hallitsee vain tuulen humina, kunnes rock ja ilmahälytykset repivät pettävän tyyneyden rikki. Hurjissakin menopaikoissa maltti kuitenkin säilyy eikä kuulijan tarvitse haikailla korvatulppien perään.
Tällainen antaumuksellinen äänityö on yksi keino, jolla teatterin saavutettavuus paranee. Minulle sokeana se tuo esitykseen samanlaista lisäsyvyyttä kuin lavastus, puvustus tai valosuunnittelu näkevälle katsojalle. Rikkaan äänikuvan keskellä unohdan miettiä, mistäköhän visuaalisesta ehkä jäin paitsi. Olen saanut elämyksiä tuutin täydeltä.
Hiljainen taivas sukupolvien yllä
Näytelmän loppukuvassa vanha Everstinna katsoo Lapin laajaa tähtitaivasta ja miettii kaikkia niitä menneitä sukupolvia, jotka ovat katsoneet samaa taivasta ja eläneet omaa elämäänsä. Minäkin jään hiljaisuuden valtaan. Ei tekisi mieli rikkoa sitä taputtamalla, vaikka esitys ansaitseekin aplodinsa.
Everstinna on tunteva, toivova, rakastava ihminen, niin kuin sinä ja minä. Hän tempautui natsiaatteen imuun aivan kuin nykyään tavalliset ihmiset tempautuvat suoltamaan rasistista vihapuhetta netissä. Hän uskoi valheellisia natsiunelmia vain kuullakseen, että suomalaiset olisivat päätyneet kaasukammioihin, jos Saksa olisi voittanut. Hän antautui vahvempiensa vietäväksi vain tullakseen raskaasti petetyksi.
Tätä naista on paljon helpompi rakastaa kuin vihata. Toki hän on fiktiivinen henkilö, ei todellinen ihminen. Jään silti miettimään niitä tunteita ja kohtaloita, jotka kätkeytyvät ehdottomien aatteiden taakse. Teatteri on taas toteuttanut tarkoitustaan: olen nähnyt lähelle ja ymmärtänyt enemmän.
Everstinna
Helsingin kaupunginteatteri
Ensi-ilta 2.10.2019
Näyttämöllä Heidi Herala
Alkuperäisromaani: Rosa Liksom
Ohjaus ja dramatisointi: Susanna Airaksinen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Johanna Puuperä