Vinokas: Päivänsäde ja näkövammainen
Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas saapui valkoista keppiä heilutellen bussipysäkille. – Odottaako kukaan bussia? hän huhuili. Kukaan ei vastannut, joten kukaan ei ollut pysäkillä. Vinokas kaivoi repustaan paperin, johon oli kirjoittanut paksulla mustalla tussilla bussin numeron. Hän suoristi kätensä kepin päälle ja riiputti numerokylttiä sormissaan. Linja-autonkuljettaja ei voisi olla huomaamatta. Pian pysäkkiä lähestyi bussin lailla huriseva vehje. Ajoi pysähtymättä ohi. Vinokas kuunteli ajan puhuvasta kellostaan. Olisi voinut olla hänen bussinsa. Vinokas astui pysäkin taakse.
– Onko täällä muita matkustajia?
Joskus kanssamatkustajat piiloutuivat. Kukaan ei vastannut. Odottavan aika on pitkä. Näkövammaisen odottajan tavanomaistakin pitempi.
Ilta oli alkanut hämärtää. Taivaanrannalla väreili vielä valonkajoa. Enää minulle ei tule haikeata mieltä auringon laskiessa. Enää en näe auringonlaskua. – Odotatteko bussia? naisen ääni kysyi. – Kyllä. Paljonko kaksikolmoseen on aikaa? – Kaksi minuuttia. Mikä sinun nimesi on? – Vinokas. – Minä olen Päivänsäde. – Kaunis nimi. Onko se ristimänimi? – Kyllä. Olen tulossa viereisestä poliisivankilasta. Vietin kolme päivää pidätettynä. – Onpa ikävää. Oliko pidätys aiheellinen? – Jep. Entinen poikaystävä ja hänen kaverinsa käyttivät asuntoani huumevarastona.
Siinäpä rehellinen rikollinen, Vinokas mietti. – Et sattumoisin asu tässä lähellä? Päivänsäde kysyi. – Asun aika lähellä, Vinokas vastasi. Tarkalleen ottaen hän asui sadan metrin päässä pysäkistä. – Ei mitenkään olisi mahdollista mennä yhdessä asuntoosi lepäämään?
Onpa poikkeuksellisen suoraa puhetta. – Valitettavasti minulla on sovittu meno. – Peikkokulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Nyt mun täytyy heti mennä, muuten en mä valoon lennä, enkä enää hetkeäkään elää saa, Päivänsäde vastasi laulaen.
Vinokas laski kylttikätensä alas. – Oletko vaarassa? – Olen. Kerroin poliisille exäni ja kahden hänen kaverinsa nimet.
Tässäpä mojova ristiriita. Auttaisin mielelläni, mutta kotona on pöydillä ja seinillä arvotavaraa. Mitä teen, jos hän alkaa anastaa irtaimistoa? En mitään, koska en näe mitään. – Peikkokulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Bussi pysähtyi edelliselle pysäkille, Päivänsäde lauloi. – Käy kanssani ja kotiluolaan näytän sulle tien, ja sinut omakseni vien, Vinokas vastasi. Päivänsäde nauroi.
Päivänsäde nappasi Vinokkaan käden käteensä. Ei virallisella talutusotteella, vaan siten kuin seurustelevat kulkevat. Vinokas otti suunnan kotiin. Aurinko jo mailleen hiipi, päivänsäde kultasiipi, aikoi juuri lentää eestä sen. Näin kaikkosiko järjen valo peikon yksinäisen, kun seuralaisen vauhdikkaan hän sai?
Päivänsäde ja Vinokas astuivat asuntoon. – Voin riisua kenkäsi, Päivänsäde sanoi ja kyykistyi Vinokkaan eteen. Katumus sutaisi Vinokkaan ajattelua. Miksi päästin hänet asuntooni? – Ei tarvitse. Teen sen näin, Vinokas sanoi ja potkaisi löysästi sidotut kengät jaloistaan. – Sinulla on tietokone. Kaipaatko apua pankkiasioitten hoitamisessa? – En. Tietokoneeni puhuu, Vinokas vastasi yrittäen pitää äänensä rentona. Kutkapa muutkaan yksinäisestä vammaisesta kiinnostuisivat paitsi hyötymään pyrkivät kummajaiset. – Ruvetaanko nukkumaan? Päivänsäde kysyi ja tarttui Vinokkaan käteen. Hän painoi käden rinnalleen. Rinta oli paljas. Vinokas tunsi sydämessään kummaa leiskuntaa. Poltat silmiäni mutten ole eläissäni, nähnyt mitään yhtä ihanaa. – Ei haittaa, vaikka loisteesi mut sokeaksi saa, on pimeässä helppo taivaltaa. Nuku sinä. Teen tietokonehommia, Vinokas vastasi.
Vinokas kuunteli Hesarin ja iltapäivälehdet. Makuuhuoneesta kantautui tasaista tuhinaa. Vinokas korvaluki vielä Suomen Kuvalehdenkin. Päivänsäde nukkui nukkumistaan. Ilta oli saapunut ja Vinokkaankin silmä alkanut luppasta. Jos heitän levyksi tähän sohvalle, herään Päivänsäteen tullessa makuuhuoneesta.
Kun Vinokas heräsi, oli asunnossa hiljaista. Ei kuulunut lakanoiden kahinaa tai hengitystä. Vinokas nousi sohvalta ja asteli makuuhuoneeseen. Hän kumartui sängyn ylle ja tunnusteli. Sänky oli tyhjä. Vinokas kulki keittiöön ja vessaankin, mutta Päivänsädettä ei löytynyt asunnosta. Maallinen mammona oli paikoillaan. Kello oli kolme yöllä. Hän mietti, miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa.
Päivänsäde ja menninkäinen
sävel ja sanat Reino Helismaa