Heijastuksia: Kirja syö ja ruokkii
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Istun täysin lamaantuneena. Vatsani muljahtelee ilkeästi, pulssini on kuin pitkän juoksun jäljiltä ja kyyneleet polttavat silmiäni. Siitä ei ole kuin tovi, kun luulin kömpineeni sohvan mukavaan nurkkaan viettääkseni rattoisaa iltaa. Pari pientä liikettä: kuulokkeet korville, napin painallus, eikä aikaakaan ja sohvan nurkka on kadonnut ympäriltäni.
Olen taas nuori, olen jälleen siinä käsittämättömässä maassa, kaupungissa, joka kiehtoi ja kauhistutti. Se kiehtoi, sillä se oli muutaman kuukauden ajan aikuisen ja itsenäisen elämäni ensimmäisenä pitempiaikaisena näyttämönä. Ja se kauhistutti, sillä se jäi miltei käsittämättömäksi, suureksi salaisuudeksi. Ihmiset olivat yksilöinä niin herttaisen ystävällisiä! Mutta ihmismassa oli epämääräisen vihamielinen, vieras, kuin suuri koneisto, joka jyräsi kaiken yksilöllisen. Suhtauduin siihen nuoruuden ylimielisyydellä ja ankaruudella: kun en sitä voinut hyväksyä, en yrittänyt edes ymmärtää.
Ja nyt sama koneisto herää henkiin. Ohitseni vyöryy tankkeja, sodan voittajia, vallankumousten, kansannousujen ja mielenosoitusten jyrääjiä, voiman ja uhon merkkejä. Keittiössä istuu teelasien ja vodkasnapsien ympärillä hiljaa kuiskaavia ihmisiä, rypistyneitä paperipinoja kuljetetaan kädestä käteen, lauletaan ja pelätään. Leirejä, nälkiintyneitä vankeja ja kirkasotsaisia lapsia punahuivineen. Aatetta, toivoa, uskoa, köyhyyttä, yhä syveneviä kuiluja, kuolemaa ja paljon kuolemaakin rankempia muistoja.
Kirjallisuuden nobelistin, valkovenäläisen Svetlana Aleksijevichin kirja Neuvostoihmisen loppu, eli miten nykyhetkestä tuli second handiä, mullistaa maailmaani. Olen kai tiennyt tämän kaiken. Olen kuullut paljon, keskustellut noista asioista paljon, nähnyt välähdyksiä läheltä. Olen jopa itse elänyt lähellä, oma lapsuuteni ja nuoruuteni kului tuon koneiston vaikutuspiirissä, satelliittimaassa.
Tämä kirja ei ole romaani. Se rakentuu satojen ihmisten kertomuksista, katkonaisista monologeista, elämäntarinoista. Luen ja olen koko ajan sairas, pahoinvoiva, kylmissäni tärisevä, itkun ja eläimellisen huudon partaalla. Nuo ihmiset, me, ihmiset, mitä meille tapahtuu, mitä me olemme tehneet? Mikä herättää hirviön, mihin me sorrumme, miksi olemme, mitä olemme? Ja ne miljoonat meistä, alistettuina aina vaan, turhaan kärsiviä, turhaan toivovia! Ja se alituinen petosten sarja, likaista peliä yhä uudelleen, sortoa sen miljoonassa eri muodossa. Ja kaiken keskelläkin pilkahduksia inhimillisyyttä, älyä, empatiaa ja toivoa…
Historia toistaa itseään, emmekä tunnu oppivan historiasta. Plaraan toisia kirjoja, romaaneja ja tietokirjoja. Venäjästä, holocaustista, kristinuskon alkutaipaleista, Ranskan vallankumouksesta, nykyhetkestä. Ihmisistä ja eläimistä ihmisen jalkojen alla, sorrettuakin sorretummista. Missä järjen valo vilahtaa, siellä ryömii myös väkivalta, aatteen tai uskon kiihko, rajoittuneisuus. Pelkään lukea. Lukemani hiipii uniin, se ahdistaa, herättää epäilyjä ihmissuhteitani kohtaan, varjostaa elämänmyönteisimpiä hetkiäni.
Mihin uskaltaisin uskoa, mitä toivoa? Tekee mieli vain ummistaa silmät ja tukkia korvat, käpertyä sohvan nurkkaan ja pitää kiinni sen pehmeistä tyynyistä, jotteivät ne hetkeksikään katoaisi.
Ja silti jatkan lukemista. Annan tunteiden jyrätä, kuohua ylitseni, hautaa minut alleen. Kirja syö: se kaluaa luistani ylimääräisen pehmeän pyöreyden, paljon ylimielisyyden ja turhamaisuuden ajatuksia. Kirja syö: se pureskelee lihaani vastaanottavaiseksi, uudelleenmuovailtavaksi. Kirja syö: se lusikoi kallostani isolla kauhalla asenteita, ennakkoluuloja, harhakuvitelmia – idealismiakin. Kirja syö ja se tekee kipeää. Saatan itkeä ja valittaa, mutten pääse puristuksesta, kirja pitää minut raudanlujassa otteessaan.
Ja kun kirja viimein sulkeutuu, huokaisen. Helpotuksestako? Mitä vielä! Haluan samantien takaisin! Katselen ympäri ja maailmani, tämä loppukesäinen arkipäivä, sohvani nurkka tuntuu vieraalta. Tuskin maltan odottaa, että löydän seuraavan kirjan, että sormeni pääsee painamaan nappia. Uusi maailma, mahdollisesti se jatkaa siitä, mihin edellinen päättyi, se syö minua taas, tuo tuskaa.
Eräs edesmennyt tuttava, kirjallisuuden suurkuluttaja itsekin, sanoi usein: ”Miksi lukea kirjoja, joissa on väkivaltaa, tuskaa ja verta, surua ja onnettomuuksia? Niitähän riittää tosielämässäkin! Minä haluan lukea kirjoja, jotka lennättävät onnellisiin maailmoihin, joissa on paljon kaunista, iloa ja naurua, hyviä ihmisiä ja onnellinen loppu!”
Mitä minä olisin hänen näkemystään kieltämään? Se kosketti silloin ja se vilahtelee mielessäni joskus, kun kaipaan lohtukirjoja. Jotain hyvin kirjoitettua ihanan kevyttä ja pehmeään untuvaan käärivää, josta nautin kuin suussasulavasta suklaasta, jonka laineilla keinun, joka vetää suupielet hymyyn tai saa nauramaan, joka kiihdyttää sydämenlyönnit, jännittää ja hetkisiksi itkettää, vain saadakseen minut huokaisemaan helpotuksesta ja täyttyvästä onnesta. Voi näitä ihania makupaloja, päivieni sulostuttajia! Miten paljon vähemmän hymyilisinkään ilman niitä!
Vaan noiden pienten herkkujen ohella tarvitsen, ehdottomasti tarvitsen leipää. Ja jokapäiväinen leipäni ovat nuo kirjat, jotka syövät minua. Ne jäävät sisimpääni vaikuttamaan, vaikka kirjojen kannet ovat sulkeutuneet, vaikka lukisin jotain aivan muuta paraikaa. Nuo minua syövät kirjat työskentelevät kaikessa hiljaisuudessa: ne rakentavat kaluttujen luitteni ympärille uutta lihaa, sellaista, joka on jänteikkäämpää, ihoa, joka on vereslihalla vielä, mutta muuttuu vahvaksi, jota eivät pienet rakkulat vaivaa. Nuo kirjat synnyttävät janoa, jota ei sammuta mikään muu kuin yhä uudet ja uudemmat minua syövät kirjat. Maailmani rakentuu, vaikkei se koskaan tule eheäksi, koska samat kirjat, jotka rakentavat, romuttavat toisaalla jotain entistä. Kun opin ymmärtämään jotain, joudun luopumaan jostain muusta muka-ymmärretystä. Tieto korvaa ennakkoluuloja, ymmärrys vierautta, mutta pintaan nousee aina uusia arvoituksia, ratkaisemattomia kysymyksiä, pimentoon jääneitä salaisuuksia. Pyörre tempaisee minut mukanaan. Haluan nähdä ja kokea, haluan ymmärtää, haluan enemmän kuin mitään muuta, siitä huolimatta, että se tuo tuskaa, ahdistusta, surua, riittämättömyyttä, syyllisyydentuntoa ja epätoivoa. Minä olen tätä, tätä kaikkea, mitä minua syövät kirjat ovat luitteni päälle rakentaneet, pyöreä ja kulmikas, viikko viikon jälkeen hieman erilainen.
Kerron tuosta Venäjä-aiheisesta kirjasta useille nuoruudenystävilleni ja yllätyn: he suhtautuvat hyvin varautuneesti, peräti vastahakoisesti ja torjuen. ”Mielenkiintoista, mutta puhutaanpa muusta”, olen rivien välistä lukevinani. Miksi? Juuri heidän, jotka joutuivat jakamaan samaa satelliittimenneisyyttä, olisin arvellut innostuvan menneisyyden ja nykyisyyden yhteennivoutuneiden säikeiden availemisesta. Jotta pieni osa omaa mennyttä minäämme valaistuisi uudelleen? Kenties se on sittenkin vielä liian lähellä meitä. Kenties minä kestän sen hampaita paremmin, koska olen uudessa kotimaassani saanut etäisyyttä.
Kenties heitä tuo kirja söisi vielä raadollisemmin? Vai haluavatko he jättää sen kaiken vielä painokkaammin taakseen? Raaskivatko he jättää ymmärtämättä?
Tänään, kun rautaesiriipun katkaisemisesta on tasan 30 vuotta ja niin Suomi, Venäjä ja Unkarikin kirjoittaa uutta historiaa, tuntuu tämä kysymys ahdistavalta, mutta tärkeältä.
Maailma ei muutu kirjojen myötä, pelkään. Kirja muuttaa vain ihmistä. Entä jos meitä kirjojen muokkaamia ihmisiä olisi riittävän paljon, muuttuisiko maailma paremmaksi paikaksi elää?