PERHEENLISÄYSTÄ
Terveisiä Saksasta 3
Teksti: Jonna Mononen
Lokakuun kolmantena vuonna 1990 DDR ja Saksan Liittotasavalta yhdistyivät yhdeksi Saksaksi. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin erään saksalaisen kerrostaloasunnon ovikello soi. Asukas, toisin sanoen minä, menen jännittyneenä avaamaan.
Oven takana on nuori pariskunta. Sokeanakin aistin heidän haikeat ilmeensä. Mies laskee lattialle kantokopan.
”Tässä olisi teille pieni kissa.”
Tuskin koppa on auki kun tunnen jotain karvaista vilahtavan ohitseni olohuoneeseen. Hetkessä kissa taikoo itsensä näkymättömäksi. Kuuluu vain surkea naukaisu.
”Te tyhmät, miksi toitte minut tällaiseen paikkaan tämän tuntemattoman ihmisen luo?!”
Pariskunta on kuitenkin pakkoraossa: heidän isommat kissansa eivät jätä pientä, viisikuista poikaa rauhaan vaan sähisevät ja rähisevät. Kun Ebayhyn jättämäni ilmoitus tavoitti heidät, he ottivat yhteyttä.
Hyvästit heitetään. Minä jään iloitsemaan uudesta perheenjäsenestä. Ilo tuntuu olevan yksipuolista. Kissa ei anna minkäänlaista elonmerkkiä. Eivät auta herkut eivätkä lelut. Pelko on niitä voimakkaampi.
Illalla olohuoneesta alkaa kuulua ulvontaa, joka etäisesti muistuttaa kissan ääntä. Yötä kohti ulina vain pahenee. Ovatko kisun vanhemmat suden sukulaisia?
Yöllä saan tuskin unen hännästä kiinni. Mutta uusi päivä painaa päälle. Soitan Youtubesta kissan naukunaa, sitten Chopinia, Don Omaria ja pohjois-korealaista poppia. Rammsteinin kappale Du hast saa kissan naukaisemaan ujosti.
Facebookissa toiset kissaihmiset neuvovat antamaan kisulle aikaa. Yritän unohtaa koko mirrin ja keskityn päivän töihin. Illalla kaadun rättiväsyneenä sänkyyn katselemaan unta, jossa ympärilleni on pesiytynyt karmea katkupilvi. Ihmiset karkaavat läheltäni niin kauas kuin pystyvät. Jopa kaverini luikkivat tiehensä minut haistaessaan.
Haju säikäyttää minut lopulta hereille eikä suostu päästämään irti. Nousen pystyyn. Lakana nousee mukanani. Se on liimautunut ihooni kiinni. Kissa on jossain vaiheessa käynyt jättämässä haisevan vastalauseensa sänkyyni, sekä nestemäisenä että kiinteänä. Väsyneenä en tätä ollut huomannut.
”Ei tämä kissa minusta tykkää.” Facebookin päivitykset muuttuvat yhä synkemmiksi. Pesukone pyörittää peittoa ja lakanoita puhtaiksi. Sitten koneeseen päätyy kylpyhuoneen matto. Hiekkalaatikko ei edelleenkään kisulle kelpaa.
Lopulta kisun tuonut pariskunta lähettää Whatsapp-viestin: ”Tulemme huomenna hakemaan kissan takaisin. Teillä molemmilla on nyt sen verran vaikeaa, että parasta niin.”
Itku silmässä sanelen vastausviestin: ”Ok. Ei tästä taida tulla mitään. Mutta kissan vika tämä ei ole. Olen koko päivän kotona, tulkaa, koska teille sopii.”
Sanelen seuraavaksi viestin miehelleni, joka on muutaman päivän reissussa Berliinissä. Itken niin, ettei sanelusta tahdo tulla mitään.
”Papu haetaan pois.”
En voi ajatella tuota pientä, pelokasta olentoa enää kissana vaan Papuna, vaikka sänkyyni ruskeita papuja ilmestyikin.
Parahdan itkuun. Tunnen epäonnistuneeni kissan omistajana täysin. Papukin alkaa ulvoa. Äkkiä tunnen pumpulinpehmeän, lämpimän turkin sormieni alla. Lattialle sirottelemani juustotyynyt katoavat. Papu on kerännyt rohkeutensa ja tullut työhuoneeseeni ulvoen kuin palosireeni.
Viestitän pariskunnalle, että haluaisimme vielä pari lisäpäivää. Papu näyttäisi nyt rohkaistuvan.
Seuraavanakin päivänä Papu hiipii työhuoneeseeni juustotyynyjä syömään ja uskaltautuu ruokakupilleen.
Ostan ruokakaupasta kilisevän lelukepin, joka saa pojan uteliaaksi. Äkkiä se on taas työhuoneessani ja naukaisee vienosti, sitten uudestaan, aivan kuin haluaisi rupatella. Pumpuliturkki sivelee ihoani. Sitten rukki pärähtää käyntiin ja Papu alkaa pyöriä ympärilläni. Aivan kuin se sanoisi: ”Näytän tältä, tutki minua ihan rauhassa”.
Piilottelu aika on ohi. Loputkin jäät sulavat, kun Papu kiipeää syliini rukki täysillä hyrräten. Sylkytyksestä onkin tullut tiivis osa arkea. Usein päivän pesut suoritetaan polvillani maaten. Samalla tulee nuoltua myös emännän kädet kissamaisella tarkkuudella. Leluhiirien ja pallojen jahtaaminen ja leikkiratoja pitkin juokseminen ovat tämän pienen, iloisen kissanpojan mieliharrastuksia. Luovuuttakin Sir Papulla on: pistaasipähkinän kuori, raa’at makaronit ja viinipullon korkit muuttuvat saaliiksi, jota on jahdattava ja paiskottava ympäriinsä.
Ruokahalu on kasvavalla kissalla valtava. Nirsoksi ei poikaa voi moittia, sillä kaikki kelpaa, jopa koiranruoka, jota Papu yrittää napata opaskoirani kupista.
Siellä missä minä olen, siellä on myös Papu. Mukaan on päästävä joka paikkaan, jopa kylpyhuoneeseen, jonka kovalle laattalattialle Papu kiepsahtaa eteeni selälleen. Toisinaan kylpyammeessa odottaa vain papun silmillä erottuva saalis. Sitä on tietysti jahdattava ympäri ammetta äänekkään naukumisen säestyksellä. Ei väliä, vaikka pohjalla vähän vettä olisikin.
Papu kertoo olevansa paikalla joko jollain lukuisista sananparsistaan tai koskettamalla jalkojani. Jos rapsutuksia ei ala kuulua, kisu kietoo tassunsa jalkani ympärille ja alkaa järsiä nilkkaani pienillä pentuhampaillaan.
Mieheni ollessa töissä ei juttukaveria puutu. Papulla on aina paljon kerrottavaa. Joka tarinaan on saatava mamilta kommentti joko suomeksi tai saksaksi. Usein Papun viesti kuuluu: ”Kurrr.” Suomeksi se tarkoittaa: ”Olen onnellinen. rakastan sinua mami.”
Rakkautensa Papu todistaa monin tavoin joka päivä. Tämä pieni, iloinen poikakisu on löytänyt tiensä syvälle sydämeeni ja täyttänyt siellä pitkään olleen, tyhjän kohdan.
”Kurr, Papu. Mami rakastaa sinua!”