Teksti: Senni Hirvonen
Pasi Päivinen kirjoitti (Kajastus 2018/03) perinteisen arvostelun Joensuun Parafest -tapahtumasta. Kerron tässä omia kokemuksiani ja ajatuksiani näkövammaisen Parafest-aktiivin näkökulmasta. Päivinen on oikeassa kehuessaan tämän vuoden kulttuuritarjontaa monipuoliseksi. Hän kuitenkin tuo esille yllättyneisyytensä tästä seikasta. Olen ollut Parafesteilla mukana koko sen kahdeksanvuotisen historian ajan jossakin roolissa: laulajana, musiikkiteatteriesityksen osanottajana, pianistina, sokkokahvilan (vrt. Pimé Café) tarjoilijana sekä Muurinmurtamon (vrt. Elävä kirjasto®) ideoijana, järjestäjänä ja elävänä kirjana. Vain yhtenä kesänä (2012) olen ollut pelkästään yleisössä. Kuulun myös Parafestin Facebook-sivujen ylläpitotiimiin. Mielestäni Parafest on ollut hyvin monipuolinen kattaus kulttuuria joka vuosi. Mukana on ollut laaja edustus eri kulttuurin muotoja tanssista kuvataiteeseen ja kirjallisuudesta elokuviin. Myös erilaisia urheilukokeiluja, toiminnallisia työpajoja ja ihmisten maailmankuvaa avartavia elämyksiä on ollut usein tarjolla. Lisäksi tietopuolista kattausta on mahtunut festareille erilaisten seminaarien muodossa, joissa on käsitelty mm. kulttuuriin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja.
En kuulu Parafest-yhdistyksen hallitukseen, mutta Pohjois-Karjalan näkövammaisten edustajana olen saanut osallistua moniin kokouksiin. Tiedän, että Parafest-yhdistys koostuu suurimmaksi osin vammattomista henkilöistä, ja pidän tätä Päivisen tavoin hyvin ongelmallisena. Mukana hallituksessa on kuitenkin monen meidän tuntema näkövammainen kulttuuripersoona Iiris Brocke. Hän on pitänyt ansiokkaasti esillä vammaisten ihmisten omia tarpeita ja pyrkinyt osallistamaan eri tavoin vammaisia henkilöitä niin tapahtuman suunnitteluun kuin toteutukseen, esiintyjiä unohtamatta. Kiitos siitä hänelle! Kehitettävää näkövammaisten näkökulmasta löytyy ainakin tapahtuman Internet-sivujen saavutettavuudesta, johon kuitenkin olemme säännöllisesti kiinnittäneet huomiota. Koska kaikki Parafest-aktiivit tekevät tapahtumaa vapaaehtoistyönä, aika- ja osaamisresurssit ovat mahdollistaneet saavutettavuuden huomiointia hyvin vaihtelevasti. Itsekin olen pystynyt antamaan vain kokemusasiantuntijan, en ammattilaisen kommentteja. Kuitenkin tiedon saavutettavuuden kuten myös fyysisen ympäristön esteettömyyden pitäisi olla itsestäänselvyys tämänkaltaisessa tapahtumassa.
Jos olisin sattunut mukaan Päivisen gallup-otantaan, olisin vastannut, että Parafest kyllä kaipaa suurta uudistamista, mutta ehdottomasti tapahtumasta ei pidä luopua. Haluan saattaa tietoisuuteen myös Parafestin ansioita. Pahimmillaan Parafestin voi Päivisen tavoin tulkita olevan vammaisia segregoiva, muista eristävä tapahtuma. Itse en kuitenkaan ajattele näin. Parhaimmillaan Parafest voisi kehittyä vammaisten omaksi Prideksi, jossa ylpeyden aiheena olisivat ihmisten moninaiset tavat ja kyvyt aistia, liikkua, kommunikoida, ymmärtää, kokea ja ajatella. Festivaali juhlisi tätä ihmisyyteen kuuluvaa moninaisuutta sekä pikemminkin mahdollistaisi kuin estäisi tasavertaisia kohtaamisia. Valaisen tätä pienellä esimerkillä. Valkoisen kepin päivää vietetään täällä Suomessa lähinnä lisäämällä näkevien ihmisten tietoisuutta näkövammaisuudesta, eikä päivään liity ainakaan minulla minkänlaista tunnesidettä. Vertailun vuoksi iranilainen näkövammainen ystäväni on kertonut, että Iranissa valkoisen kepin päivä on juhlapäivä näkövammaisyhteisölle. Voisiko Parafest Suomessa toimia samankaltaisena yhteisöllisenä juhlana, joka kutsuu vammattomatkin mukaan yhteiseen hauskanpitoon? Tavallaan Parafest on tätä kaikkea jo nyt. Kuitenkin media on lähtenyt varsin heikosti mukaan tapahtuman markkinointiin. Pidän tätä suurimpana syynä sille, että suurin osa kävijöistä on vammaisia tai heidän läheisiään.
Ennen kaikkea koen Parafestin oppimisen ja kohtaamisten mahdollisuudeksi niin vammaisille kuin vammattomille ihmisille. Olen aina nauttinut Parafestin välittömän lämpimästä tunnelmasta ja kokenut siellä uusiin ihmisiin tutustumisen todella helpoksi. Kahtena vuonna sokkokahvilan henkilökunta on enimmäkseen koostunut näkövammaisista nuorista. He ovat saaneet arvokasta kokemusta asiakaspalvelusta, toisen asemaan asettumisesta ja muista tärkeistä työelämätaidoista. Sokkokahvilan kuten myös Muurinmurtamon vammattomat kävijät ovat saaneet monenlaisia rikastavia oivalluksia yhteisissä kohtaamisissamme. Molemmista tapahtumista olemme saaneet kävijöiltä rohkaisevaa palautetta.
Parafestissa on jo tähänkin mennessä toteutettu taiteilijoiden inkluusiota, joskin hyvin rajatusti, ja sitä tarvittaisiin ehdottomasti lisää. Pari vuotta sitten yhtenä esiintyjänä oli The Voice of Finlandin 2015 voittaja, Joensuun oma Miia Kosunen, ja sain kunnian musisoida hänen kanssaan. Eräänä vuonna Pepe Willberg esiintyi yhdessä Resonaarin muusikoiden kanssa. Tällaiset kohtaamiset ovat omiaan edistämään vammaisten ja vammattomien taiteilijoiden yhdentymistä. Toki itse olen esiintynyt Parafesteillä lähinnä omaksi ja ystävieni iloksi. En ole koskaan tähdännytkään ammattimuusikoksi, joten voin puhua vain omasta puolestani.
Monet Parafest-aktiivit ovat kehitysvammaisten vanhempia ja muita, joilla on jokin kosketuspinta vammaisuuteen, vaikka eivät itse vammaisia olekaan. Olen huomannut, että katselen Parafestiä ja vammaiskulttuuria usein hieman eri näkökulmasta kuin nämä pitkän linjan hallitusaktiivit. Osittain kyse on varmasti sukupolvien välisestä kuilusta, koska hallitus koostuu keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista. ”Kulttuuri kuuluu kaikille” on hyvä slogan, mutta välillä iskulauseiden tekijät ovat ajautuneet hakoteille koko Parafestin ideasta. Tämän osoittaa viimevuotinen Parafestin sivuilla ollut iskulause: ”Apua tarvitsevia on lähellä, mennään yhdessä auttamaan!” Ensireaktioni tähän lauseeseen oli: ”Anteeksi kuinka?” Lauseella on varmasti tarkoitettu hyvää, mutta se toiseuttaa vammaiset henkilöt toimijoista autettaviksi, toiminnan kohteiksi. Vammaisten ihmisten itsensä pitäisi kuitenkin olla toiminnan keskiössä sen kaikissa vaiheissa suunnittelusta arviointiin. Joskus tämä voi unohtua jopa vammaisten läheisiltä. Kuitenkin yhteistyöni vammattomien Parafest-aktiivien kanssa on sujunut hyvin. Uskon, että kärsivällisyydellä ja kaikkia osapuolia kunnioittavalla dialogilla saadaan parhaiten edistystä aikaan. Toivoisin Parafest-yhdistyksen hallitukseen edustusta kaikista vammaryhmistä, ei vain näkövammaisista, sekä nuorten vahvempaa läsnäoloa tapahtuman suunnittelussa. Parafestin olisi aika siirtyä kohti trendikästä ja nuorekasta festaria säilyttäen samalla kuitenkin omaleimaiset piirteensä.