VOITTAJA
Nimimerkki Turrikaani
Satu Oksanen
VALOISIA PÄRSKEITÄ
Tiedän, miten mykistetään radiojuontaja suorassa lähetyksessä. Helposti. Kerrotaan kursailematta, ettei sokea näe pimeää vaan valoa. Monet näkevät värejäkin. Siirrymme äkkiä mainoksiin ja musiikkiin.
Niin tekevät henkisesti monet kohdatessaan sokean, tai ainakin niin he mieluiten tekisivät. Niin tein minäkin silloin, kun vielä näin. Kunnon suomalaisena en kuitenkaan ajatellut, että tuo toinen on mustan aineen vanki. Sen sijaan pelkäsin mokaavani ja nolaavani itseni. Sokean tehtäväksi jäi ikään kuin todistaa, että minä osasin käsitellä tuota pimeää materiaa. Pimeyden tuli hyväksyä valo ja antaa sille oikeutus, koska muuten suhde olisi mahdoton. Sokeutunut minäni on nauranut silloiselle itselleen monta kertaa.
Näköni sanottua minulle lopulliset jäähyväiset asetelma pysyi yllättäen samana. Nyt minä olin se muiden mielestä pimeä aine, joka istui sairaalasängyssä ja heilutti käsiään silmiensä edessä ja uskoi kivenkovaan näkevänsä ne. Etäisyydet olivat moninkertaistuneet, vaikka tiettävästi metrijärjestelmää ei oltu kumottu sillä aikaa, kun makasin leikkauspöydällä. Jotenkin vain matka sänkyjen välillä ja etäisyys sängystä vessaan olivat venähtäneet kuin purukumi teinin hyppysissä. Sukulaisten ja tuttujen, kasvot, siis niiden harvojen, jotka uskaltautuivat sairaalaan, heijastivat sitä, mitä he mielestään näkivät: pimeyttä, synkkyyttä ja kaiken menetystä.
Pimeä ei tiedä olevansa pimeää, ellei valonsäde raapaise sen mustaa pintaa. En vaipunut epätoivoon, en tuntenut tarvetta paeta. Tosin herätessäni kopeloin sairaalan kolkkoa yöpöytää silmälasejani etsien, mutta pian nauroin itselleni. Niin kuin kerran ala-asteikäisenä soitin äidilleni töihin ja ilmoitin, ettei kouluunmenosta tulisi mitään, koska en löytänyt silmälasejani. Ne olivat koko ajan olleet nenälläni.
Tajuttuani uuden tilanteen olevan kovempi paikka ympäristölleni kuin minulle, jäi tehtäväkseni, jollain alitajuisella tasolla, yrittää kiskoa muita pois murheen alhosta. Että pimeys nostaisi valon? En selvästikään tuntenut omaa tilannettani. Sain kuulla, että on normaalia olla hyväksymättä tapahtunutta, kun kohtaa suuren kriisin. En ollut kriisissä, olin tyvenessä, myrskyn silmässä. Kesti kauan, ennen kuin sama rauha palasi ympäristööni.
Moni sokeutunut lie kokenut jotakin samanlaista. Kamppailu osaamisen ja kyvyttömyyden välillä on joskus jatkuvaa, se nakertaa tahtoa ja sinnikkyyttä. Miettii, voiko, osaako tai kykeneekö ja lopulta kysyy itseltään, kenen pelkoja ruokkii. Kun omista on päästy, on aika näyttää mihin pystyy. Muiden pelot saavat pitää huolta itsestään.
Hyvällä ystävälläni on tapana lopettaa lyhyeen jahkaamiseni siitä, voinko tai osaanko tehdä jotakin. ”Hypätään järveen ja opitaan uimaan”, hän toteaa.
Useimmiten olen hypännyt, kertaakaan en ole katunut. Uuden oppiminen on pelottavaa, mutta vesi kantaa, jos uskaltaa antautua kellumaan. En varmaankaan puhu ainoastaan omasta puolestani sanoessani, että normaaliutensa todisteleminen käy joskus työstä. Vammaisen tekemiset leimataan turhan usein vieläkin sanomalla, että ”jotainhan sitä on pakko tehdä” tai ”no mikäs siinä on ollessa, kun muut tekevät sen, mihin vammainen ei pysty”. Silti ei vammattomankaan taitoihin välttämättä kuulu esimerkiksi halkojen hakkaaminen ja kun tämä sen sijaan pesee perunoita, ei häntä halkojenhakkuukyvyttömyydestä soimata.
Ohitse rullaluisteleva sokea järkyttää. Katsojan mielessä vilahtavat vuoroin ihailu, tyrmistys ja epäusko. Näinkö oikein? Eteenpäin viilettävä hahmo tuskin pysähtyy miettimään, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Hän keskittyy nauttimaan vauhdin hurmasta, onhan käsipuolessa, tai matkan päässä edempänä, opas.
Me kaikki teemme uskomattomia tekoja jatkuvasti ja vain siksi, ettemme jää vatuloimaan mahdollisia negatiivisia seurauksia vaan tartumme seikkailuun. Jos jää miettimään liian pitkäksi aikaa, tulee autottomankin kadun ylittämisestä mahdotonta, oli siinä sitten suojatietä tai ei. Päivän ainoan maantiekiitäjän alle ei kannata jäädä, mutta rohkeudella ja tyhmänrohkeudella onkin eroa juuri sen maantiekiitäjän verran.
Toiseuden pelko voi olla lamauttavaa. Se estää meitä näkemästä toisiamme, sen sijaan katsomme taitavasti naamioituneita ennakkoluulojamme. Sama pelko saa meidät rajoittamaan elämänaluettamme, ystävyyssuhteitamme ja tekemisiämme. Se pitää meidät ympyrän sisällä, omassa valokuilussamme. En kuitenkaan voi tietää, onko valokuilun ulkopuolella pimeää vai ei, ellen avaa ovea.
Vain näin valo voi valaista pimeyden tai kohdata toisen valon. Elämä on sen tekemistä, minkä osaa ja samalla uuden oppimista, seikkailua. Se on sitä kaikille, tasapuolisesti. Elämä ei annostele, se
antaa meidän polskia soppakattilassaan ja katsoo, mitä saamme aikaan, montako sattumaa metsästämme lautasellemme. Taloudelliset ja kyvylliset edellytyksemme eivät ehkä ole
samanlaisia, mutta tässäkään emme vammattomista eroa. Jos vaivautuu katsomaan omaan peiliinsä, voi nähdä pilkahduksen siitä valosta, jota meidät on luotu levittämään, jokainen omalla tavallaan.
Entä se radiojuontaja? Mainosten ja musiikin päätyttyä hän oli selvinnyt uutispommista ja totesi valaistuneensa vähän lisää.
2. PALKINTO
ELÄMÄN KULTAHIPPUJA
Nimimerkki Ilon hiutale
Tarja Varjonen
Villiä ystävyyttä
Vuonna 1977 läksin maailmalle etsimään omaa identiteettiäni ja elämääni kotoani Imatralta Espooseen näkövammaisten ammattikoululle. Ystävikseni tulivat Piitu ja Ville. Ville ja minä olimme olleet lapsuudestamme asti näkövammaisia, mutta Piitu oli vasta menettänyt näkönsä. Piitu oli riemukas persoonallisuus. Hän ei jäänyt suremaan näkönsä menettämistä, vaan antoi palaa. Kun
juttelimme vakavasti asioista, hän aina sanoi, että oli hyvä, kun hän menetti näkönsä. Hän oli ollut tosi materialisti, mutta nyt hän osasi elää ja nauttia kaikesta – ystävistä ja elämästä yleensä. Ja niin hän nautti elämästään, että meille Villen kanssa heräsi kiusoittelun henki ja pidimme hauskaa hänen kustannuksellaan. Talutimme häntä toinen toisesta käsivarresta ja toinen toisesta. Koulun käytävällä oli pylväs. Ohjasimme Piitun päin sitä ja vedimme häntä hellästi. Siinä hän avuttomana kirkui ja kikatti. Aina oli pieni vaaramomentti hänen elämässään, kun me Villen kanssa häntä taluttelimme käytävällä, että hänet kiedotaan pylvään ympärille. Hän jarrutteli ja kikatti, kun liikuimme yhdessä.
Toinen jännitysmomentti syntyi, kun vaelsimme Postipuun kioskille. Sinne mentiin koulun takaa jyrkkää rinnettä alas, jonka jälkeen tuli kapea tutiseva lankkusilta Mätäjoen ylitse. Ensin mäki alas hoippuen ja taluttaen Piitua, jonka jälkeen taiteillen lankkusiltaa pitkin tärisyttäen sitä, ja Piitu kiljui ja kikatti. Oli suoranainen ihme, ettemme suistuneet Mätäojaan. Tämän jälkeen tuli jyrkkä kumpare ylös, jota Piitu rämpi mukanamme. Nousun jälkeen odottikin kampaamokahvila, jossa kävimme aina kun vain tilanne salli. Kun sitten läksimme sieltä, se se vasta meininkiä oli. Alas mentäessä kumpare vasta tuntuikin jyrkältä ja siinä sitä mentiin me Piitun kanssa talvisin mukkelis makkelis. Emme kuitenkaan suistuneet Mätäojaan, vaan pääsimme jaloillemme ennen sitä. Mätäoja oli pieni joentapainen, joka virtasi mukavasti saaden aikaan pientä virtauksen ääntä. Naurua riitti jokainen kerta, kun tuon matkan teimme Postipuulle. Niin jaksoimme jälleen keskittyä seuraavaan tuntiin.
Piitu asui Helsingin kaupungilla ja usein olin hänen luonaan yötä. Hän ehdotti, että ”mennään katsomaan näyteikkunoita. Minä katselin niitä aina, kun näin.” Niin kuljeskelimme pitkin Helsingin katuja ja pysähtelimme liikkeiden ikkunoiden ääreen ja Piitu oli kertovinaan, mitä niissä oli. Voi kuinka meillä olikaanhauskaa oman sokeutemme kustannuksella. Piitun kanssa ei aika käynyt koskaan pitkäksi. Elämä oli täynnä pursuavaa iloa ja menoa. Mitä tuota suremaan, jos ei kerran nähnyt, niin ei! Elämässä oli paljon muutakin. Kun oli menettänyt jotain, oli saanut paljon uutta tilalle – oli hänen filosofiansa.
Yhteiselon harjoittelua
Kun aloin seurustelemaan vuonna 1981 nykyisen rakkaan sokean aviopuolisoni kanssa, oli siinä kaikenlaista uutta ja totuttelemista. Erään kerran lähdimme seurakunnan näkövammaisten lähetysaskartelupiiriin talvipakkasella. Etsin toista käsinettäni hattuhyllyltä, mutta sitä vaan ei löytynyt. Etsin etsimistäni rakkaani seistessä siinä vierelläni lähtövalmiina. Lopulta menetin toivoni ja heitin hanskani hattuhyllylle sanoen masentuneena, että ei me enää sinne ehditä. Siinä samassa huomasin vähäisellä näköjäänteelläni, kuinka hänenkin kätensä teki heittoliikkeen ja kuulin kuinka jokin pehmoinen toinen mätkähti hattuhyllylle. Kysyin, mitä hän teki. Hän sanoi tyynesti, että heitti sen toisen hanskan hattuhyllylle. Siellä ne kaksi hanskaani lepäsivät ja minä nauroin katketakseni halaten häntä. Avulias prinssini etsi toista hanskaani ja minä toista. Ehdimme sittenkin, mutta hieman myöhästyneinä lähetysaskartelupiiriin.
Avioliittomme ensivuosina rakkaani oli lähdössä eräänä sateisena aamuna töihin. Hänellä ei ollut minkäänlaista sadeasua. Sanoin hänelle avuliaana vaimona, että ota tuo minun sadetakkini. Tokkopa tuo nyt niin naisellinen on. Hän teki työtä käskettyä ja lähti työmatkalleen. Mutta kuinkas ollakaan: Hän saapuikin iltapäivällä hyvin, hyvin tuohtuneena kotiin, heitti sadetakkini naulakkoon ja sanoi, ettei enää koskaan kulje minun vaatteissani. Kun hän oli odottanut hetkeä, jolloin pääsisi autoilta kadun ylitse, oli viereen saapunut nainen ja kysynyt, että haluaako rouva apua. Tilannekomiikkani saapui paikalle enkä voinut muuta kuin nauraa tuohtuneelle puoliskolleni. Siitä lähtien hän on kiertänyt kaukaa minun kuteeni.
Perhe-elämää
Lapset ovat olleet elämäni rikkaus. Heidän kanssaan olen saanut elää rikkaita ja hauskoja hetkiä. Ensimmäinen tyttömme oli tullut äitiinsä – riehakas ja vilkas. Hänen kanssaan riehuin niin, että rauhallinen isäparka oli tyrmistynyt meidän menoomme. Aika on vienyt yksityiskohtaiset muistoni mennessään, mutta onnellinen aika se oli, kun sain touhuta esikoiseni kanssa. Ihmettelin
aina sitä, kuinka vanhemmat laskivat lapsensa meille yökyläänkin, vaikka kyselivätkinlapsiltaan, kuinka me pärjäämme ja hoidamme lapsiamme ja kotiamme. Meidän lapsemme toimivat tiedonjakajina, kuinka näkövammaiset vanhemmat hoitavat kotiaan ja lapsiaan. Olen aina ollut lapsirakas äitimamma ja lapset vaistosivat sen ja viihtyivät meillä.
Toinen tyttäremme syntyi vasta vajaan kymmenen vuoden jälkeen esikoisemme syntymästä. Hän oli toivottu ja kaivattu ihana tyttönen niin isolle siskolleen kuin meille vanhemmillekin. Muutimme pian kuopuksemme syntymän jälkeen rivitaloon ja elämä muuttui aivan toisenlaiseksi. Istuttelin ystäväni opastuksellapensaita ja luumu- sekä omenapuun. Poimimme marjoja syksyisin ja hoitelimme pihaa varsinkin nuorimmaisen kanssa. En koskaan pakottanut häntä mihinkään, mutta sen minkä hän halusi tehdä, hän sai tehdä kanssani iloisesti. Nuorimmaisen kanssa touhusin paljon muutenkin pihallamme. Hän pyysi minua pelaamaan sulkapalloa – ja voi sitä riemua, kun äitimamma hosui mailalla mitä hassuimmalla tavalla osumatta palloon laisinkaan tai joskus hivotellen. Kävimme paljon
kesäisin uimarannoilla ja varsinkin tämä nuorin oli kova uimaan. Myöhemmin kun muutimme omakotitaloon järven rannalle, emme tehneet kesäisin paljoa muuta kuin uimme. Ilo ja nauru pulppuilivat meissä ja vedessä ja koko maailmankaikkeudessa, kun uimme ja puljasimme uimapatjalla ja uimarenkailla. Nuorimmaiseni on aina yrittänyt saada minua käyttämään jäljellä olevaa
näköjäännettäni. Niinpä pelasimme yhdessä tietokonepeliä. Tyttäreni sanoi aina, milloin painan nappulasta eteen, taakse, hyppään tai mihin suuntaan milloinkin. Osan kulloisenkin otuksen liikkeitä näin myös itse. Tässä viime vuosina kun tyttöni on muuttanut kerrostalon yhdeksänteen kerrokseen, vietimme uudenvuoden aattoa heillä. Hän halusi minun näkevän raketin. Siinä hän osoitteli minulle suuntaa, missä raketti lensi. Sanoin hänelle, että tuolla se on ja osoitin hänelle suuntaa. Hän tuli viereeni ja seurasi sormeani ja katsettani. Ihailin sitä rakettia kovasti, mutta kuinkas ollakaan, hän purskahti nauruun ja sanoi, että se on kuules äitiseni parvekkeen valo. Etsimme uudelleen ”seuraavaa rakettia” ja niin sai ilomme syvemmän muodon, kun näin sen väreineen kaikkineen. Kuinka monesti olenkaan saanut hänen kanssaan nauraa moiselle näköjäänteelleni ja kuinkasitä ollaan yritetty nähdä. Monesti olemme onnistuneetkin näkemisessä. Silloin me olemme onnellisia yhdessä. Iloa ja onnea on riittänyt, näenpä sitten tai en tai mitä näenkään!
Sydämen silmin
Saavun näkövammaisten hengelliseltä leiriltä. Mieleni on tyytyväinen. Olen saanut olla lähes viikon kiitollisten, iloisten ja onnellisten ihmisten seurassa. He ovat menettäneet näkönsä hiljattain ja toisilla näkö on vasta hiipumassa, mutta silti elämä oli heille elämisen arvoista. He katselivat elämäänsä sydämen silmin. Nyt saavun taksille junalta. Sanon hyvillä mielin kuljettajalle, että paistaapa aurinko ihanasti. Kuljettaja murahtaa, että taivaalla näkyy tummia pilviä. Totean siihen hämmentyneenä, että anna minun nyt olla iloinen tästä hetkestä. Nyt paistaa aurinko. Keskustelu tukahtuu hänen happamuuteensa. Olen kuin outo lintu oudolla maalla – pudonnut siipirikko. Illalla tulee ystäväpariskunta kylään. Keskustelu lipuu näkemiseen ja sanon heille, että missään muualla en tahtoisi nähdä kuin kirjastossa. Haluaisin lukea ja lukea. Ystäväni vastaa lakonisesti, että ei kirjastosta löydy mitään hyvää luettavaa. Voihkaisen jo raivostuneena, että mitä tuolla näöllä sitten tekee, kun elämä on noin kamalan ankeaa. Taivaalla nähdään tummia pilviä, vaikka aurinko lämmittää lempeästi; kirjastossa ei ole mitään hyvää luettavaa ja ollaan kuin seipään nielleitä. Kuinka elämä onkaan nurinkurista? Joskus olen kyllä kuullut sanonnan, että kun ihminen menettää jotain kovin tärkeää, hän uskaltaa olla lopulta oma itsensä, koska ei ole enää mitään menetettävää. Niinkö se on? Sokea voi nauttia auringon paisteesta, koska ei näe tummien pilvien saapumista; sokea voi haaveilla lukevansa kirjastossa hyviä kirjoja, kun taas näkevä näkee sen, ettei hyviä kirjoja ole olemassakaan eikä siis voi edes haaveilla. Näkevällä on vain tylsä kirjasto ja tummat pilvet taivaalla. Sokealla on unelma saada lukea hyviä kirjoja ja hänellä on auringonpaiste, joka hyväilee ja antaa iloa ja elämänvoimaa. Kyse on siitä, millaisin silmin katselemme elämäämme: Uskommeko vain siihen, mitä näkevät silmämme näkevät, vai katselemmeko elämäämme sydämen silmin? Jos sokea ei katsele sydämen silmin, hän luhistuu ja masentuu täysin, mutta jos hän katselee sydämen silmin, hän saa elää valoisan elämän. Näkevällä on kaksi vaihtoehtoa: Katsoa joko silmillään ottaen sydämen silmänsä mukaan tai katsella pelkästään silmillään mitä näkee. Jos hän niin tekee, hänestä tulee kyynikko, joka elää elämänsä ohitse. Yli 50 vuoden elinaikanani en kuitenkaan ole tavannut yhtään kyynistä sokeaa. Surutyö on taas aivan eri lukunsa. Mutta voi kuinka usein tapaan terveen ihmisen, joka on turhautunut, masentunut ja niin kyyninen elämänsä suhteen. Oi jospa tällainen ihminen alkaisi katselemaan myös sydämen silmin, niin terveen sokeus muuttuisi jopa valoisaksi näkemiseksi.
3. PALKINTO
VALOISAA SOKEUTTA
Nimimerkki TMTA
Taru Appelblom
Pyykkikone mäiskii vaatteita mullin mallin, ristiin rastin olakkeelta toiselle. Kukaan ei näe, millaisessa vaahtokylvyssä ja huispauksessa ne ovat. Pesukone on päältä täytettävä, ei etuluukullinen, jossa on ikkuna. Pesukoneeni on mallia Sukkia syövä kone. On joskus mintunvihreä hamekin vaihtanut koneessa väriä, muuttunut ruman rusehtavanvaaleanpunaiseksi.Vielä näen panna pyykit pesuun ja valita ohjelmat. Tahrojen poisto vaatteista paikallisesti ei oikein kyllä enää onnistu, parempi heivata koko kolttu koneeseen. Värittömän pyykinpesunesteen käyttö tuottaa tuskaa. Millä ilveellä sen näkisi paremmin, jotta rheiluvaatteille olisi oma troppinsa. Pesunesteen valmistajan tarkoitus on varmaan, että ainetta lotrataankin hups heijaa ja taas kauppaan lisää ostamaan. Käytänkin pääsääntöisesti pulveria, sen mittaaminen onnistuu Clas Ohlsonilta ostetulla yhden desin teräksisellä mittakauhalla näppärästi. Tänään poikani kävi kylässä, joten kävin ulkona pelkästään viemässä roskat. Sekin mokoma alkaa olla vaikeaa. Alan eksyä taloyhtiöni pihalla, kävelenkö päin parkkeerattua autoa, törmäänkö johonkuhun? Näenhän minä pikkuruisella näkökentälläni, mutta että tarkka näkökin on alkanut temppuilemaan. Ihan joka päivä. Tuttuja ihmisiäkin minun pitäisi osata tunnistaa tämän pelkän yhden silmän perusteella, koska enempää ei putkeeni lähietäisyydellä mahdu. Näen sumun läpi. Näen välkkymistä. Ei se valoisa asia ole, mutta odotettavissa on diagnoosin mukaisesti, että silmistäni sammuu valo kokonaan. Tämä tuomio annettiin minulle 18-vuotiaana. Siitä on jo huiman pitkä aika, mutta pimeältä tulevaisuus todella näyttää.
Olen aina ollut visuaalinen havainnoija, kaipa kuulonikin puolesta. Tottunut käyttämään silmiä kuulemiseen. Kyllä, lukemaan huulilta eli katsomaan puhujan huulien muodostamia äänneliikkeitä. Sittemmin opettelin viittomakieltä eli käsillä viittomista kun aloin kuuroutua. Lopulliseen täyteen hiljaisuuden maailmaan en kuitenkaan onneksi pudonnut, kun sain käyttööni leikkauksessa sisäkorvaistutteet eli sisäkorvaimplantit, tuttavallisemmin impat. Ihanaa, ettei silmiä ja käsiä enää tarvitse käyttää kuulemiseen tuskin ollenkaan. Enhän minä normaalisti edelleenkään kuule, mutta paljon kuitenkin. Epäselvä ja nopea puhe tai melu vaikeuttavat puheen ymmärtämistä. Harvemmin tunnistan ihmisiä äänestä eikä tuo suuntakuulokaan ihan priima ole, mutta muuten olen tyytyväinen imppoihin. Öisin ja suihkussa pitää impat ottaa pois, silloin jopa nautin täydellisestä kuuroudesta, suloisesta hiljaisuuden umpiosta.
Syntymäkuuro tai -sokea ei edes kaipaakaan kykyä kuulla tai nähdä. Sitä on niin tottunut siihen maailmaan, jollaisena syntyi. Asenne ratkaisee. Kieltämättä elämä voi olla hankalampaa eikä välttämättä ymmärrä mitä etua olisi normaalista kuulemisesta tai näkemisestä. Silloin kun näkö tai kuulo alkaa pikku hiljaa tai jossain vaiheessa ehkä äkimmin hiipumaan, on aikaa totutella finaaliin. Ensin useimmille iskee diagnoosin saamisen jälkeen shokki ja sitten kieltovaihe: En minä sokeudu! En minä kuuroudu! En halua ajatella koko asiaa! En halua tavata vertaisiani, ei kiinnosta! Mutta jossain vaiheessa ehkä tulee aika, jolloin nöyrtyy, alistuu, sopeutuu, tottuu näkövammaisuuteen tai vastaavaan. Ehkä on aika ottaa tukitoimet ja apuvälineet käyttöön sekä tavata vertaisiaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oma toimintakyky heikkenee lisää. Asenne ratkaisee. Olisi hyvä, jos voisi ottaa asiat valoisammin, ei elämä nyt niin umpimähkässä olekaan. Asennetta! Juuri niin, helppohan toisen on sanoa. Mutta onhan se totta, että hyvällä asenteella kestää paremmin elämän murjomisen. Vaikka aina ei naurata, voi välillä nauraa. Sitten itkeä ja märehtiä. Sitten kuivataan kyyneleet ja jatketaan.
Mitä minä nyt olinkaan tekemässä, kun juomalasi lensi pöydältä lattialle? Tulikin ylimääräistä hommaa, kun piti käydä siivoamaan lasin sirpaleita. Ei tässä hommassa ihan käsikopelolla selviä, pitää olla
varovainen. Ensin lakaistaan rikkaharjalla ja kuunnellaan, sitten pölynimurilla, lopuksi vielä rätillä pyyhkäisy. Loput lasin sirpaleet löytyvät huomenna tai ensi jouluna seinä vierestä tai pakastimen alta.
Niin, pöytähän minun piti alun perin pyyhkiä puhtaaksl.Tiistaina menen kuntosalille kahdella bussilla, vaihdan bussia matkan varrella. Reitti on hyvin tuttu, pimeällä kopsuttelen isolla valkoisella
kepillä. Vaan sattuipa kerran hyvinkin valoisaan aikaan yllätys kuntosalille mennessä. Kun astuin pois ensimmäisen bussin kyydistä, olikin jalkakäytävällä asfalttityömaa. Muutaman sekunnin murto-osassa
välähti mielessäni, miten osaan kulkea nurmikon poikki puiden välistä ohi työmaan? Vierestä ylhäältä tiejyrän kopista huusi joku mies, tarvitsenko apua ja tämä sitten huikkasi toiselle. Niinpä sain
kavaljeerin seuraani, joka saattoi minut turvallisesti ohi työmaan ja pääsin sitten jatkamaan tuttua reittiäni toiselle bussipysäkille. Sitä haluaa pärjätä omin avuin niin paljon vielä kuin pystyy.
Näkövammaisuus ei ole yleensä mielessä, mutta kyllä se minulla paljon toimintaan vaikuttaa tässä vaiheessa. Olen kuurosokea. Tai ehkä kuulonäkövammainen. Tai osapäiväsokea tai osapäiväkuuro. Voin valita sopivimman identiteettini tilanteen mukaan. Joka tapauksessa, yritän elää mahdollisimman normaalia elämä tavallisten ihmisten parissa. Käytän valkoista merkkikeppiä päästäkseni liikkumaan itsenäisesti, pimeällä on se järeämpi keppi käytössä. Aina ei edes mitään keppiä tarvitse. Liikun paljon busseissa ja junissa ympäri Suomen maan välillä yksin, välillä rakkaan mieheni kanssa. Taksia käytän silloin kun on pakko. Pakkoja on vielä harvoin. Kulutan kulttuuria ystävieni kanssa saattajakortilla ja kohellan kuntonyrkkeilyssä avustajani kanssa nuorten, terveiden joukossa.
Silloin kun olin nuori, visualisoin taiteessa ja ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistäni myös työssäni. Olin lahjakas piirtämään ja maalaamaan erilaisilla tekniikoilla, minulla oli taiteellista silmää.
Jos silmistäni sammuu valo kokonaan, näenköhän vielä hurjia, värikkäitä unia? Tätä nykyä näen, kuten ennenkin, vilkkaita, mielikuvituksellisia unia usein. Ne ovat tosiaankin värikkäitä myös
sanan varsinaisessa merkityksessä, eli talo on punainen, auto on Sininen. Painajaisunia näen harvoin. Pahin oli ehkä se, että ajoin autoa. Minulla ei ole ollut koskaan ajokorttia. Unessa olin taksin kyydissä matkalla kotiin, sitten simsalabim, autossa ei ollutkaan enää kuljettajaa auton edelleen kulkiessa ja minun oli kiivettävä takapenkiltä ratin syliin.
Kuuluuko koskettelu visuaalisuuteen? Kyllä ja ei. Se on lisänä nautinnolle. Saa hivellä kauniin näköistä kivi- tai puupintaa ja nauttia ulkonäön lisäksi tunnusta. Tai jos ei näe, niin tuntee puun tai kiven
pinnat. Kaunista kermakakkua on paras tyytyä pelkästään maistamaan, joku ehkä kuvailee minulle minkä näköinen se on ja mitä siinä on. Sisätilojen viherkasvit on tarkistettava hiplaamalla, en luota silmiini. Jos
leikkokukkamaljakossakaan ei ole vettä, arvaahan tuon. Kosketus olkapäähän on viesti, että joku on tullut vierelleni ja kun hän kertoo nimensä, ymmärrän. Minulle on luonnollista olkapäähän tai käteen
taputtelu, tapa juontuu kuulovammaisten ja kuurojen maailmasta ja on erityisen hyvä kuulonäkövammaiselle. Nimensä kun tuttukin vielä kertoo, olen jäljillä. Aikaa säästyy, aikaa tuhlaantuu. Paljon aikaa meni tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta annoin sormieni kertoa tarinaa. Täytyy lähteä taas ihmisten ilmoille, käymään kirjastossa, käydä suutarilla ja hakea parit porkkanapussit. Illalla sitten teatteriin. Aikaa ja rahaa säästyy, kun enää ei naisihminen näe meikatakaan. Mikäli on kosmetologiani uskominen, olen luonnonkaunis.Pian bussiin, aika hupeni taas liian äkkiä. Ovi kiinni ja turvalukko
päälle nopeasti. Avainnippu putosi!
KUNNIAMAININTA
VALOISAA SOKEUTTA
nimimerkki Sinkkutyttö76
Susanna Hannu
Olen syntymäsokea neljänkympin korvissa oleva opaskoirankäyttäjä. En osaa kuvitella, millaista elämäni olisi, jos olisin näkevä, eikä siihen mielestäni ole mitään syytäkään. Sokeudessa on toki huonojakin puolia, mutta tässä jutussa keskityn sokeuden valoisiin puoliin.
On olemassa asioita, joita sokea ei voi tehdä, ja joskus siitä on jopa hyötyä. Eräänä päivänä istuin taksissa, kun kuljettajan kanssa tuli puheeksi, miten ylinopeussakkojen maksaminen on äärimmäisen ikävää ja turhauttavaakin. Tähän minä totesin, että minulla ei taida olla moisesta pelkoa. Opaskoiran kanssa voi mennä hiljaa ja hyvin reippaastikin. Tandemilla olen ajellut ja joskus lapsuudessani olen yrittänyt pyöräillä ihan tavallisella polkupyörälläkin. En kuitenkaan ole itsekseni päässyt hurvittelemaan ihan niin kovaa vauhtia, että siitä olisi sakotettu. Kenties olen siis säästänyt jokusia euroja.
ILMAISIA ELÄMYKSIÄ JA ONNISTUMISEN ILOA
Minulla on hyvä opaskoira, mutta siitä huolimatta sokeana liikkuessa sattuu eksymisiä silloin tällöin. Joskus puolentunnin lenkki voi venyä tunnin mittaiseksi tai pidemmäksikin. Sillä hetkellä se harmittaa, mutta jälkikäteen yleensä naurattaa. Tutuilta teiltä harhautuessa ja neuvoa kysyessä tapaa monenlaisia ihmisiä. Kun huikkaan vastaantulijalle tervehdyksen ja kysäisen voisikohan ystävällisesti kertoa missä olen, minulla ei sokeana ole aavistustakaan, millainen tai minkä ikäinen henkilö on kysymyksessä. Näkevä voi porhaltaa paikasta toiseen vastaantulijoista välittämättä, mutta itsenäisesti liikkuessaan sokean tarvitsee usein ottaa käyttöön vuorovaikutustaitonsa, mitkä näin ihan huomaamatta kehittyvät. Tuiki tavallinen iltalenkki voi pienen tai vähän suuremmankin eksymisen johdosta tarjota meikäläiselle mielenkiintoisen seikkailun ja ilmaisen elämyksen.
Kolikolla on myös kääntöpuolensa. Jos eksyminen ensin harmittaa ja sitten naurattaa, niin onnistumiset sitä vastoin ovatkin aivan huikean hienoja. Kun jotain reittiä tai vaikeaa kohtaa on pitkään hiottu, ja se lopulta onnistuu, on ilo ylimmillään. Jos taas koirani kanssa rohkaistumme kokeilemaan kahdestaan jotain meille melko outoa lenkkiä, joka sitten sujuukin yli odotusten, siitä tulee todella hyvä mieli sekä emännälle että koiralle. Opaskoira onkin yksi parhaista asioista, joita sokeuteni on elämääni tuonut.
LUKUTAIDOSTA TYÖKSI
Syntymäsokeana pistekirjoituksen sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat aina olleet minulle luonteva osa elämää. Jo ala-asteikäisenä minulla oli tapana kirjoittaa näkeville luokkatovereilleni joulukortteja pistekirjoituksella pisteaakkosten kera, jotta he saisivat omakseen pistekirjoitusta. Minusta oli kiva opettaa näkeville kavereille pistekirjoitusta; moni heistä sen oppikin, jotkut jopa kirjoittivat minulle pistekirjoituskirjeitä. Käydessäni näkevien koulua minulla oli apunani avustajia. Työhön tullessaan he eivät osanneet pistekirjoitusta, joten käytännössä minä olin se, joka tuon taidon alkeista heille kertoili. Tämäkin oli minusta oikein mukavaa.
Teini-ikäisenä en tullut ajatelleeksi, että pistekirjoituksen opettamisesta voisi tulla minulle ammatti. Toista kymmentä vuotta sitten osallistuin erääseen kokoukseen, jossa etsittiin ohjaajaa Tampereen
seudun Näkövammaisten pistekirjoituskurssille. Silloin tulin sanoneeksi, että minä osaan pistekirjoitusta ja olen vetänyt erilaisia ryhmiä, joten voisinkohan minä ehkä toimia ohjaajana tuolla kurssilla. Sillä tiellä olen yhä ja pidän todella paljon työstäni. Minusta on mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä ja nähdä, miten eri tavoin erilaiset ihmiset oppivat.
RIKASTA ELÄMÄÄ
Pisteohjaajan työni lisäksi olen mukana järjestötyössä ja harrastan opaskoiratoimintaa. Nämä työni ja harrastukseni ovat tuoneet elämääni todella paljon erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä, minkä lisäksi ystävät ja perheenjäsenet ovat minulle tärkeitä. Uskon, että näkevänä en tuntisi niin erilaisia ihmisiä kuin nyt tunnen. Vamman vaikutusta ihmisen persoonaan on mielestäni turha romantisoida, koska meitä vammaisia on monenlaisia kuten muitakin ihmisiä. Silti uskon, että itse näkövammaisena osaan katsoa asioita eri perspektiivistä kuin suurin osa näkevistä ikätovereistani.
Minulla on ollut elämäni aikana apunani useita avustajia, vaikka minulla onkin ollut ilo nauttia myös hyvin pitkäaikaisista avustajan työsuhteista. Uuden avustajan hankkimisesta ja perehdyttämisestä on toki vaivaa, mutta hyvä avustaja on suuri apu sokean arjessa. Henkilökohtaisen avustajan työnantajana olen tutustunut erilaisiin ihmisiin, mikä on useimmiten antoisaa. Kun perehdyttää omaa avustajaa
hänen työhönsä, tulee välttämättä miettineeksi, mitä tekee ja miksi tekee kuten tekee, jotta osaa sen toiselle kertoa. Näin tulee samalla päivittäneeksi omia tekemisiään, mikä on hyödyllistä.
Nykyihminen elää useimmiten hyvin hektistä elämää. Mahdollisuudet osallistumiseen ja harrastamiseen ovat jossain määrin jopa rajattomat. Sokeakin elää monipuolista elämää, mutta en minä esimerkiksi voi kovin helposti päättää, että tänään lähdenkin junalla pääkaupunkiin konserttiin, kun usein tarvitsee järjestellä kuljetuspalvelua, saattoapua tai avustajan työvuoroja. Tällaiset reissut ovat toki minulle mahdollisia, mutta joudun näkeviä kanssaihmisiäni enemmän näkemään niiden eteen vaivaa ja tekemään ennakkosuunnitelmia. Tämä on välillä ikävää, mutta uskon, että sokeus voi toisinaan rajata tulemisia ja menemisiä järjellisiin mittasuhteisiin, mikä on hyödyllistä mielenterveyden kannalta.
Kaikilla asioilla taitaa olla omat hyvät ja huonot puolensa. Näin on sokeudessakin, mutta lasi on ehdottomasti puoliksi täynnä. Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan elää juuri tällaista rikasta ja
omannäköistäni elämää.