Teksti: Marianne Tenhami
Emäntäni koohatessa lavalla muiden näkövammaisteatterilaisten kanssa heidän esityksissään oli minulla aikaa miettiä syntyjä syviä. Olinhan nähnyt Hatunvaihtoa lastenkamarissa jo niin monta kertaa, etten enää sitä kulisseista jaksanut vahdata. Ainoa, mitä vahtasin, oli että sain ruokani ajallaan. Emäntäni kun ruokki minut juuri ennen iltaesitysten alkua.
Mutta mitä siellä kulisseissa mietinkään? Jo kokeneena konkariopaskoirana olen katsellut tätä maailmaa pian kymmenen vuotta, joista kohta kahdeksan vuotta olen työskennellyt opaskoirana. Näinä vuosina olen ehtinyt oppia paljon teistä ihmisistä. Surullisena tänä keväänä olen huomannut varsinkin näkövammaisten keskuudessa rehottavan kateuden. Toki sitä on muissakin ihmisryhmissä, mutta tuo näkövammaisten keskuudessa rehottava kateus tuli emännälleni ja minulle kouriintuntuvaksi Näkövammaisten liiton Opaskoirakoulun valittua emäntäni ja minut vuoden 2018 opaskoirakoksi.
Eivät toki kaikki näkövammaiset meitä kadehtineet. Onneksi on olemassa niitä ihania ihmisiä sekä näkevissä että näkövammaisissa, jotka osaavat vilpittömästi iloita toisten onnesta. Kateutta herätti ilmeisestikin se, että vaikka minulle tämä Vuoden opaskoirakko -titteli on ihan uusi, emäntäni sai sen nyt jo toisen kerran. Edeltäjäni, Opas Ninni, joka muuten kirjoitti ennen minua Kajastukseen, sai sen emäntäni kanssa. Emäntäni sanookin, että olin melkein yhtä vanha kuin Ninni saadessamme tuon huomionosoituksen. Mutta tästä toisesta kerrastakos jotkut näkövammaiset jaksoivat murista emännälleni ja ihmetellä jos jonkinlaisia asioita!
Minusta tuollainen tyhjän muriseminen on ihan turhaa varsinkin, kun emäntäni oli ihan häkeltynyt kuullessaan Opaskoirakoulun valinnasta. Olimme kuuden kilsan aamulenkillämme merenrannassa ja satoi kuin saavista kaataen. Emäntäni puhelin soi ja hän vain käski minua eteenpäin ja yritti suojata puhelintaan sateelta vastatessaan siihen. Herkkänä opaskoirana vaistoan hänen tunteensa ja mielialansa. Nyt tunsin hänestä heijastuvan ilon ja mielihyvän. Sateesta huolimatta aloin minäkin heiluttaa häntääni.
Me siis iloitsemme Vuoden opaskoirakko -tittelistä ja niin tekee lähipiirimmekin. Sitä vain mietin siellä Näkövammaisteatterin kulisseissa makoillessani, miksi jotkut ihmiset niin herkästi kadehtivat toisia.
Emäntääni lohduteltiin, että tämä on kadehtijoiden oma ongelma ja niinhän se tietysti onkin. Silti en lempeänä opaskoiraherrana oikein aina ymmärrä teitä ihmisiä. Ottaisitte oppia meiltä opaskoirilta. Viime viikonloppuna tavatessamme opaskoiratapahtumassa ja päästessämme lenkin lomassa kirmailemaan vapaana ja lopuksi uimaan heilutimme häntiämme ja olimme kaikki sulassa sovussa. Niin on paljon mukavampaa.