KUULAAN SOINNIN KARTOITTAMATTOMAT MAHDOLLISUUDET
Teksti: Helena Taskila
Tunnetko seuraavan tarinan? Antiikin Kreikassa seikkailee pukinsorkkainen ja sarvipäinen Pan-jumala, joka tahtoisi saada omakseen Syrinks-nimisen nymfineidon. Neito ei kuitenkaan pidä Panin lähentely-yrityksistä, vaan päättää paeta pyytämällä jokinymfeja muuttamaan hänet rantakaisloiksi. Lannistettu ja pettynyt Pan puhkuu kaislikossa, jolloin ilmoille syntyy humiseva ääni. Tämän kuultuaan Pan liittää yhteen muutamia eripituisia ruokoja ja tulee näin keksineeksi uuden soittimen. Ehkä arvaatkin, mikä soitin on kyseessä. Tietysti panhuilu, jonka syntyperästä liikkuu monenlaisia tarinoita, kuten edellä kerrottu.
Panhuilusta puhuttaessa on otettava huomioon, etteivät panhuilut ole identtisiä keskenään, vaan maailmalla ja eri kansojen keskuudessa periaatteessa samaa nimeä kantavat soittimet saattavat poiketa paljonkin toisistaan. Esimerkiksi romanialainen yksirivinen ja kaareva Nai on erilainen kuin vaikkapa kiinalainen Paixiao tai perulainen Zampoña. Huilut voivat erota toisistaan myös materiaaliltaan. Perinteisesti panhuilut valmistetaan bambusta, mutta on olemassa myös muovista tai jopa lasista valmistettuja panhuiluja. Nämä lienevät kuitenkin harvinaisempia uutuuksia. Tässä jutussa keskityn ainoastaan romanialaiseen Naihin, jota itse soitan.
Panhuilun soittoperiaate on lopulta hyvin yksinkertainen – ääni syntyy samalla tavalla kuin pulloon puhallettaessa. Panhuilun perussävellaji on G-duuri, ja puolisävelaskeleita soitettaessa huilua kallistetaan 45 astetta itsestä poispäin.
Kuinka sitten itse päädyin tämän utuisesta äänestään tunnetun soittimen pariin? Se tapahtui miltei kymmenen vuotta sitten, jolloin pikkusiskoni tuli innoissaan kotiin naapurista ja toi minulle lainaksi suomalaisromanialaisen panhuilisti Stefan Stanciun cd-levyn. Kuten niin monet, minäkin ihastuin tämän soittimen erikoisen pehmeään ääneen sekä siihen, kuinka hyvä soittaja voi saada siitä niin paljon irti. Minulla ei tuolloin ollut aavistustakaan panhuilun soittotekniikasta – olin siihen mennessä soittanut lähes ainoastaan klassista pianoa Oulun konservatoriossa, sekä jonkin verran myös nokkahuilua. Soitin rupesi kiinnostamaan minua ja samana keväänä sainkin syntymäpäivälahjaksi isältäni oman kymmenputkisen huilun, sopivan aloittelijalle kokeiltavaksi.
Opiskelin itsenäisesti panhuilunsoittoa vuoden ajan, ja huilukin vaihtui tuona aikana isompaan, 22-putkiseen huiluun. Kesällä 2009 pääsin Stefan Stanciun pitämälle panhuilukurssille Liminkaan. Kurssi oli antoisa ja sain eväitä ja lisätietoa itseopiskeluun, jota soittaminen tuolloin väistämättä suurimmaksi osaksi oli yksinkertaisesti siitä syystä, ettei Suomessa ollut muita opettajia kuin Stefan Stanciu. Tilanne on toki sama edelleen.
Vuosien varrella kunnianhimoni oppia lisää panhuilusta on kasvanut, ja viime vuosina olen kurssien lisäksi opiskellut soittoa Stefanin johdolla yksityisesti. Olen halunnut laajentaa musiikillista osaamistani klassisen musiikin lisäksi myös muihin tyyleihin. Tällä hetkellä lähimpänä mielenkiintoani on kansanmusiikki ja tango. Näitä minulla onkin nykyisin ilo tutkiskella melko tuoreessa kokoonpanossa nimeltä Duo Pannikka, jossa itse soitan panhuilua ja Joose Ojala soittaa harmonikkaa. Sovitamme itse soitettavat kappaleet, joihin kuuluu romanialaista kansanmusiikkia, tangoa, sekä tällä hetkellä Joosen omia sävellyksiä.
Tavoitteenani on kehittää osaamistani panhuilunsoitossa edelleen, ja harkinnassa ovat myös ammattiopinnot musiikin ja erityisesti panhuilun parissa. Myönnettäköön, että panhuilulla on vielä monta estettä raivattavana, jotta se voisi saavuttaa Suomen musiikkioppilaitoksissa samanlaisen aseman kuin esimerkiksi muut perinteisemmät puhallinsoittimet. On varmasti monta syytä siihen, miksi panhuilun asema on heikompi verrattuna muihin soittimiin. Yksi syy voi olla se, että panhuilu yhdistetään usein viihdemusiikkiin, vieläpä valitettavan monesti kehnolaatuiseen sellaiseen. Onpa olemassa levytyksiä, joissa panhuilumelodiat soittaa syntetisaattori oikean soittimen sijaan. On toki olemassa myös laadukkaita ja ammattitaidolla tehtyjä panhuilulevytyksiä sekä klassisen että kansanmusiikin puolella. Kuten edellä kirjoitin, ei Suomessa panhuiluopetusta juuri järjestetä, joten ei ihme, että se loistaa oppilaitoksissa poissaolollaan.
Jos voin omalta osaltani olla edistämässä panhuilun asemaa, olen siitä hyvin iloinen. Panhuilu herättää useissa ihmisissä ihastusta. Syy lienee sen kuulaassa äänessä sekä eksoottisessa ulkonäössä. Panhuilu on kuitenkin niin monipuolinen ja värimaailmaltaan rikas soitin, että soisin sen pääsevän oikeuksiinsa laajemminkin, niin klassisen, kansanmusiikin kuin populaarimusiikinkin saralla. Tietoisuuden lisääminen soittimen mahdollisuuksista on tärkeää, samoin uusien harrastajien löytäminen.