Jakson kirjoittaja: Satu Linna
(Jatkokertomus 1890-luvun Suomesta topeliaanisessa hengessä)
Jakso 1: Ulrika
Hääpäiväni aamuna en tiennyt mitä ajatella. Tuntui käsittämättömältä, että minä, Ulrika Dahlman, olin menossa naimisiin! Siitä piti toki olla kiitollinen. Ei tuollaista tilaisuutta tule monelle sokealle tytölle. Mutta ei olisi tullut minullekaan ilman perheemme kokemia suuria menetyksiä.
Isäni on menestyvä mies. Omalta isältään hän peri tuottoisan kangaskaupan, jota on onnistuneesti kasvattanut liikeälyllään ja ahkeruudellaan. Meidän perheellä on koko lapsuuteni ajan ollut runsaasti maallista hyvää. Yhdessä tärkeässä asiassa isän onni kuitenkin petti. Viidestä syntyneestä lapsesta olen elossa vain minä. Veljeni Klaus kuoli viime vuonna, ja sen jälkeen isä on ollut kovin huolissaan liikkeensä ja sitä kautta äidin ja minun tulevaisuudesta. Oli välttämätöntä löytää minulle aviomies, joka voi ottaa kaiken hoitoonsa sitten, kun isää ei enää ole. Muuten omaisuus menisi isän veljelle, joka ei pidä meihin paljon yhteyttä, ja jota äitini tai minun kohtalo ei kiinnostaisi lainkaan.
Axel on vauraasta kauppiasperheestä mutta edesmenneen isänsä kolmas poika. Hän tarvitsi varakkaan vaimon. Isäni kuoltua hän voisi muuttaa meidän taloomme, jatkaa isän liikettä ja saada itsenäisen aseman. Nyt hän oli vain kärttyisän vanhemman veljensä Ivarin alainen. Emme me Axelin kanssa tunteneet toisiamme – muutaman kerran olimme tavanneet. Kyse oli kaikille osapuolille edullisesta järjestelystä, jossa olin pelkkä pelinappula.
Tätä oli vaikea selittää parhaalle ystävälleni ja sokeainkoulun aikaiselle luokkatoverilleni Idalle, jolta sain kirjeen viikkoa ennen häitä. Hän oli riemuissaan puolestani. Ida on aito romantikko ja haaveilee omasta perheestä. Mielessään hän varmaan näki minut onnellisena pikkurouvana ja tulevana äitinä rakastavan aviomiehen suojeluksessa. Itse olin siihen mennessä päätellyt, ettei sokean naisen kannattanut sellaisesta unelmoida.
Idaa lukuunottamatta useimmat suhtautuivat avioliittooni hieman vaivautuneesti. Olen hyvä neulomaan. (Sitä minulle opetettiin koulussa vuosikausia.) Pyysin äidiltä vinkkejä vauvanvaatteiden valmistukseen.
”Enpä usko, että ne ovat tarpeen, kultaseni”, hän sanoi ilmeisen kiusaantuneesti, ”tuskinpa Axel kuitenkaan…”
Ja tuohon se selitys jäi. Äiti ei ikinä kertonut, miten lapset syntyvät, tai miksi niitä ei syntyisi minun avioliitossani. Eipä silti, eivät näistä asioista puhuneet muutkaan vanhemmat ihmiset, eivät edes koulussa, vaikka siellä yleensä suhtauduttiin kaikkeen reippaan käytännöllisesti. Ida yritti kerran kysellä näistä luonnonopin opettajalta ja sai kouluaikansa ainoan kerran arestia, vaikka se opettaja oli mukava ihminen.
Hääpäivänäni en lainkaan tiennyt mitä odottaa, ja minua pelotti. Mietin, mahtaisiko Axelin perhe hyväksyä minut joukkoonsa. Vieraat ihmiset luulevat usein, ettei sokea pysty omin avuin mihinkään. Vihkimisen jälkeen muuttaisin Axelin perheen taloon, joka oli minulle vieras. Niinpä ennakkoluuloja ei olisi kovin helppo oikaista. Olin pyytänyt, että saisin ottaa kotoa mukaani seuraneidin, joka oli autellut minua parin vuoden ajan koulunkäyntini loputtua. Mutta Axel halusi tehtävään kaukaisen sukulaisensa Svean, tämä kun kuulemma tarvitsi kipeästi työpaikan. Toivoin, että Svea olisi kunnon ihminen ja kohtelisi minua kuin aikuista, joka tarvitsi vähän käytännön apua – ei niin kuin pikkutenavaa. Toki minä vähitellen saisin Svean oppimaan tavoille, mutta kouluttaminen veisi aikaa ja vaikeuttaisi elämääni uudessa kodissa. Toivottavasti Svea olisi hyvä lukemaan ääneen. Rakastan kirjoja! Ennen häitä minulle oli luettu Topeliuksen Välskärin kertomuksia, josta pidin valtavasti. Ihana, jännittävä sukutarina. Mietin, miten kurjaa olisi, jos se jäisi kesken.
Toruin itseäni. Oliko nyt sopivaa surra hääpäivänään jotain keskenjäänyttä kirjaa? Muutenkin päässäni pyöri kaikenlaista hupsua. Yksi juttu hävetti niin, etten ikinä kehtaisi kertoa sitä edes Idalle. Pari yötä aiemmin olin nähnyt unta häistäni. Mutta unessa sulhasena oli pitäjän papin apulainen Fågelholm! Tämä apupappimme on kieltämättä intelligentti, kohtelias ja musikaalinen mies. Mutta miten minulla, nöyrällä ja hyvinkasvatetulla sokealla naisella, saattoi olla tuollaisia unia väärästä miehestä, semminkään papista!
Ja sitten olivat mustalaispovarin sanat kevään markkinoilla. En ole taikauskoinen. Meninpä vain huvikseni markkinoilla Povari-Matleenan telttaan kuulemaan, mitä hän minulle ennustaisi. Hän katsoi kättäni, oli hetken ihan hiljaa ja sanoi sitten pelästyneellä äänellä:
”Neiti menee pian naimisiin. Liitto on lyhyt. Yksi voittaa kaiken, toinen häviää. Ja häviäjän osa on kuolema. Sitä en näe, kumpi on kumpi.”
Ei tuollaiseen tietysti pitäisi kiinnittää mitään huomiota, mutta nyt se hermostutti. Ilmeisesti kaikki tämä vatvominen sai minut näyttämään surkealta, sillä rakas pieni villakoirani Fifi tuli viereeni ja tökki minua kuonollaan, kuten aina, kun se yritti piristää minua. Koiran saisin sentään kotoa mukaani. Vanha, kaunisääninen seinäkello muistutti, että oli aika ryhdistäytyä ja alkaa pukeutua.
Perheeni mukana olen osallistunut moniin häihin. Omani olivat aivan erilaiset, oikeastaan aika nolostuttavat. Kirkkoherra Lagius hoiti vihkimisen, enkä ole ikinä nähnyt häntä yhtä kiusaantuneena.
”On koskettavaa, että Axel on nuorella iällä päättänyt ottaa kantaakseen sen raskaan ja epätavallisen vastuun, joka hänelle koituu tässä avioliitossa. Rukoilkaamme yhdessä hänelle sitä voimaa ja kärsivällisyyttä, mitä hän tulee tarvitsemaan”, hän paasasi.
Missä olivat kaikki ne kauniit sanat rakkaudesta, joita hääpuheissa yleensä viljeltiin – silloinkin, kun avioliitto oli järjestetty? Hieman kapinallisesti mietin, oliko aviorakkauden syntyminen sokeaa naista kohtaan tosiaan mahdotonta. Mutta kaipa Lagius sen tiesi, mieshän hänkin oli.
Hääjuhlassa oli tietysti paljon Axelin ystäviä, joita minä en tuntenut lainkaan. Yleensä he tervehtivät minua kohteliaasti mutta hieman vaivautuneesti ja jatkoivat sitten keskustelua Axelin kanssa. Harmittelin, etten ollut voinut kutsua koulusta saamiani ystäviä paikalle. Olin ehdottanut Idan kutsumista, mutta äidin mielestä se olisi kiinnittänyt turhaa lisähuomiota sokeuteeni. Ja eihän Ida olisi tällaisessa tilaisuudessa tuntenut oloaan mukavaksi, rutiköyhästä perheestä kun oli.
Muuan Axelin tuttu alkoi puhua hiljaa saksaksi:
”Olen tavattoman pahoillani puolestasi. Toivottavasti hyödyt tästä liitosta niin paljon, että se kannattaa.”
Miehen ääni osoitti, ettei se hänestä ollut todennäköistä. Axel hymähti epämääräisesti, ja minun oli pakko näytellä, etten ymmärtänyt, kuten herrat olettivat. He eivät tienneet, että olin koulun jälkeen saanut kotiopettajattaren avulla hankkia hieman lisäsivistystä, muun muassa kielitaitoa.
”Hyvät herrat, nyt vietetään häitä eikä hautajaisia. Ja morsian on sievä kuin mikä”, sanoi ystävällinen ääni edelleen saksaksi.
Siinä oli apupappi Fågelholm, joka oli juuri kulkemassa pöytämme ohitse. Olin hänelle kiitollinen. Välähdys normaaleja hääkohteliaisuuksia minullekin. En vain uskaltanut hymyillä. Pian tuon keskustelun jälkeen Fågelholmin sisar Alexandra, jonka kanssa olin viime aikoina ystävystynyt, tuli vähäksi aikaa pitämään minulle seuraa.
Svean suhteen tilanne oli kurjempi kuin pelkäsin.
”No niin, neiti pieni”, hän jutteli kuin uupuneelle nelivuotiaalle, ”teillä on ollut kiihdyttävä päivä. Olisiko parasta, että annan teille hiukan laudanumia ja autan teidät vuoteeseen.”
Hän vaikutti ällistyneeltä, kun kerroin, etten ikinä käytä turhia lääkkeitä, ja että osaan vallan hyvin riisuutua itse.
Axel joi juhlassa itsensä humalaan, eikä hieno nainen muutenkaan voi kertoa, millainen kahdenkeskisestä loppuillastamme tuli. Arvelin ymmärtäväni, miksi aikuiset naiset eivät suostu puhumaan tytöille mitään avioelämän tietyistä puolista. Aamulla Axel oli ystävällinen ja pyysi anteeksi ryyppäämistään. Ilokseni hän ehdotti, että koska sää oli upea, lähtisimme pienelle veneretkelle, jotta voisimme puhella ja tutustua toisiimme paremmin.
Alku sujui hyvin. Axel souti, ja minä nautin päivänpaisteesta. Meren aallot keinuttivat mukavasti. Sitten Axel päätti laittaa keinuntaan vauhtia soutamalla aaltoja vasten.
Vene alkoi kallistua holtittomasti. Sitten sätkyttelin kauhuissani kylmässä vedessä ja tunsin uppoavani! Missä vene oli? Miksei kukaan ollut opettanut minua uimaan? Huusin Axelia, mutta suuni täyttyi vedellä.