OPASKOIRA VAI RUMA ANKANPOIKANEN
Teksti: Marianne Tenhami
Kaapelitehdas on muodostunut emännälleni ja minulle tutuksi paikaksi työvuosieni varrella. Emäntäni on ollut siellä näyttelemässä muiden näkövammaisteatterilaisten kanssa ja onpa hän ollut mukana parissa produktiossa Kaapelitehtaalla ja Jätkäsaaressa, minä tietysti mukana. Viime aikoina olemme vierailleet Kaapelitehtaan teatterimuseossa.
Kaapelitehdas on sopivasti matkamme varrella kävellessämme naapurikaupunginosan metroasemalle. Niinpä opin reitin sinne ikään kuin ohimennen. Kun emäntäni sanoo:
”Pekko, mennään Kaapelille.” tiedän tasan tarkkaan mitä hän tarkoittaa. Tänään hän kuului ihmettelevän jollekulle, muistaakohan se Pekko reittiä Kaapelitehtaalle ja teatterimuseolle, kun olemme käyneet siellä viimeksi marraskuussa. Mutta eipä hänen olisi kannattanut huolehtia: minä poika olin elementissäni porhaltaessamme kohti Kaapelitehdasta ja teatterimuseota. Yksi rakennustyömaakin tuli ohitettua vauhdikkaasti. Joku nainen vain kuului huutelevan emännälleni takaamme, että siinä on rakennustyömaa ja poikkeukselliset liikennejärjestelyt. Minä olin tietysti jo havainnut tämän ja opastin emäntäni sääntöjen mukaisesti takaisin jalkakäytävälle heti kun rakennustyömaalta sinne pääsimme.
Perillä huomasin teatteriporukkamme, jonka kanssa tällä kertaa menimme teatterimuseolle. Viime vuoden lopulla olimme olleet siellä kerran emännän työporukan kanssa sekä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämällä tutustumiskierroksella. Työporukan kanssa ollessamme mukanamme oli kaksi opaskoirakollegaani. Pitihän minun näyttää niille esimerkkiä: museokierroksen jälkeen emäntäni kollegoineen teki improvisaatio- ja näyttelijäntyönharjoituksia. Minä vanhana teatterikoirakonkarina en meluamista, nauramista ja liikehdintää hätkähtänyt. Sen sijaan kaksi opaskoirakollegaani olivat heti valppaina ja niillä oli suunnattomia vaikeuksia pysyä paikallaan käskystä. Minä käänsin kylkeäni, urahdin ja totesin mielessäni, että ”Tää on niin nähty.”
Vaan menee se vanha teatterikoirakonkarikin joskus vipuun. Tänään teimme teatterimuseon oppaan johdolla Rumaa ankanpoikasta. Siihen kuului paikasta toiseen siirtymistä, liikkumista ja kovia ääniä. Opastaessani emäntääni museo-oppaan perässä hän kehotti näkövammaisteatterilaisia lentämään ja kallistelemaan. Ihmettelin kovasti, kun emäntäni kesken opastukseni alkoi huitoa ja viuhtoa ja kallistella puolelta toiselle. Kun se kuitenkin muuten käyttäytyi suhteellisen normaalisti, en ollut moksiskaan. Mutta päästyämme varsinaiseen tilaamme unohdin minäkin hetkeksi olevani opaskoira. Emäntäni laittoi minut maahan ja käski olla paikallaan valjaat päällä. Mutta kun ne ihmiset ympärilläni alkoivat leikkiä olevansa ankanmunia, möyrivät ja ryömivät, vinkuivat ja kaakattivat, innostuin minäkin leikkimään: aloin piehtaroida lattialla kyljeltä toiselle röhkien ja öristen tyytyväisenä iloisesti häntää heiluttaen. Emäntäni yritti hillitä minua, mutta huomatessaan käytökseni lähinnä huvittavan muita, hän otti minulta valjaat pois ja niin minäkin pääsin osaksi Rumaa ankanpoikasta. Olipa hauskaa leikkiä ihmisten kanssa!
Mennessään valitsemaan rooliasua emäntäni kuitenkin jätti minut paikalla-käskyllä hiukan sivummalle ja niinpä päätin ottaa nokoset. Olin kuitenkin heti valppaana emäntäni tullessa hakemaan minua, kun kierroksemme teatterimuseossa jatkui. Menemmeköhän me vielä sinne? Näkövammaisteatterin ohjaaja ainakin totesi emännälleni minun opastaessani hänet teatterimuseolle ja sen ovesta sisään: ”Pekko tietää. Sehän menee tänne kuin kotiinsa.”