HEIJASTUKSIA
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Se aurinkoisen loppusyksyn aamuhetki metsäpolulla oli niitä hetkiä, jotka muuttavat pitkäksi aikaa elämän suuntaa. Pieni lipsahdus, sivuluisu kuralammikkoon ja pohjeluu poikki. Istun yksin kaulaa myöten liejussa, eikä hätääntyneestä koirastani ole mitään apua. Odottelen aikani nilkkaa hieroen, jos pääsisin ontumaan ihmisten ilmoille, mutta jalan päälle on mahdotonta varata.
Onneksi, tuumin, olen kaukoviisaana ladannut kännykkääni 112-sovelluksen, jonka pitäisi lähettää automaattisesti hätäkeskukseen tarkat sijaintitietoni. Kaikki asetukset ovat oikein, silti koordinaatit eivät näy puhelun vastaanottajalle.
Vasta loppukesällä uudelle asuinalueelle muuttaneena täysin sokeana ihmisenä olen hankalan haasteen edessä: miten navigoin ambulanssin puhelimitse perille metsäpolulle? Kyseessä on iso vehreä alue metsäpalstoineen, niittyineen, peltoineen ja urheilukenttineen, ristiin-rastiin sora- ja hiekkateitä, polkuja ja jokunen harva nimetty katu asutuksineen lähinnä alueen rajamailla.
Muistelen alun reittiharjoituksia ja harvoja vapaamuotoisia kävelyjä eri ihmisten kanssa. Joskus kuljettiin rupatellen kaiken maailman asioista antaen koiran johdattaa meitä minne se ikinä tahtoi. Joskus kanssakävelijät innostuivat kuvailemaan ympäristöä, joskus annoin kuvailun vartavasten avustajalleni tehtäväksi. Mietinnän alla on ollut jopa kohokartan teettäminen alueesta, mutta se ei ole vielä edennyt suunnitelmaa pidemmälle. Nyt siis muistelemaan kaikkea kerrottua!
Arvelen minulla entisenä näkevänä olevan hyötyä vahvasti visuaalisista sisäisistä silmistäni. Missä tahansa kuljen, mitä tahansa teen, luovat aivoni monen vuoden sokeuden jälkeenkin värikästä ja elävää kuvaa eteeni. On sitten aivan eri asia, missä määrin tuo luomani sisäinen kuva pitää paikkansa, heijastaako se todellisuutta. Tässä ja nyt mitataan sekä mukanani kulkeneiden ihmisten kuvailun että omien sisäisten kuvieni todenperäisyys.
Alan kertoa ambulanssimiehelle ensin summittaisia, sitten yhä pienempiä detaljeja lähistöstä, yrittäen piirtää samalla suuntaviivoja. Mietin etäisyyksiä tiettyihin tuntemiini katuihin ja maamerkkeihin nähden: koulu, parkkipaikka, ostoskeskus ja koirapuisto rajaavat aluetta aivan liian laajassa kaaressa, metsäpalstoja tuolla alueella on ainakin kolme. Tosin koulun välitunnin äänimerkki kuuluu olinpaikkaani etäältä ja lähistöllä on ehkä kauempaakin erottuva kallio. Tärkeimmäksi aluetta hahmotellessa muodostuu rykelmä laajaa huomiota herättäneitä värikkäitä minikokoisia omakotitaloja pikku tontteineen, niitä on kolmisenkymmentä taloa siistissä muodostelmassa metsäni ja naapurikaupunginosaan vievän soratien laidalla. Auttaisiko tämä yksityiskohta mitään?
Sitten on siirryttävä kuvailusta äänimaailman puolelle. Ambulanssi kiertää metsää ja huudattaa torvea aika ajoin ja lopulta se kuuluu minulle asti. Siinä vaiheessa paikantamiseni on enää lastenleikkiä. Minut peitellään ja kannetaan paareilla autolle, elintoimintojani mitataan ja ensihoitaja kertoilee koko ajan, mitä milloinkin on tekemässä, kertoo mittaustulokset ja kuvailee tarkkaan koirani käyttäytymistä.
Sairaalassa valtakuntani rajoittuu sänkyyn, jossa on ylös nostetut laidat. Makaan silmät ja myös sisäiset silmäni suljettuina, mietin lähinnä selviämistekniikoita, koiran ja kissan hoitoa ja latureiden järjestämistä. Kipu, pelko ja huoli täyttävät päätäni mustalla pyörteellä, johon kuvia ei mahdu.
Onnistuneen leikkauksen jälkeen pyörteet rauhoittuvat vähitellen, usva hälvenee ja kuvat alkavat taas kiinnostaa ja ilmestyä. Saapaskipsini on tummanliila mustin tarroin, pyjaman housut vihreät ja paita vaaleanharmaa, kylpytakki vaaleanpunainen ja reittä pitkin kulkee lääkärin kestotussilla piirtämä musta nuoli. Muuta en vielä näe – tai siis olen näkevinäni – , kenties nuo toiset potilasvuoteet ja oviaukon, mutta onko sänkyjen välillä verhot tai sermit, siitä en muista ottaa selvää, ne eivät ainakaan kahise.
Vasta siirryttyäni kuntoutussairaalan puolelle sisäiset silmäni avautuvat kunnolla. Rakennus on upouusi ja hienoksi kehuttu ja totta kai minua kiinnostaa, arkkitehtuuri ja sisustaminen on aina kiehtonut minua. Tästä alkaa sydäntä särkevä ja riemukas matka uusiin visualisoituihin kokemuksiin. Sydäntä särkevä, koska melkoisen suuri osa ihmisistä, joita kohtaan, hoitajista, vierailijoista ja keskustelukumppaneista ei tunnu käsittävän, miten paljon ympäristön monipuolinen kuvaus minulle merkitsisi. Kun siirrytään rakennuksesta toiseen putkea tai siltaa pitkin, en saa irti sänkyäni kärräävältä pojalta enempää kuin että olemme toisessa kerroksessa ja sekin saattaa tarkoittaa tulevaa osastoani. Mutta ovatko putken tai sillan seinämät lasia? Mitä allamme näkyy?
Seuraavien päivien aikana saan runsaasti vieraita. Vaikka istun tai makailen pääsääntöisesti sängyssäni, alkaa iso huoneeni tuntua niin tutulta, että katseeni pystyy merkkaamaan sen pieniä yksityiskohtia, vaikken niitä pääsisikään koskettamaan. Seinäkello oven yläpuolella, kehystetty taideteos, puinen kaide kohti kylpyhuonetta, paljon valkoista ja vaaleaa puuta, kevyt valoverho ikkunan edessä ja suljetut sälekaihtimet käytävään antavassa ikkunassa, lepotuoli, apupöytä tietokoneelleni, sängyn yläpuolella pieni radio, pilkullinen harmaa lattia. Kylpyhuoneessa harmaa ovi ja yksi seinä raikkaan havunvihreä, muut pinnat valkoisia ja kromattuja. Jotkut yksityiskohdat puuttuvat vielä, huomaan. Minkävärinen on laskettava suihkutuoli? Mitä ikkunastani näkyy ja milloin aurinko paistaa huoneeseeni?
Totean, että jotkut hoitajat ovat luonnonlahjakkuuksia kuvailun saralla. Eräs kertoo heti esittäytyessään hänellä olevan vitivalkoisen tukan, toinen antaa rollaattorilla liikkuessani suunnat asiantuntevasti kellotaulun mukaan, kolmas kertoilee laveasti sairaalavaatteiden värikoodistosta. Kömpelöitä tilanteita sattuu myös paljon. Eräs hoitaja ohjaa minua vain hokemalla ”ei tuonne, vaan tuonne, ei kun tuonne, tuonne noin”. Toinen huutaa huoneeni ovelta kylpyhuoneeseen: ”Kun olet valmis, vedä punaisesta narusta!” Kun kolmannelta kysyn, mitä on lounastarjottimellani, hän vastaa siinä olevan vettä ja maitoa ja leipää ja päivän ruokaa ja eräs lääkintähoitaja jättää pienet kipot särkylääkkeineen joka kerta eri paikkoihin mainitsematta niistä minulle. Enemmän on kuitenkin heitä, jotka näkevät vaivaa kuvaillakseen minulle edes vähäisessä määrin kalusteita, esineitä, värejä ja näkymiä tekemistensä sivussa. Päivähuoneen vakiopotilaista eräs tervehtii minua säännöllisesti ilmoittamalla, että vaikka salaatissa on jotain punaista, se ei ole minulta kiellettyä tomaattia. Jokainen vierailija rikastuttaa jo kertynyttä kuvaa huoneestani ja koko sairaalasta uusilla ja taas uusilla yksityiskohdilla. Eräät ystävät miltei herkuttelevat kuvaamillaan väreillä ja muodoilla, mielessäni käväisee epäilyksen häivä, mahtaako noin liioitellun vahva kuva olla lähelläkään todellista esikuvaansa. Haluan toki uskoa siihen, haluan nähdä kahden sairaalan välisen sillan sinivalkoista valaistusta ohutta lumikerrosta vasten poikkeuksellisen upeana.
Kun hyppelen yhdellä jalalla rollaattorin avulla yhä pidemmälle huoneestani, kun pääsen kotikäynnille ja harjoittelen selviytymistä monien tilapäisesti tarvitsemieni apuvälineiden turvin, aivoni rakentavat uusia karttasivuja kokemusteni maailmankartastoon mosaiikin lailla. Janoan sanoja, joilla läheiset tai vaikka satunnaiset ohikulkijat kuvailevat jotain, miltei mitä tahansa, kunhan sanat muuttuvat mielessäni kuviksi. Katson haikeana tulevaisuuteen: mahtaako vasta kokeilemani ensimmäinen, vielä kovin alkeellinen laite, jossa silmälasien kehyksiin kiinnitetty pienenpieni kamera kuvaa kaikkea, mihin katse kohdistuu ja lukee kyltit ja tekstit ja kertoo hieman ”näkemästään” tietokoneäänellä, mahtaako tämä laite kehittyä vielä elämäni aikana sokeita auttavaksi ja jokaiselle sitä tarvitsevalle saavutettavaksi apuvälineeksi? Kuvaileeko se joskus minulle edes alkeellisesti luontoa, rakennettua ympäristöä, taidetta ja läheisten hymyä? Varmasti joskus, mutta tuskin vielä minulle. On turvauduttava ihmisiin.
Että mitäkö tekemistä tällä kaikella on tämän lehden ja kulttuurin kanssa? Kaikki nämä arjen kuvailut luovat pohjaa kuvailutulkkauksen idean leviämiselle, kehittävät ihmisten valmiuksia tarjota näkövammaisille yhä monipuolisempaa kuvailua arkisissa tilanteissa ja yhä laadukkaampaa kuvailutulkkausta kulttuurin ja muun yhteiskunnallisen osallistumisen eri alueilla.