Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Tavatessamme ensimmäisen kerran runsaat kolme vuosikymmentä sitten hän oli ujo ja hiljainen, unkaria murtaen puhuva tyttö. Muutama vuosi myöhemmin tapasimme Helsingissä, hän puhui unkaria hyvin ja suomea murtaen. Tänään hän hädin tuskin ehtii haastateltavaksi kiireiltään: Katja Ketun Kätilön käännösprojekti on loppusilausta vailla valmis.
Tarina sai alkunsa Vietnamista, mistä yliopiston pääsykokeiden parhaimmistoa oli tapana lähettää sosialististen valtioiden välisten kulttuuri- ja koulutussopimusten nojalla toisten sosialististen maiden yliopistoihin opiskelemaan. Opiskelijat eivät välttämättä itse valinneet kohdemaitaan ja opinahjojaan. Vuonna 1980 tyttö nimeltä Bui Viet Hoa lähetettiin Budapestin ELTe yliopistoon opiskelemaan unkarin kieltä ja kirjallisuutta.
Ennen Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhlaa Suomen kansalliseepos oli näyttävästi esillä Unkarissa. Juhlia ja tapahtumia riitti ja Suomen kieltä sivuaineena lukenut Hoa osallistui moniin tilaisuuksiin ja kiinnostui eksoottisena pitämästään maasta ja sen kulttuurista. Hoa alkoi lukea Kalevalaa unkarin kielellä. Vaikka hän ei silloin vielä pystynyt nauttimaan täysillä eepoksen kielellisistä rikkauksista, hän tutustui askel askeleelta Kalevalan rakenteeseen ja maailmaan. Idea Kalevalan kääntämisestä syntyi miltei vahingossa, kun yliopiston suomen kielen lehtori Outi Karanko-Pap heitti puolileikillään väsähdettyään Hoan kyselyihin: ”Käännä Kalevala omalle kielellesi, niin saat vastaukset kysymyksiisi!” Ajatus jäi itämään ja Unkarin Kirjailijaliiton kääntäjäin työpajat tarjosivat hyvän alustan.
Kesällä 1986 Hoa pääsi suomen kielen kesäkurssille Kuopioon. Hän matkusti halvinta matkustustapaa käyttäen Moskovan kautta junalla. Sattumoisin hän joutui samaan hyttiin Vienan kuuluisien runonlaulajien jälkeläisiin kuuluneen Karjalan kansankirjailija Ortjo Stepanovin kanssa. Vaikka ainoana yhteisenä kielenä oli Hoan vielä melko alkeellinen suomi, sai hän kerrottua haaveestaan kääntää Kalevala.
”Ollessani jo Kuopiossa kurssilla minut kutsuttiin kerran kesken oppitunnin puhelimeen. Langan toisessa päässä ei ollut Ortjo, vaan hänen luentokiertueensa järjestäneen Kuhmon kulttuurikornitsan, nykyisen Juminkeko-säätiön puheenjohtaja, kirjailija Markku Nieminen. Hän tiedusteli, olenko minä se henkilö, jonka Ortjo Stepanov tapasi junassa.” Puhelu johti kutsuun Kuhmoon, missä Hoa tutustui kornitsan toimintaan ja sen Kalevala-kokoelmaan. Hänelle kerrottiin vienankarjalaisesta kulttuurista ja sieltä kerätyn kansanrunouden merkityksestä Kalevalan syntyyn. ”Minulle luvattiin järjestää matkakin Vienan runokyliin, jos alkaisin toteuttaa käännössuunnitelmaani. Ajatukseni Kalevalan kääntämisestä, joka oli siihen asti ollut kuin kipinä tai pieni hiillos, sai nyt myönteisen tuulen ja syttyi tuleen. ”
Hoa valmistui Unkarissa ja palasi kotimaahansa. Vietnamissa hän opetti unkaria yliopistossa, tutki kansantiedettä ja osallistui moniin kansanperinteen keräysmatkoihin. Vuonna 1989 hän sai Suomen opetusministeriön stipendin. Kielitaidon kartuttamisen ohella hän tutki ahkerasti Suomen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkiston kokoelmia, erityisesti Lönnrotin ja hänen aikalaistensa keräämiä aineistoja.
Käännösurakkaan Hoa ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä, se tuntui aivan liian valtavalta. Sattumalla oli taas sormensa pelissä: kun Budapestin yliopiston opiskelijaryhmä vieraili Helsingissä, Hoa osallistui heidän ohjelmiinsa ja törmäsi Unkarin Helsingin suurlähetystön vastaanotolla unkarilaiseen valokuvaajaan ja Kalevalan unkarintajaan István Rácziin, joka tarjoutui heti auttamaan. Työt aloitettiin välittömästi tapaamalla vuoden ajan pari-kolme kertaa viikossa Akateemisen kirjakaupan Alvar Aalto -kahvilassa. ”Jokainen istunto alkoi sillä, että luin ääneen alkuperäisen Kalevalan säkeitä. Sen jälkeen Rácz selitti minulle säe säkeeltä vanhojen sanojen merkityksiä, kieliopillisia rakenteita, kielikuvien kauneutta, unkariksi tietysti. Lopuksi luimme yhdessä Kalevalan unkarinnoksia, sekä Ráczin että muiden käännöksiä. Rácz näytti minulle, kuinka monella tavalla voidaan kääntää yksi ainoa säe.”
Motivaatiota nostattivat myös kolme mahtavaa vierailumatkaa Vienankarjalan runokyliin. Kokemus oli ainutlaatuinen siinäkin mielessä, että runokylät kuuluivat vielä siihen aikaan Neuvostoliiton ns. suljettuihin vyöhykkeisiin. ”Menetelmän, jolla Kalevala syntyi, tunsin jo etukäteen, mutta nyt näin omilla silmilläni ne paikat ja olosuhteet, missä Lönnrot liikkui runoja kerätessään. Ne monet sadat kilometrit, joita hän kulki jalan, suksilla, hevoskyydillä ja veneellä, me saatoimme kulkea autolla, moottoriveneellä ja hankalimmat paikat jopa telaketjuvaunulla. Runoja hän kirjoitti muistiin käsin kynttilöiden tai piisitulen valossa. Nyt me saatoimme tallentaa niitä nauhureilla sähkölamppujen alla. Meidän ei tarvinnut yöpyä metsässä huonossa säässä rosvoja peläten, kuten hänen. Olosuhteet olivat nyt varmasti parempia kuin 150 vuotta sitten. Silti matkanteko oli minulle oikein raskasta. Kun Lönnrot pystyi kokemaan paljon hankalampia vastuksia, kuin me, ja jaksoi tehdä Kalevalan, miksi minä en pystysi kääntämään sitä, kun se on jo valmiina pöydällä.”
”Vienan Karjalan – kuten myös Kalevalan luonto – on karu ja ankara. Toisaalta se on runollisen kaunis, ja sen tunteminen ja kokeminen auttaa kääntäjää valtavasti eepoksen maailmaan tutustumisessa”, muistelee Hoa.
”Olen tietääkseni ainoa Kalevalan nykypäivien kääntäjistä, joka on saanut vierailla runokylissä kääntämisprosessinsa aikana. Minulle merkitsi paljon se, että saatoin käydä sytyttämässä vietnamilaisia suitsukkeita Vienan runokuninkaan Arhippa Perttusen ja hänen poikansa ”Pohjolan Homeroksen” Miihkalin haudalla Latvajärven Kalmosaaressa.”
Eepoksen raakakäännösprosessi edistyi hyvää vauhtia. Hoa palasi Vietnamiin ja käännösprosessin toinen vaihe alkoi Hanoissa. Ensimmäinen ongelma, johon piti löytää ratkaisu, oli sopivan runomitan päättäminen. Kalevala-mitta on Vietnamissa tuntematon – eikä se sovi kielen rakenteeseen. ”Suomen oleskeluni aikana kokeilin kääntää kalevalamittaisia säkeitä vietnamilaiselle kahdeksansanaiselle runomuodolle. Kokeilun tuloksena syntyi kolmenkymmenen Kantelettaren runon käännös, jonka Kalevalaseura julkaisi pienenä kirjasena Kalevalan päivänä 1990.” Vaikka tämä runomitta soveltui Kantelettaren lyyrisiin lauluihin, Kalevalan eeppisissä tarinoissa se ei soinut tyylikkäästi. ”Pitkän pohdiskelun jälkeen päätös syntyi: vietnamilaisesta perinteisestä runomuodosta (seitsemän tavua, tai oikeastaan sanaa) tuli vietnaminkielisen Kalevalan muoto. Se pystyi ilmaisemaan sekä lyyristä että eeppistä runoutta, jotka ovat eepoksissa erottamattomia toisistaan.”
Toinen suuri ongelma oli vietnamilaisille tuntemattomien käsitteiden tulkitseminen, luonnon, tapakulttuurin, työtapojen ja välineistön terminologian avaaminen siten, ettei tekstin sujuvuus ja runollisuus kärsisi. Se vaati kääntäjältä valtavasti luovuutta. Joskus Hoa sai käännettyä satoja säkeitä päivässä, toisinaan taas yksi säkeistö askarrutti häntä päivätolkulla.
Suomen Hanoin suurlähetystö sai järjestettäväkseen julkistamistilaisuuden Lönnrotin syntymäpäivänä huhtikuun 9. päivänä 1994, kahden ja puolen vuoden aherruksen jälkeen. Parhaan käännöskirjan palkinnon vietnaminkielinen Kalevala sai seuraavana vuonna.
Tutkiessaan Suomen kulttuuria, kirjallisuutta ja kieltä Helsingin yliopistossa Hoalle tarjoutui tilaisuus tutkia Kalevalan syntyprosessia. Matkat Vienan Karjalan runokyliin sekä lähes kahdenkymmenenkolmentuhannen runosäkeen vietnamiksi kääntämiseen käytetyt vuodet ovat auttaneet häntä ymmärtämään paremmin Lönnrotin roolia Kalevalan synnyssä. Tohtoriväitöskirjansa aiheeksi hän valitsi vietnamilaisen Muong-kansan maailman synty-tarinoiden ja Kalevalan yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien vertailemisen.
”Ajatellessani Vietnamin eri kansojen rikasta kansanperinnevarastoa, varsinkin heidän suullisia eepoksiaan, halusin tehdä jotain samankaltaista kuin mitä Lönnrot aikanaan teki”, tuumi Hoa. Hänen ideansa sai kannatusta sekä kotimaassaan että suomalaisilta tutkijakolleegoilta. Vietnamin eeposhanke käynnistettiin vuonna 2002 Suomen Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöhankkeena. Projektin ainoa kokopäiväinen työntekijä oli Hoa, joka työskenteli pääosin Suomessa tehden ajoittain aineistonkeruumatkoja Vietnamiin. Kielen ja nimistön asiantuntijana hankkeessa toimi Vo Xuan Que, Hoan puoliso.
”Kokoavalla eepoksella olen halunnut tavoittaa monta asiaa: eepos yhdistäisi Vietnamin kansojen suullista perinnettä, vahvistaisi ja nostaisi vähemmistökansojen arvostusta ja asemaa yhteiskunnassa, vahvistaisi kaikkien kansojen yhteistä kulttuurista identiteettiä, kaunokirjallisena teoksena se voidaan kääntää muille kielille ja näin edistettäisiin Vietnamin tuntemusta ulkomailla”, korostaa Hoa.
Hankkeen alkuvuosina Hoa tutustui valtavaan, satojatuhansia säkeistöjä ja miltei sataa pienoiseeposta käsittävään perinnemateriaaliin, jota oli maan alueen peräti 53 vähemmistökansan parissa siihen mennessä kerätty. Sitten seurasi tulevan eepoksen rungon rakentaminen.
”Eepoksen pääjuonen kehitin kahdesta vietnamilaisesta perusmytologiasta: vietnamilaiset ovat syntyneet sadan munan ”kuoresta” (Viet-kansan mytologia), munasta (Maan synty, veden synty – Mường) tai kurpitsasta suuren tulvan jälkeen (monien vähemmistökansojen mytologia); ja että vietnamilaiset ovat Lohikäärmeen ja Haltioiden jälkeläisiä. Eepoksen tarina kertoo maailman synnystä ja ihmisen ilmestymisestä, ihmisen ja haltian jälkeläisten synsynnystä ja kertoo miten he voittavat luonnonkatastrofin ja perustavat Mäki-, Meri- ja Kivimaan paikoille, jonne heidän esi-isänsä olivat paenneet tulvaa. Vaikka heimojen välillä esiintyy aikojen saatossa riitoja ja kahnauksia, loppujen lopuksi he kuitenkin joutuvat yhdistämään voimansa voittaakseen yhteisen vihollisen. Eepos jakautuu kahteen kokonaisuuteen: myyttiseen ja sankarieepokseen.
Myyttiosan alussa kerrotaan alkujumalista Lohikäärmeen pojasta Monista ja haltian tyttärestä Manista, joiden jälkeläisiä kaikki ihmiset ovat. (Tämän perusteella annoimme eepokselle nimen Con cháu Mon Mân, eli Monin ja Manin lapset.) Siinä kuvataan maailman synty, ihmisen synty munasta, vedenpaisumus, myyttinen kurpitsa, maailmanpuun myytti sekä myyttisten sankarien luomistyöt. Ne kertovat Vietnamin luonnonilmiöistä, kansojen elintavoista ja siitä miten ne ovat syntyneet. Tähän jaksoon sisältyvät mm. riisinviljelyn aloittaminen, norsujen metsästys, vesipuhvelin kesyttäminen ja tulen pyyntö jumalilta, sekä monia muita myyttisiä syntyjä ja tapahtumia. Myyttisessä osassa jumalat ovat jatkuvasti läsnä. He vaikuttavat ihmisten kohtaloihin – joko tarkoituksellisesti tai unohtamalla heidän olemassaolonsa.
Eepoksen sankariosassa jumalat ovat enää vain taka-alalla. Ihmiset ovat toimijoita. Tosin hekin joutuvat joskus turvautumaan jumaliin. Sankariosa kertoo kolmesta eri kansasta ja niiden kanssakäymisestä päähenkilöiden seikkailujen kautta. Eeppinen sankariosakin sisältää paljon myyttistä aineistoa sekä myös hää- ja lyyrisiä lauluja. Sankarieepososassa ei vältytä sodilta eikä juonitteluilta. Eepoksen lopussa kaikki kolme kansaa käyvät yhteiseen taisteluun ulkopuolista vihollista vastaan ja elävät sen jälkeen sovussa.
Molemmat eepoksen osat sisältävät yleismaailmallisia teemoja: syntymän, kuoleman, rakkauden sekä taistelun hyvän ja pahan puolesta. Kuten Kalevalankin, Monin ja Manin lasten päähenkilöt ovat miehiä – naisilla on vain sivuosia ja he joutuvat usein kärsijöiksi. Eepoksesta puuttuu kokonaan vahva naishenkilö, mutta naisilla on silti suuri vaikutus eepoksen juoneen. ”
Eeposta rakennellessaan Hoa käytti vanhojen pienoiseeposten lisäksi myös vanhoja vietnamilaisia satuja, myyttejä ja kansanlauluja, lisäksi säkeistöistä noin neljännes on hänen itse kirjoittamiaan tekstejä. Vähemmistökansojen parissa kerättyjä tekstejä hän joutui käyttämään vietnaminnoksina, pystymättä tarkistamaan alkuperäiskielisten tekstien vivahteita ja vastaavuutta. Hoa pyrki kuitenkin säilyttämään mahdollisimman autenttista kuvaa vähemmistökansojen kulttuureista pukemalla sitä samalla mahdollisimman laajalle yleisölle ymmärrettävään muotoon. Seitsentavuisen runomitan soveltaminen eeppisiin ja useimmiten proosamuotoisiin teksteihin oli jo sinänsä valtava urakka. Osa hahmojen ja paikkojen nimistöstä on vähemmistökansojen myyttien hahmoja ja paikkoja yhdistelemällä luotuja tai tekijän mielikuvituksen tuotetta, osa on nostettu esille suullisista perinne-eepoksista.
Suomen ja Vietnamin yhteishankkeena syntynyt Vietnamin eepos julkaistiin Suomen Hanoin suurlähetystön residenssissä marraskuussa 2008. ”Juminkeko-säätiö luovutti Vietnamin kulttuuriministeriölle 700 kpl eeposta jaettavaksi Vietnamin kaikkiin maakunta- ja piirikuntakirjastoihin. Vietnamin opetusministeriölle luovutettiin 300 kappaletta jaettavaksi koulujen kirjastoihin.” Julkistamistilaisuudessa oli esillä myös näyttely eepoksen kuvituksesta, josta vastasi maan perinteisiin syvällisesti perehtynyt taiteilija Dang Thu Huong.
Monin ja Manin lapset -eepoksen tekijälle myönnettiin Kalevalaseuran historian ensimmäinen eepospalkinto. Teos herätti laajaa kansainvälistä kiinnostusta. Toivottavasti sen vaikutus heijastuu pitkälle tulevaisuuteen, kuten mallinsa Kalevalan tapauksessa. Vietnamin eepoksen ilmestymisen jälkeen suomalainen yhteistyökumppani Juminkeko-säätiö toteutti vielä uusia eeposhankkeita, joiden tuloksina syntyivät Nina Zaitsevan Vepsän eepos Virantanaz sekä Mirja Kemppisen Inkerin eepos Liekku.
Hoa jäi aviomiehineen ja lapsineen pysyvästi asumaan Suomeen. Eepoksen valmistuttua hän on keskittynyt kaunokirjallisuuden vietnamintamiseen: parhaillaan uunista tulleen Kätilön lisäksi hän on kääntänyt mm. Kiven Seitsemän veljestä, Sillanpään Ihmisiä suviyössä ja yhdessä aviomiehensä Vo Xuan Quen kanssa useita Tove Janssonin Muumi-kirjoja.
Vietnamin eepokseen voi tutustua tarkemmin sivuilla:
http://www.juminkeko.fi/vietnam/index.php?site=etusivu&lang=fi