TEATTERISSA TAPAHTUU

LAPSI MUISTAA ELÄMYKSET

Teksti: Marita Vainio

Suomessa ei liene sellaista kylää tai kaupunkia, jossa ei olisi omaa kesäteatteria, ellei kahtakin.
Olen muutamia kertoja poistunut Turun kaupunginteatterin esityksistä pettyneenä, mutta kesäteatteriesitysten jälkeen on aina iloinen ja hyvä fiilis. Lähes joka kesäiseksi perinteeksi on muodostunut Turun kesäteatterin esitykset Vartiovuorella.
1980-luvun alkupuolella siellä alettiin esittää joka kesä lastennäytelmiä: vanhoja klassikkosatuja ja muuta, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin.
Itselläni ei ole lapsia, mutta aloin käydä ensin siskoni ja hänen tyttärensä kanssa, kun tyttö oli vasta kolmivuotias. Muutamaa vuotta myöhemmin tuli pikkuvelikin mukaan. Tämä perinne jatkui, kunnes tuo tyttö oli 15-vuotias. Ajattelin silloin, ettei noin iso tyttö enää välitä satunäytelmistä. Vaikka monet aikuiset niistä pitävätkin, niin tuossa iässä on tärkeää esittää, ettei enää ole lapsi, siispä ei lastennäytelmiä. Syksyllä tyttö sanoi äidilleen:
”Hei, ei me mentykään tänä kesänä sinne teatteriin.”
Perinteeseen tuli noin 15-vuoden tauko, kun lähipiirissä ei ollut enää lapsia, enkä viitsinyt yksinkään mennä.
Perinne elvytettiin uudelleen, kun kummityttöni oli viisivuotias ja hänen siskonsa kuusi.
Nykyään on vaikea keksiä lapsille sopivia lahjoja. Ostit sitä tai tätä, varma on, ettei valinta osu kohdalleen.
Muistan lapsuudestani joitakin leluja ja tavaroita, mutta en millään muista keneltä ne on ja milloin saatu. Sen sijaan muistan missä on käyty ja kenen kanssa.
Muistan kesiä saaressa kummisetäni työpaikan lomapaikassa sekä ensimmäisen junamatkani Helsinkiin kummivanhempien kanssa; Muistan, kun vanhempien ja enoni sekä hänen vaimonsa kanssa käytiin eräänä juhannusaattona iltamyöhäisellä Kuusiston linnan raunioilla: eno alkoi pelotella kummituksilla.
Elämys on lapselle paras lahja. Se muistetaan, kun tavara ja krääsä unohtuvat ja katoavat elämän myllerryksissä. Teatteri on lapselle elämys, kun saa nähdä omat satukirjojen suosikit elävinä edessään.
Vartiovuorella on nähty juuri niitä satuja ja tarinoita, joita itsekin on lapsena kuullut ja lukenut, tai telkkarissa nähnyt: mm. Peppi Pitkätossu, Lumikki, Kolme iloista rosvoa ja Vaahteramäen Eemeli, joitakin mainitakseni. Nuo Astrid Lindgrenin tarinat olen käynyt katsomassa sekä omien siskonlasteni sekä kummityttöni ja hänen siskonsa ja heidän äitinsä kanssa. Nämä versiot on kuitenkin olleet erilaisia, joten ne ovat aina kuin uusia näytelmiä.
Olen esityksen jälkeen kysynyt lapsilta, mistä hahmosta he eniten pitivät. Koin huonoa omatuntoa, kun Peppi Pitkätossun jälkeen kysyin kummitytöltäni ja hänen siskoltaan asiaa. Molemmat vastasivat parhaaksi sen, kun Pepin isä tuli. Tyttöjen äiti on yksinhuoltaja ja tytöt tapaavat isäänsä harvoin ja valvotusti.
Peppi oli ensimmäinen esitys, jota olin heidän kanssaan katsomassa. Mietin, miltä näytelmä vaikutti viisi- ja kuusivuotiaista, joiden isä ei asu heidän kanssaan, lapsilla on varmaan unelmia omasta isästä, oli isä sitten millainen tahansa.
Kaikissa näissä esityksissä ehkä kohokohta on se tauolla nautittu jäätelö.
Tämän kesän Rölli-esitykseen osui todella kylmä sää. Tytöt eivät kuitenkaan palelleet yhtään ja jäätelökin maistui, vaikka yritin ehdottaa, että makkaraakin on tarjolla. Jäätelö vei voiton ja itsekin sen söin, hampaat kalisten. Ensi vuonna mennään taas, vaikka turkkeihin pukeutuneina.