TERVEISIÄ PRAHASTA

Pääkirjoitus
Eija-Liisa Markkula

Ulkomailla käydessäni kiinnostukseni kärki kohdistuu kulttuuriin, toisella sijalla on esteettömyys ja saavutettavuus näkövammaisten kannalta katsottuna. Pyydän aina avustajaani ilmoittamaan jokaisen näkemänsä valkoisen kepin tai opaskoiran. Uusimmat havainnot on tehty Prahassa vapun jälkeisellä viikolla, jolloin siellä puut olivat täydessä lehdessä ja syreenit tuoksuivat.

Aiemmista matkoistani poiketen olin matkalla yksin ja käytin lentokenttien saattajapalveluita ensimmäistä kertaa. Helsinki-Vantaalla kaikki pelasi täydellisesti mennen tullen. Prahassa sen sijaan jouduimme pois lähtiessäni käymään kolme kertaa ihmettelemässä, miksei saattajaa kuulunut. Kummityttöni opiskelee Kaarlen eli Prahan Yliopistossa, joten minulla oli erinomainen ”paikallinen” opas käytettävissäni koko ajan.

Heti vaihtaessamme lentokenttäbussista metroon olikin metroasemalla mielenkiintoinen varoitusratkaisu; raiteiden reunasta varoittavassa lattialistassa paloi hälytysajoneuvoista tuttu sininen valo, joka alkoi välkkyä junan lähestyessä. Lähes puolentoista miljoonan asukkaan Prahassa saa sen vaikutelman, että julkinen liikenne kolmine metrolinjoineen sekä räikeän puna-valkoisine raitiovaunuineen ja busseineen toimi tehokkaasti ja täsmällisesti. Ilmeisesti kaikilla pysäkeillä oli lippuautomaatti.

Etenkin kaupungin historiallisessa osassa oli äänimerkillä varustettuja liikennevaloja. Äänimerkki ja sen liittyminen valon vaihtumiseen selvisi minulle huvittavalla tavalla. Luulin, että jonkin matkaa edelläni kulki joku valkoisen kepin käyttäjä. Kun kysyin oppaaltani, millainen ihminen siinä oli, hän nauroi ja sanoi sen olevan liikennevalon merkkiäänen, joka sitten vaihtuikin ja kepittelyn ääni kiihtyi ja koveni. Ääni ei ollut mitenkään häiritsevä ja kuului kuitenkin hyvin, vaikka turisteja ja muuta kansaa oli käsittämättömän paljon jopa niin, että joskus tuntui siltä kuin päälle törmäileviä olisi ollut totuttua tiheämmässä. Oppaani bongasi viiden päivän aikana vain yhden valkoisen kepin käyttäjän, ei yhtään opaskoiraa.

Asiakaspalvelutehtävissä työskentelevät osasivat englantia, joskin useimmiten vain auttavasti, mikä merkitsi sitä, että he hoitivat vain työn, muuta ei juteltu. Ravintoloiden liharuokapainotteiset ruokalistat olivat yleensä myös englanniksi. Mykyjen kera tarjoiltu gulassi nousi lempiruokieni top ten -ryhmään, mutta melkein joka listalta löytyvää possun polvea tai poskea en uskaltanut maistaa. Kaikkialla oli yllättävän siistiä. Elämä tuntui sujuvan asiallisesti ja sopivalla vauhdilla.

Odottamatonta oli, että monet Prahan komeat kirkot olivat kiinni tai entisöintiremontin kourissa. Noin 90 % tšekeistä ei tunnusta mitään uskontoa, joten entiset kirkot joutavat pääsymaksullisiksi museoiksi. Poikkesimme juuri entisöitynä avattuun barokkityyliseen Pyhän Nicolauksen kirkkoon, joka oli paitsi museo, myös konserttisali ja juhlatila. Parvella oli kuitenkin Kristuksen kärsimyskertomukseen liittyvä taidenäyttely.

Suosituimpiin nähtävyyksiin kuuluu Vltava-joen ylittävä Kaarlen silta ja Prahan linna korkean kukkulan laella. Siellä eteemme tuli erikoista esteellisyyttä, kun puolenpäivän aikaan oppaani luki museokaupan tiskiin kiinnitetystä tietokoneella printatusta plakaatista: ”Vastauskiintiö on tältä päivältä täynnä. Emme vastaa alueen kohteita koskeviin kysymyksiin. Seuratkaa ihmismassoja!” ”

Kaarlen yliopiston lääketieteellinen ja farmaseuttinen tiedekunta sijaitsevat puolentoista tunnin junamatkan päässä Prahasta kohti Puolan rajaa sijaitsevassa Hradec Královén pikkukaupungissa, jossa on omakin yliopisto. Opiskelijoita on yhteensä lähes 13 000. Niinpä vietin matkani kaksi viimeistä päivää ”Hradecissa”. Kaupungin erikoisuutena mainittakoon kaksi laajaa puutarhaa; farmaseuttinen lähellä yliopiston rakennuksia ja lääketieteellinen yliopistollisen sairaalan tuntumassa.
Asukasluvultaan lähinnä Kuopiota vastaavassa kaupungissa yliopistojen lisäksi suurimpia työllistäjiä ovat
ruuanprosessointiteollisuus ja ict-ala.

Junamatkalla minulle selvisi, että sikäläisissä junissa paikkojen pistekirjoituksella olevat numerot sijaitsevat hattuhyllyn reunassa. Ensin tulee mieleen, että merkintä on liian korkealla pienikokoisia ajatellen, mutta toisaalta se onkin aika sivistynyt ratkaisu sikäli, ettei tule selkänojan reunasta merkintää sormilla hakiessaan ensin osuneeksi vahingossa siinä paikalla istuvaan henkilöön.

Jokaisella matkalla käyn kirjakaupassa siitä huolimatta, etten näe lukea riviäkään, en edes kirjan nimeä! Käyn tutkimassa, onko vieraskielistä kirjallisuutta, onko äänikirjoja. Tapanani on ostaa keittokirja. Nytkin löytyi kovakantinen, myös leivontaohjeita sisältävä, englanninkielinen yleiskeittokirja myky- ja gulassiresepteineen päivineen! – Kesällä aion kokeilla jonakin vähemmän lämpimänä sadepäivänä.

Ensin me kaikki suomalaiset kuitenkin halajamme uusia perunoita ja kesäkeittoa!

Lämpimin terveisin ja ihanaa, kunnon kesää toivottaen

sunnuntaina 28.5.2017

Eija-Liisa Markkula