Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Saara Kesävuori Kulttuuripalvelun vieraana
Uima-altaan reunalla istuu pariskunta. Vaimo puhuu kaiken aikaa, hän ilmoittaa, mitä mies ajattelee ja mitä kokee. Mies istuu hiljaa. Tuppisuu, putkiaivo? Intohimoinen uimari, kirjailija Saara Kesävuori kuuntelee heitä ohi uidessaan. Hän kuuntelee hiljaisuutta, sitä, mitä miehen vaikenemisen taakse kätkeytyy, ihailee miehen itsehillintää.
”Olen loukkaantunut miesten puolesta, heidät on Suomessa ajettu liiankin ahtaalle naisten taholta. Miestä saa kutsua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, vaikka naista ei ikinä olisi varaa arvostella samalla mitalla. Miehet ovat yhtä monikerroksisia, vain ajattelemisen tapa on erilainen. Mies on suomalaisessa nykytodellisuudessa valinnut tavan, että pääsee helpommalla, jos pitää suunsa kiinni ja lähtee kalaan, kun naiset ovat vieneet liikaa puhetilaa”, selittää kirjailija Saara Kesävuori monien romaaniensa, esimerkiksi Holma-trilogian vahvaa miesnäkökulmaa.
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun suosittujen kirjailijavierailujen haastattelijoiden joukkoon liittyi tällä kertaa uusi, raikas persoona, kuunnelmakirjoittajana ja -ohjaajana piireissämme itsekin tunnettu Anne Huttunen.
Kesävuori tunnetaan erityisen tuotteliaana kirjailijana: viimeisen vuosikymmenen aikana hän julkaisi yhdeksän romaania. Eikä tässä kaikki: hän on kirjoittanut kirjallisuuskritiikkejä mm. Aamulehteen, toiminut Kiiltomato-verkkolehden päätoimittajana ja Näytelmäliiton puheenjohtajana, koostanut antologioita, opettanut luovaa kirjoittamista Orivedellä ja muualla, toiminut vanhempainyhdistysaktiivina…
”Miten perheenäiti ehtii tähän kaikkeen?”, tivaa haastattelija. ”Olen tavoitekeskeinen ihminen, haluan, että sillä, mitä teen, on aina selkeä tavoite, en pysty motivoimaan itseäni sillä, että jokin tekeminen on pelkästään kivaa”, selittää kirjailija tähdentäen vielä, että tällainen työtahti tuli mahdolliseksi vasta poikien aikuistuttua ja toisaalta television puuttuessa hänen taloudestaan. Rakkaimmista harrastuksistaan, avanto- ja halliuinnista, lenkkeilystä, matkailusta ja taidenäyttelyistä Saara ei ole joutunut työn vuoksi luopumaan.
Sitä paitsi kaikkein tärkeimmät harrastukset, lukeminen ja kirjoittaminen, ovat samalla leipätyönä. Niistä Saaran olisi mahdotonta luopua, mutta työltäänkin hän vaatii suurta vaihtelua ja onkin kokeillut runoutta lukuunottamatta kaikkia genrejä todeten, ettei hän helposti kyllästyvänä ihmistyyppinä voisi kirjoittaa koko ajan samaa kirjaa ja käsitellä samaa aihetta.
Näkövammaisyleisön edessä ensimmäisenä nousee tietenkin esille Kesävuoren romaani Tarvitse minua, jonka toinen päähenkilö Dora on aikuisena sokeutunut nainen. ”En uskaltanut kirjoittaa syntymäsokeasta naisesta, kun kokemuksia näkövammaisista minulla ei ole lainkaan, mutta uskoin osaavani kirjoittaa sellaisesta kokemusmaailmasta käsin, jossa henkilöllä on vielä jäljellä muistikuvat näkemisen ajoilta”. Dora vierastaa valkoisen kepin käyttöönottoa ja hänen pukeutumistyylinsä jäi sille ajalle, jolloin vielä näki. Hän ei kuitenkaan jää näkönsä menettämisen vangiksi, vaan jatkaa elämäänsä miten suinkin voi. Varsinainen päähenkilö on taiteilija Anton, jolle näkeminen on kaikki kaikessa ja juurikin näkemisen kyvyn menettänyt Dora on hyvä kontrasti hänelle. Romaanin tavoitteena on purkaa myyttiä taiteilijasta yksinäisenä nerona. ”Jokaisella taiteilijalla on taustalla tukijansa, kukaan ei murtaudu seinän läpi yksinään, ilman kolmannen päähenkilön, Josen kaltaisen tukijan opportunismia, rohkeutta ja markkinointitaitoja”, valottaa Kesävuori.
Ihmissuhderomaanien, käsikirjoitusten ja nuorten romaanien jälkeen siirtyminen dekkareihin saattaa vaikuttaa jyrkältä siirrolta. Kesävuori kuitenkin kirjoitti jo aiemminkin rikosnovellin, joka julkaistiin vuonna ’88 edesmenneen Asko Martinheimon toimittamassa novellikokoelmassa ja jossa elämässä kovia kokenut nuorukainen ottaa hengiltä poliisin. Kirjailijan ’90-luvulla kirjoittamissa näytelmissä on usein tahallisia ja tahattomia tappoja, murhia ja kuolemantapauksia. ”Rikosromaani on oivallinen paikka toteuttaa draamallisuutta ”, naurahtaa dramaattisista elementeistä kovasti pitävä ja niitä myös teoksissaan alati viljelevä Kesävuori.
Tulevia yhteiskunnallisista ja moraalisista lähtökohdista nousevia dekkareita ennakoi jo Kouvola-päivän rikosnovellikilpailun voittanut Syntymäpäivän jälkeen, joka kertoo kriminaalien hoitopaikoista takaisin ulkomaailmaan lähtevistä nuorista. ”Kouvolan novellikilpailuun osallistuminen oli päähänpisto, ilman mitään kirjallista taustaa sain luottaa puhtaaseen, pelkästään tekstiini perustuvaan palautteeseen”.
Samaa aihetta, elämässään vinoon päättyneiden ja särkyneiden ihmisten, erityisesti nuorten kohtaloiden kuvaamista, jatkaa Saara Kesävuoren hieno dekkaritrilogia, jota kutsutaan Holma- tai Kodak-trilogiaksi, kahden päähenkilön nimien mukaisesti. ”Täysin ehjä ihminen ei ole kirjallisesti kiinnostava, sellaista tosin ei ole olemassakaan”, pohtii kirjailija.
Trilogian kolme osaa, Saarroksissa, Tarkasti vartioitu ja Kuningas, rakentuvat saman ”taisteluparin”, entisen rauhanturvaajan Holman ja pikkuveljensä alaikäisenä surmanneen Kodakin vaiheiden ympärille. Kirjailija luki kirjoitusprosessin aikana tavattoman paljon ammattikirjallisuutta nuorisorikollisuudesta ja sen taustoista, narsismista ja sen tutkimusmenetelmistä. Tärkeimpiin lähdeteoksiin kuului amerikkalaisen psykopaatteja tutkineen Robert O’Haren tutkimus nimeltään Ilman omaatuntoa, joka on hyvä johdatus siihen, miten ihminen selittää tekosiaan. ”Vankilassa istuu vain viattomia ihmisiä, jokainen uskoo olevansa pohjimmiltaan puhdas ja tekevänsä hyvää”, korostaa Saara Kesävuori. Hän halusi kirjoittaa auki, millainen on ihminen, jolta puuttuu tunne oikeasta ja väärästä tai miten tämä tunne poikkeaa hänen kohdallaan tavallisten ihmisten moraalista. ”On olennaista perustella Kaarlo Karomaan tekosia siten, että hän omista lähtökohdistaan tunsi koko ajan tekevänsä oikein”. Vaikea haaste, kuvailla perustellen, ymmärtäen, vaan ei hyväksyen.
Saara Kesävuori sai viettää kuukausia Suomen kirjailijaliiton Ateenassa sijaitsevassa kirjailijaresidenssissä luonnostellessaan syrjäisen saaren katoliseen luostariin sijoittuvan Saarroksissa-romaanin. Ateenan jättämän muistijäljen takia hän päätti kirjoittaa Kreikasta. Siihen aikaan Suomessa oli varsin yksipuolisia uutisia rahaa EU:lta kuppaavista kreikkalaisista, mutta hän sai nähdä heitä ihan uudesta näkökulmasta. Romaanissa Tarkasti vartioitu osa tapahtumista sijoittuu Kreikkaan ja kirjailija tarjoaa hyvin realistisen ja raadollisen kuvan todellisuudesta, jota turisteilla ei ole tilaisuutta kohdata. Kesävuori havahtui tajuamaan, miten surkeassa jamassa maan paperittomat ja toimeentuloa vailla olevat paikallisetkin ihmiset elämäänsä viettivät.
Tämä kokemus vahvisti entisestään kirjailijan halua kirjoittaa kirjoja, joissa on vahva yhteiskunnallinen elementti. ”En usko, että kirjallisuudella olisi poliittista tai yhteiskunnallista vaikutusta, silti minulla on tarve saadasellainen aspekti mukaan”.
”Ihmisen vaihtoehdot ovat vähissä: kyynikoksi en rupeaisi ikinä, se on kuin harmaa seinä. Opportunisteja nykyään jopa ihaillaan, mutta minulle se on vastenmielinen elämänasenne. Maailmanparantaja: olen sitä edelleen, vaikka sille kuinka naurettaisiin!”
Kesävuoren toinen trilleritrilogia (Musta hevonen, Keskeneräinen kuolema, Askeleen edellä) puolestaan havahduttaa huomaamaan terveydenhuollon ristiriitaisuuksia ja lääkärien pätevyysongelmia. Päähenkilönsä Anni Elorannan silmin Kesävuori halusi näyttää välähdyksiä todellisuudesta, jota ei tässä menestystä ja rahaa palvovassa maailmassa suoraan näy, esimerkiksi hoitolaitoksista ja tavallisessa arjessa näkymättömistä ihmisistä. ”Tämä sarja on yhden kirjailijan vaatimaton tapa tuoda esille näiden ihmisten elämää ja hätää”, toteaa Saara.
Yleisön iloksi Saara raottaa Celia-kirjastossa vasta tuotannossa olevan päätösosan juonta, jossa on eksotiikkaa riittämiin, miekkoja ja käärmeitä. Näitä ei kuitenkaan haeta naapuria kauempaa: Suomen lainsäädännön mukaan kuka tahansa voi hankkia vaikka nettikaupasta lemmikikseen vaarallisia myrkkykäärmeitä.
”Näkeeköhän kirjailija painajaisunia kuvattuaan näin raadollisia ihmiskohtaloita?”, ihmettelee haastattelija. ”Minä elän niin tylsän tasaista arkea, että minulla on voimia kirjoittaa särkyneistä ihmisistä. Jos eläisin kuvailemanikaltaisen mylläkän keskellä olosuhteissa, jotka vaatisivat rankkoja henkisiä ponnistuksia, kirjoittaisin varmasti kevyitä komedioita maalaisidyllistä”, naurahtaa Saara.
Romaanissaan Hyvä isä Kesävuori käsittelee kahta aihetta: muistin merkitystä ja väkivallan näkymisen vaikutuksia. Kirjailija on perehtynyt hyvin läheltä muistisairauksiin ja halusi kirjoittaa siitä, mitä on merkityksellistä muistaa ja mitä ei. ”Alzheimerin taudissa sinänsä ei ole mitään kaunista, lämmintä ja lohdullista, mitä olisin halunnut tähän romaaniin mukaan, hyvän muistamisen merkitys on muualla”, henkäisee Saara.
Toisaalta Kesävuori ottaa romaaninsa kautta kantaa väkivaltavideoihin ja -peleihin, joissa lapset joutuvat kohtaamaan omia pelkojaan. Kirjailija oli monien vanhempien lailla käynyt ankaria keskusteluja itsensä kanssa lastensa tultua murrosikään. Hän päätti luottaa siihen, että elämäntavoiltaan tavallinen lapsi ei muutu väkivaltaiseksi väkivaltapelien takia. ”Jos kuitenkin lapsi voi lähtökohtaisesti huonosti, niin nähty väkivalta vahvistaa hänen omia aggressioitaan”, tuumii Kesävuori.
Kuunnelmakirjoittajana ja -ohjaajanakin mainetta saaneen haastattelijan pyynnöstä Kesävuori kertoo myös dramatisointityöstään. Solohovin Hiljaa virtaa Don -romaanin dramatisointiprosessiin hän hyppäsi mukaan täysin kokemattomana ja ensimmäinen versio olisi venynyt viiden tunnin mittaiseksi. Lopulta hän oivalsi, että romaania näytelmäksi tiivistäessään ohjaajan on pysyttävä uskollisena ainoastaan teoksen tunnetilalle, hahmoja ja käänteitä voi poistaa aika rajulla kädellä. Toisena oivalluksena syntyi havainto siitä, että kolmeminuuttiseen lauluun pystyy kiteyttämään saman verran kuin monen sivun dialogiin. Yleisöä yllätti kirjailijan väite, jonka mukaan elokuva on lähempänä kuunnelmaa kuin näytelmää. Tämä johtuu siitä, että elokuvan ja kuunnelman leikkauksissa voi siirtyä ajassa ja paikassa käytännössä mihin tahansa rajattomasti. Sen sijaan näytelmä on sidottu näyttämötilanteeseen ja se vaatii monimutkaisen kerrontarakenteen toimiakseen useammalla tasolla. Muun muassa Orivedellä luovaa kirjoittamista opettaneen kirjailijan neuvon mukaan ”aloittelijoiden kannattaa pitää henkilöiden määrää alle kuudessa, silloin niistä voi tehdä kokonaisia, muutoin dramaturgia leviää käsistä. Näytelmien perusrakenteet ja juonenkuljetus ovat aika simppeleitä ja hyvin kirjoitettuna ne kantavat tarinaa.”
Omat kirjansa Saara haluaa unohtaa heti kun päästi ne käsistään, eikä hän palaa niihin koskaan. Hän sanoo miltei inhoavansa ja pitävänsä niitä tyhminä. Hän muistelee ääni värähtäen ensimmäistä, yhteiskunnallista raivoa täynnä ollutta monologiromaaniaan nimeltä Mä en. ”Olen edelleen maailmanparantaja, mutta hieman rauhoittunut niistä ajoista”, hän naurahtaa. Onneksi tulevat kirjat jaksavat innoittaa häntä yhä: seuraavana luvassa on jälleen rikosromaani, tällä kertaa sarjaan kuulumaton erillinen teos.
Saara Kesävuoren kirjailijavierailu on kuunneltavissa Kulttuuripalvelun nettisivuilla.