Teksti: Marianne Tenhami
Emäntäni ja minun elämä muuttui viime marraskuun puolivälissä aika paljon. Muutoksen myötä sain päätoimeni opaskoiran ja sivutoimeni teatterikoiran ohelle toisen sivutoimen: toimistokoira.
Ennen kävimme monissa eri paikoissa emäntäni monenlaisia hauskoja juttuja ja ihmisiä sisältävän työn vuoksi. Käymme niissä paikoissa vieläkin, mutta niiden lisäksi menemme nyt kolmesta neljään kertaan viikossa toimistoon. Siellä emäntäni naputtelee tietokonetta kovaa vauhtia kuulokkeet korvilla ja on tosi keskittynyt. Olenkin todennut, että silloin häntä eikä muita toimistossa tietokonetta naputtavia ihmisiä kannata häiritä. Emäntääni häiritsen vain hätätapauksessa, kun on ihan pakko päästä ulos. Muuten makoilen omalla paikallani pöydän alla ja katselen koiran unia. Olemmehan ennen toimistoon tuloa kävelleet ensin kolmesta neljään kilometriä Lauttasaaren rannoilla ja sitten vielä kolme kilometriä Ruoholahteen metrolle. Meillä kun ei vieläkään ole omaa metroa täällä Lauttasaaressa, vaikka ihmiset siitä kovasti puhuvat. Metrolla matkustamme minulle ja emännälleni jo tuttuun paikkaan, missä olemme käyneet monen monta kertaa emäntäni töiden ja harrastusten vuoksi.
Toimistossa työskentelee emäntäni lisäksi muitakin ihmisiä ja kyllä niiltä aika useinkin saa rapsutuksia, kun osaa toimia oikein. Jos joku tulee puhumaan emännälleni työasioita, käyn makaamaan tulijan eteen poikittain niin, ettei minua vahingossakaan voi ohittaa rapsuttamatta. Kun emännän kollega on kumartunut rapsuttamaan minua, alan tietysti vaatia häneltä lisää rapsutuksia. Opettihan edeltäjäni Opas Ninni minulle ihmisten komentamisen jalon taidon. Sitä toteutan toimistolla ansiokkaasti ja olenkin saanut työnimikkeen toimistokoira. Olen siis päätoimeltani opaskoira, mutta sivutoimiltani teatterikoira ja nyt myös toimistokoira.
Emäntäni kertoo kaikille pitävänsä uudesta työstään, mutta hän ei ole suinkaan unohtanut muita töitään. Niinpä hän naputtelee tietokonetta kotonakin sen jälkeen kun olemme käyneet haastattelemassa jotain ihmistä. Käymme hieromassa ihmisiä ja muita koiria, mistä olen tosi kateellinen. Muistaa se emäntä aina välillä onneksi hieroa minuakin. Sitten se tekee tietokoneella töitä englanniksi ja saksaksi. Käymmepä lisäksi yhdessä kouluttamassa eri ammatti- ja opiskelijaryhmiä niin, että osaisivat kohdata ja palvella näkövammaista asiakasta oikein. Viimeksi olimme bussinkuljettajia kouluttamassa. Nämä koulutukset ovat kivoja, koska niissäkin saan ihmisiltä rapsutuksia koulutuksen lopuksi. Emäntäni on välillä tosi väsynyt ja sanoo, että vuorokaudessa voisi olla tunteja enemmän.
Enpä minä sitä toistakaan sivutointani teatterikoiraa ole unohtanut. Olemme viime viikot olleet emäntäni kanssa hyvin tiiviisti hänen teatteriryhmänsä treeneissä ja esityksissä. Minulle paikallaan makoileminen treenien ja esitysten aikana on jo tuttua hommaa. Antaa niitten ihmisten mekastaa ja riehua siellä lavalla. Se on jo niin monta kertaa nähty. Ensin aina kyllä tarkistan, mitä esitystä he ovat tällä kertaa harjoittelemassa, mutta kun olen nähnyt tuon esityksen tarpeeksi monta kertaa, siirryn katselemaan koiran unia. Meillä on jälleen noviisiopaskoira mukana. Se on eri rotua kuin minä, mutta ihan kiva nuorukainen. Vähän hermostunut se tosin on niin, että se pitää aina laittaa kiinni treenien ja esitysten ajaksi. Muuten se tulisi lavalle. Minä yritän lähettää sille rauhoittavaa energiaa ja opettaa, että paikalla voi makoilla ihan rauhassa, vinkumatta ja vonkumatta ja näyttämölle ryntäämättä. Silloin ihmisetkin luottavat, että opaskoira pysyy paikalla niin, ettei meitä tarvitse kiinnittää mihinkään paikoilleen. Noh, minuahan ei vuosiin ole tarvinnut kytkeä mihinkään. On meikäpojalla sentään niin hyvä paikallaanolo. Ehkäpä tuo noviisikin oppii.
Ihmiset puhuvat, että olemme lähdössä esiintymään Suolahteen. Sinne mennään junalla ja autolla. Autossa matkustamista rakastan, mutta junat ovat emännälleni ja minulle vieraampia. Sitäpaitsi vaistoan emäntäni hiukan pelkäävän junassa, joten siellä yritän antaa hänelle rauhoittavaa energiaa tuhisemalla hänen jaloissaan lämpimänlempeästi. Mukaamme Suolahteen lähtee teatterimme kolmas opaskoira. Se on samaa rotua kanssani ja olemme jo vanhoja tuttuja. Kuulin sivukorvalla, että siellä Suolahdella olisi metsää ja nurmikkoa. Päästäänköhän me pojat rymyämään vapaina ihmisten esityksen jälkeen?