Teksti: Timo Leinonen
Henrik Meinander: Gustaf Mannerheim – Aristokraatti sarkatakissa. Suom. Kari Kiiski. Otava 2017
Marsalkka Mannerheimin elämäntyön käsittely itsenäisyytemme juhlavuonna julkaistavissa teoksissa ei ketään yllättäne. Epävirallisessa äänestyksessä hänet valittiin kaikkien aikojen merkittävimmäksi suomalaiseksi. Marsalkan sotilaallisen ryhdikästä hahmoa vanavedessä seurasivat äänestyksen kakkonen Risto Ryti ja kolmanneksi kirinyt Urho Kekkonen. Sotilaiden ja poliitikkojen jälkeen vain lohtusijoja äänestyksessä keräilivät muiden muassa Mikael Agricola, Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi.
Kolmekymmentä vuotta muun muassa Mannerheimia tutkineelta Henrik Meinanderilta ei Mannerheim-kirja myöskään ole yllätys. Meinanderin nimi teoksen kannessa antaa aiheen odottaa tekstiltä asiaosaamista ja tiettyä ilmaisun hienostuneisuutta niin sisällössä kuin muodossaan (alkuperäisestä ruotsista suomennettunakin). Näihin odotuksiin suurelle yleisölle suunnattu teos vastaa.
On totuttu puhumaan Mannerheimista tai Marskista, Meinander kirjoittaa paljolti Gustafista. Valinta tuntuu virkistävältä; myytin peittämä ihminen kurkkii julkikuvan poimuista. Vaikka kirjoittaja eläytyy henkilöönsä ansiokkaasti, lopputuloksissaan Meinander näyttää silti olevan joitakin kollegojaan jossain määrin lähempänä Mannerheim-myyttiä.
Myytin Mannerheim on suomalainen isänmaallinen sankari, joka pyyteettömästi uhraa voimansa ja itsensä maansa ja kansansa puolesta isänmaan kohtalon hetkinä. Sankari on ikään kuin patsas, ehkä juuri ratsastajapatsas. Tällainen myytti vaatii tiettyyn määrään rikkoutumatonta kuvaa. Aikakauden tapahtumat eivät ristiriitaisuudessaan kuitenkaan mahdollista kriittistä tarkastelua kestävää eheää kuvaa pitkäaikaisesta avainhenkilöstä.
Valta ja näkyvä asema vetoavat kollektiiviseen mielikuvitukseen. Kaskujen, juorujen ja panettelun verho laskeutui marsalkan ylle jo elinaikana. Aineisto on vaikuttanut monenlaisiin Mannerheim-kirjallisuuden näköiskuviin ja muihin hahmotelmiin. Niissä marsalkka seikkailee vuoroin herkuttelijana ja viinintuntijana, keikarina ja naistenmiehenä, homona ja ryssänä, ratsastajana ja soturina tai vaikka puhujana ja ytimekkään ilmaisun mestarina.
Meinander ei tästä kerro, mutta aiheeseen liittyvästä tarinaperinteestä löytyy myös tuokiokuva eräästä helsinkiläisestä ravintolasta. Kerran kohdatessaan kirjailijat Veijo Meri ja Paavo Haavikko olivat keskusteluissaan sivunneet kansakunnan historiaa. Meri kysyi Haavikolta: ”Tapattiko Mannerheim miehistöään?” Kaiketi hän kysyessään ajatteli varautumista kesän 1944 Karjalan kannaksen suurhyökkäyksen torjumiseen. Paavo Haavikko ei sietänyt esitettyä provokaatiota, hän reagoi tilanteessa poistumalla paikalta kokonaan malttinsa menettäneenä.
Onko Mannerheim-kultin perusta pitävä? Mitä isänmaallisuus merkitsi Mannerheimin tapauksessa? Meinanderin mielestä Gustafille Suomi oli ”aina sydämen asia”. Toki se mahdollista on. Mutta esimerkiksi Martti Turtola (Mannerheim, 2016) on kuitenkin kiinnittänyt huomiota sortokausiin, joiden ajalta lähteistä ei käy ilmi, että Pietarin hovia tuolloin palvellut Gustaf olisi ollut lainkaan kiinnostunut Suomen kohtalosta. Sen sijaan keisarihuonetta ihaileva Gustaf keskittyi käytettävissä olevien lähteiden mukaan tuolloin ennen muuta oman uransa edistämiseen.
Myöhemmin Gustaf toki opetteli nationalistista sanastoa ja iskulauseita, vaikka ei muutoin kelvollisesta kielitaidostaan huolimatta suomea hyvin osannutkaan.
Tsaarin hovista sarkatakkiin
Uskollisesti keisariaan palvelleen upseerin suunnitelmiin tuli käänne maailmansodan ja 1917 vallankumousten myötä. Pietarin välillä hohdokaskin elämä oli vaihdettava tuntemattomaan tulevaisuuteen arkisessa itsenäisyyttään käynnistelevässä pikkuruisessa ja syrjäisessä Suomessa. Aristokraattia odotti sonnustautuminen sarkatakkiin.
Julkisissa esiintymisissään Gustaf säilytti aina ryhtinsä ja ylimysmäisen käytöksen, ehjän aristokraattisen vaikutelman. Riippuu näkökulmasta, tuntuuko kaikki pönötys katsojasta lopulta tasavaltalaista taustaa vasten pikemminkin koomiselta. Vaikuttiko Gustaf ajan poliitikkojen ja muiden työtoveriensa rinnalla valmiilta karikatyyrilta, elävän elämän teatterihahmolta?
Pelottomana kenttäupseerina Gustaf tunnettiin sodasta Japania vastaan ja ensimmäisestä maailmansodasta. Omana aikanaan hän oli muinaisjäänne tavalla jos toisellakin. Hänen edustamansa ratsuväki menetti merkityksensä aselajina jo ensimmäisessä maailmansodassa, aatelissäätyyn lukeutuvalta historian vaiheet olivat katkaisseet yhteydet luonnolliseen elinympäristöön, hän ei arvostanut demokratiaa eikä parlamentarismia.
Ylipäällikkönä talvisodassa Gustaf palveli virkeänä eläkeläisenä, jatkosodan aikaan päämajassa ohjaksia piteli sairasteleva vanhus. Kuten Suomessa monessa kohdin on tapana muutoinkin, vaihtoehtoa Mannerheimin ylipäällikkyydelle ei osattu kuvitella. Hänet nähtiin ainoaksi, jolla oli tehtävässä tarvittavaa auktoriteettia, niin selkkauksen kestäessä kuin rauhaa rakennettaessa. Myöhemmin on arvioitu, että taitavampia ja tehtävään sopivan koulutuksen saaneita sotilaskomentajia tosin olisi ollut tarjolla.
Pietarin kaupungilla oli valtava merkitys Gustafin elämässä halki vuosikymmenten. Valtionhoitajana 1918 – 19 hän edelleen kunnianhimoisena miehenä suunnitteli hengenheimolaistensa kanssa vastavallankumousta Pietariin saadakseen jätettyä oman jälkensä maailmanhistoriaan. Menneisyyteen kohdistuva vaihtoehtojen arviointi kiehtoo mielikuvitusta, mutta omat ongelmansa siinä on. Vuodesta 1940 lähtien sotilasjohto suunnitteli yhdessä Saksan kanssa rintamahyökkäystä itään, keskusteluissa ja suunnitelmissa Leningrad oli keskeinen kohde. On tietenkin kärjistys kysyä, oliko jatkosodassa Leningradin miehitystä yrittämättä jättäminen Mannerheimin kaikista sotilaallisista ratkaisuista onnistunein. Meinander ei käsittele asiaa eikä spekuloi muillakaan avoimilla kysymyksillä, mutta hänen ansiokas teoksensa antaa lukijalle kattavan kuvan Gustafin elämästä; perheestä, lyhyestä avioliitosta, toiminnasta ammatissaan, uran käännekohdista, Mannerheim-kultista.
Meinander tarjoaa myös kattauksen erilaisten kulttuurituotteiden Mannerheim-kuvasta. Lajin erikoisimpiin kuuluu Keniassa kuvattu elokuva Suomen marsalkka (2012). Kulttuurikonservatiiveille teos oli kauhistus, mutta olipa katsojan käsitys suurmiehestä mikä tahansa, on myönnettävä, että teos hämmentää. Kaiken kaikkiaan Gustafin oman suunnitelman, toiminnan ja muistelmienkin tukemana sankari hänestä pitikin tulla. Viime vuosisadan tapahtumat ja tutkijat kyllästivät kansan sotahistorialla avuliaasti täydentäen Gustafin suunnitelman sankaruudesta ja näin työntäen hänet kansakunnan kaapin päälle, menestymään äänestyksissä.