SILMÄÄNVIILAAJAKAVERI

VINOKAS
OLLI LEHTINEN

Sokea mies Vinokas avasi sähköpostinsa. – Huvittaisiko lähteä museoon? tuttu kaveri kysyi. Vinokas mietti asiaa. Kaverissa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli oli, että hän ei paaponut sokeuden takia. Hän unohti sokeuden kokonaan. – Lähdetään vaan museoon. Mitä me siellä tehdään? – Me tehdään silmänkääntötemppu. – Miten? – Otetaan taidenäyttelyssä käymiseen uusi näkökulma. – Minkälainen? – Silmäillään taidetta ja pelataan silmäpeliä naisten kanssa. – Missä tavataan? – Tavataan silmätysten museon edessä. – Missä museo on? – Silmämääräisesti Rautatientoria vastapäätä. – Kaisaniemenkadun eteläpuolellako? – Todennäköisesti puhumme samasta rakennuksesta.

Vinokas nousi taksista Ateneumin edessä. Hänen astuttuaan jalkakäytävälle alkoi räksytys. Vinokas jähmettyi. – Ei haukku haavaa tee, eikä katse kurista! kaveri huusi. – Ketä se haukkuu? – Se on pelästynyt silmittömästi. – Mistä päättelet, että se pelkää? koiran omistaja kysyi. – Sokeakin näkee, että koiraa on hakattu kepillä, kaveri sanoi. – Mikä kennelinpitäjä sinä kuvittelet olevasi? koiran omistaja kysyi. – Älä poika hypi silmille! – Haastatko sä riitaa? – Silmä silmästä! – Mitä tarkoitat? – Pysy poissa mun silmistä! Koiranomistaja jatkoi kai matkaa, koska meteli loppui.

– Mennääs vähän silmäilemään tota museota, kaveri sanoi ja Vinokas tarttui tämän käsivarteen. He saapuivat pyöröovelle. – Nähtäväksi jää, miten tästä selvitään, kaveri sanoi. Pyöröovi oli ahdas kahdelle, ja Vinokas antoi kaverin mennä ensin. – Minne katosit silmistäni? kaverin ääni kumisi pleksiseinien välissä. – Tulen seuraavalla vuorolla. – Näin se on nähtävä.

Vinokas osti lipun, ja kaveri pääsi avustajana ilmaiseksi. He jättivät takkinsa ja reppunsa säilytyslokeroihin. He lompsivat portaat ylös saliin. – Täällä on niin paljon kauniita naisia. Ei tiedä mihin silmänsä pistäisi, kaveri sanoi. – Millä lailla kauniita? – Toi nainen tossa taulussa. Ihan kuin se katsoisi suoraan silmiin. – Minkälaiset silmät sillä on? – Sänkykamarisilmät. – Minkälaiset ne on? – Sellaiset, että näkee sen viihtyvän sängyssä. Katsekontakti on tärkeä. Muista porata katseesi naisten silmiin. – Mitenköhän se onnistuu? – Saas nähdä. Ken elää, se näkee.

Kaveri rykäisi kurkkuaan. – Tossa on tähtisilmä. Katso silmä kovana, miten nainen isketään. Vinokas kuuli kaverin askelten loittonevan. Askeleet pysähtyivät. – Hyvää iltaa. Olisiko mitenkään mahdollista lähteä yhdessä juttelemaan taiteesta museokäynnin jälkeen? Vinokas ei kuullut naisen vastausta, tai nainen ei vastannut. Kaverin askeleet kumisivat puulattialla, kunnes pysähtyivät Vinokkaan viereen. – Miten meni? – Mikä? – Naisen iskeminen. – Äää, sillä ei ollut pilkettä silmäkulmassa. – Vastasiko se sulle? – Ei se nähnyt nenäänsä pidemmälle. Tossa viereisessä maalauksessa pistää silmään hattupäinen ukko, jolla on silmät ristissä. – Miksi ne on ristissä? – Ukko näyttää siltä, ettei ole nähnyt selvää päivää pariin viikkoon. En voi sietää kuvaa silmissäni. – Mikä siinä ärsyttää? – Se räjähtää silmille, mutta seuraava todella miellyttää silmää. – Mikä siinä on kaunista? – Se vaan jotenkin on silmänilo. Maalarilla todella on näkemisen lahja! – Miksi puhut huutaen? – Etkö näe metsää puilta. Minä kuvailutulkkaan. – Ymmärrän normaalia puhetta. – Sulla näköjään on huono päivä. – Häiritset muita. – Tämäkö on kiitos, kun autan sua? – Ei ollut tarkoitus loukata. – Kyllä putosivat suomut silmiltä!

Vinokas ja kaveri saapuivat museon kahvioon. – Herra nähköön! Tossa istuu nainen, joka on silminnähden kiinnostunut teikäläisestä, kaveri sanoi. – Mistä niin päättelet? – Sen vaan näkee. Sen silmät hehkuu, kun se katsoo sua. – Pitäiskö reagoida jotenkin? – Valmistaudu pieneen silmäpeliin. – Mitä mä teen? – Katsele vaan puolella silmällä, se on niin hyvännäköinen. – Mikä siitä tekee niin söpön? – Luoja nähköön, se olisi just hyvä sulle. – Mistä niin päättelet? – Sillä on veitikka silmäkulmassa. – Missä se on? – Ihan silmänräpäys, niin ollaan pöydän vieressä, kaveri kuiskasi.

Vinokkaan jalka osui johonkin, joka liikahti. Vinokas tunnusteli kädellään. Siinä oli tuoli. – Olisiko tässä vapaata? Vinokas kysyi. Kukaan ei vastannut. – Se syö sua silmillään, kaveri kuiskasi. – No, jos mä istun sitten tähän, Vinokas sanoi ja istui pöytään. – Nyt alkaa näkyä voitonkiiltoa silmissä, kaveri kuiskasi ja kävi viereen istumaan. – Miten menee? Vinokas kysyi naisen suunnalta. Nainen ei vastannut vieläkään. Ei huokaissut. Ei röhäissyt kurkkuaan. – Miksi se ei sano mitään? – Vaikea sanoa. Silminnähden iloiselta se ainakin näyttää. – Näyttääkö se ulkomaalaiselta? – Ei. Kai. Se nyt vaan on todellinen ilo silmälle. – Miksi se ei puhu? – Ehkä se on jotenkin sinisilmäinen. – Istuuko se tässä samassa pöydässä? – Siinä, siinä. Mä näen teille yhteisen tulevaisuuden. – Mistä niin päättelet? – Se katsoo sua koko ajan sillä silmällä. Sä tulet rakastumaan sokeasti. – Mikä juttu tää on? – Mies-naisjuttu. Toimi äläkä kyyhötä hullunkiilto silmissä. Häpeän silmät päästäni.

Vinokas kumartui ystävänsä viereen. – Liittyykö se jotenkin mun sokeuteen, kun sulla on joka saatanan lauseessa jokin näkemiseen liittyvä sana? – Ei se minun nähdäkseni siihen liity, kaveri vastasi. – Tuossakin sanomassasi oli. – Meillä on tässä asiassa eri katsantokanta.

Vinokas nousi seisomaan. Hän alkoi tunnustella pöytää kiertäviä tuoleja. Tyhjiä kaikki. – Pöydässä ei meidän lisäksi istu ketään. Mikä juttu tää on? – Mä viilasin sua silmään.