TEKSTI: TUULA-MARIA AHONEN
Ronnie Grandell: Itsemyötätunto
Tammi, 2015
Ronnie Grandellin kirja on harvinaisen hyvä kirja. Kirja on kirjoitettu hyvin selkeästi ja johdonmukaisesti. Kirjoittajalla on vankkaa käytännön kokemusta. Hän kertoo aiheesta kolmen esimerkkihenkilön kautta, joihin on helppo samaistua. Kirjassa on paljon käytännön harjoituksia, joihin lukija johdatetaan turvallisen perusteellisesti.
– Itsemyötätunto tarkoittaa sitä, että suhtautuu itseensä ystävällisesti ja sydämellisesti, kohtelee itseään kuin hyvää ystävää, erityisesti vaikeina hetkinä, Grandell määrittää.
Useimmat meistä suhtautuvat muihin myötätuntoisemmin kuin itseensä. Itsekritiikin ja itsensä piiskaamisen viesti on olennainen osa kulttuuriamme. Itsemyötätunto koostuu kahdesta tekijästä: oman kärsimyksen huomaamisesta ja taitavasta itsensä auttamisesta näinä hetkinä.
– Sinun ei tarvitse uskoa itsemyötätuntoon tässä vaiheessa, skeptisyys ja oman järjen käyttö ovat hyveitä, sallittuja ja toivottavia. Samalla toivon, että olisit halukas antamaan itsemyötätunnolle mahdollisuuden tekemällä kokeilun ja katsomalla, mihin se johtaa. Tärkeintä on, että olet halukas kokeilemaan jotain uutta.
– Tyypillisin pelko itsemyötätuntoon liittyen on, että sen myötä tulee laiskaksi eikä enää vaadi itseltään mitään, Grandell kertoo.
-Tutkimustulokset itsemyötätuntoisista ihmisistä osoittavat, että he asettavat yhtä vaativat tavoitteet itselleen kuin vähemmän myötätuntoiset. Ero on siinä, että itsemyötätuntoiset ihmiset eivät järkyty samalla tavalla epäonnistuessaan. Tämän on osoitettu lopulta lisäävän ihmisen vastuunkantokykyä, koska on helpompi tarkastella omia virheitään, jos tietää, ettei muserru itsekritiikin tai häpeän tunteen alle kun virheitään käy läpi. Tällöin niistä voi pikemminkin oppia.
Joidenkin ihmisten mukaan ”itsemyötätunto on heikoille tarkoitettu kukkahattujuttu”.
– Mutta onko asia oikeasti näin? Moni huomaa itsemyötätunnon vaativan rohkeutta. Tällä tarkoitan rohkeutta kohdata ja tuntea oma pahoinvointinsa, sen sijaan että pakenisi tai torjuisi pahoinvointia esimerkiksi alkoholilla, ruoalla, nettisurffailulla tai jollain toisella keinolla. On vaikeaa mennä omien epämiellyttävien ajatusten ja tunteiden ääreen.
Perustavanlaatuinen totuus ihmismielestä on, että sillä on kaksi valmiutta. Suojavalmiuden päällimmäinen tarkoitus on auttaa huomaamaan mahdolliset uhat ajoissa ja pitää ihminen hengissä. Suojavalmiuden tunteita ovat mm. ahdistus, viha, suru, syyllisyys ja häpeä. Nimitämme näitä monesti ”negatiivisiksi” tunteiksi, vaikka niillä on oma tehtävänsä, emmekä koskaan voi päästä niistä täysin eroon.
Suojavalmiuden ongelma on se, että huomio kapenee ja suuntautuu uhkiin ja ongelmiin. Myötätuntovalmiuden tunteita ovat mm. myötätunto, turvallisuus, tyyneys ja tyytyväisyys. Myötätuntovalmiuden vallitessa huomio laajenee ja havainnoi turvallisuuden merkit.
– Myötätuntovalmiuden tarkoitus on sallia ihmisen pysähtyä, rauhoittua, kokea turvaa ja huomata asioiden olevan kunnossa tässä ja nyt. Tämä on tärkeää myös terveyden kannalta, koska rauhoittumisen myötä ruoansulatus, solujen korjaaminen ja ihmissuhteiden vaaliminen toimivat paremmin, Grandell toteaa. – Myötätuntovalmius voimistuu, kun on hetki, jolloin koet olevasi turvassa eikä ole asioita, joita pitäisi juuri tehdä.
Kirja opastaa lukijan tutustumaan myötätuntoiseen mielentilaansa, vahvistamaan myötätunnon lihaksia, tarjoamaan itselle myötätuntoa varsinkin silloin, kun sitä eniten tarvitsee.
Meillä kiireen ja tehokkuuden yhteiskunnan ihmisillä rauhan, turvallisuuden ja tyytyväisyyden tunteiden väylät ovat usein alikehittyneet aivoissa. Niitä on onneksi mahdollista kehittää.
Tutkimusten mukaan ajattelemme usein samoja ajatuksia päivästä toiseen ja helposti käy niin, että otamme ajatuksemme totuuksina ja sääntöinä, joita on pakko kuunnella, totella ja toteuttaa.
Itsemyötätuntoisen rauhan vallitessa voimme kyseenalaistaa ajatuksia, jotka tuottavat pahaa mieltä ja oloa, ja ryhtyä korvaamaan niitä uusilla ja tervehdyttävillä ajatuksilla.
Kirja opastaa kirjoittamaan myötätuntoisen kirjeen nuoremmalle itselleen. Useimmilla meillä on asioita, joita häpeämme. Kuitenkin varsinkin lapsuudessa on paljon asioita, joihin ei ole voinut itse vaikuttaa.
– Tämä oli pysähdyttävä kokemus. Koin voimakasta myötätuntoa tätä tyttöä, eli itseäni kohtaan. Tuntui siltä, että ymmärsin ensimmäisen kerran myös tunnetasolla, että tämä ei ollut minun vikani tai osoitus siitä, että olen huono ihminen, kirjan esimerkkihenkilö Tuula valottaa myötätuntoisen kirjeen kirjoittamista nuoremmalle itselle.
Kun ihminen kehittää myötätuntolihaksiaan, hän samalla toimii myös kanssaihmistensä hyväksi.
– Itsemyötätuntoinen henkilö ymmärtää paremmin muita, kohtelee muita kunnioittavasti ja suhtautuu lämminhenkisesti ja auttavasti muihin ihmisiin. Kehittämällä itseäsi annat lahjan myös muille, Grandell rohkaisee.
Kaikki tiedämme, että on olemassa ihmisiä, joiden kanssa happi loppuu, oma itsetunto, ilo ja luovuus katoavat. Mutta on myös ihmisiä, joiden kanssa on helpompi hengittää, ja tilaa tulee luovuudelle, ilolle ja avarammalle todellisuudelle.
On oma valintamme, kumpaan pyrimme. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon portti kulkee itsemyötätunnon kautta.
LUKUNURKKA
SUOMALAISTEN NAISTEN OPINTIEN EDELLÄKÄVIJÄ
TEKSTI: TUULA-MARIA AHONEN
Naisten aika
Valkoinen varis ja muita oppineita naisia. Toimittaneet Riitta Mäkinen & Marja Engman, Gaudeamus 2015
Aikaa 1900-luvun taitteen molemmin puolin voidaan kutsua naisten ajaksi. Naiset toimivat aktiivisesti omien oikeuksiensa ja Suomen itsenäistymisen puolesta. Tuolloin nämä kaksi ratkaisevaa pyrkimystä nivoutuivat yhteen, ja niihin yhdistyi lisäksi naisten opinhalu, kertoo kirjan johdanto. Kirja kertoo edelläkävijänaisten todellisuudesta. Monet heistä on unohdettu, kaikki kohtasivat ongelmia, ennakkoluuloja ja torjuntaa.
Vanhoillisen yläluokan tyttärien oli varallisuudesta huolimatta vaikeampi päästä kouluun ja yliopistoon kuin porvaristyttöjen. Korkeaa aatelia edustava Annie Furuhjelm ei enää saanut jatkaa 17-vuotiaana tyttökoulussa. Vapaaherratar Aleksandra Gripenberg sai oppinsa kotikoulussa vanhemmilta sisariltaan ja lukemalla itse.
Kuitenkin Suomessa opintielle pääsivät muutkin kuin ylempien yhteiskuntaluokkien tytöt ja pojat.
– Vaikka työläisperheiden tytärten lukumäärä oli pieni, se kertoo opintien avoimuudesta, kertoo Mervi Kaarninen. – Laatokan rannan köyhän henkikirjoittajan esikoinen Tekla Hultin sai opiskella aina yliopistossa asti, kotimaassa ja ulkomailla.
Naisilla ei ollut aluksi oikeutta kuulua yliopistossa osakuntiin. Vuonna 1890 syntyi osakuntia muistuttava De kvinnliga, josta käytettiin nimitystä naisosakunta. Naiset tulivat luentosaliin eri ovista kuin miehet, heidät istutettiin mahdollisimman lähelle luennoitsijaa tai vaihtoehtoisesti salin perukoille, eivätkä he saaneet käyttää opiskelijoiden sosiaalitiloja.
Rosina Heikel, Suomen ainoa naispuolinen lääkäri lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, sai aluksi luvan vain seurata miespuolisten opetusta lääketieteellisessä tiedekunnassa.
”Tyttöhän on seinähullu”, nuori Rosina sai kuulla omaisilta, ystäviltä ja tutuilta, kun hän kertoi haluavansa lääkäriksi.
– Heikel aloitti anatomian harjoitukset muiden kanssa anatomiasalissa, mutta siirtyi pian tekemään niitä erilliseen huoneeseen. Heikelille siirto oli helpotus, sillä hän kärsi huomiosta, jonka kohteeksi hän oli anatomiasalissa joutunut. Jopa kadunmiehiä käveli sisään ällistelemään häntä ja esittämään suorasukaisia kommentteja, Heini Hakosalo kertoo.
Ulkomailla arvostusta, kotimaassa ei
Alma Söderhjelm (1870-1949) kuului ensimmäisiin yliopistossa opiskelleisiin naisiin ja jatkoi opintojaan tohtoriksi. Hän kirjoitti väitöskirjan ja sen jatko-osan Pariisissa tekemänsä tutkimuksensa pohjalta.
– Ranskan vallankumous oli vieras aihe, ja väitöskirjasta ilmestyikin täällä vain yksi arvostelu. Sen sijaan Ranskassa, Englannissa ja Saksassa tutkimus otettiin hyvin vastaan, Alma Söderhjelmistä tuli loppuiäkseen Ranskan vallankumouksen ja 1700-luvun tutkija, Engman kertoo.
Kuvaavaa on, että Söderhjelm ei päässyt professoriksi omassa opinahjossaan Helsingin yliopistossa. Sen sijaan kauppaneuvoksetar Ellen Dahlström lahjoitti varat, joiden turvin Söderhjelmille perustettiin ylimääräinen yleisen historian professuuri yksityisessä Åbo Akademissa. Näin Söderhjelmistä tuli ensimmäinen naisprofessori.
Muutkin akateemiset naiset saivat jakaa samaa kohtaloa. Akateemisen naisen kuvaan kuului yleensä myös perheettömyys.
– Hän kasvoi aikana, joka sulki intellektuaalisesti työskentelevät naiset kotielämän onnesta, ja hän pääsi liian myöhään luvattuun maahan, jossa myrtti ja laakeri eivät enää olleet joko tai, vaan sekä että, filosofian tohtori Lydia Wahlström toteaa ystävänsä Alma Söderhjelmin elämänkohtalon.
Nyt 2000-luvulla enemmistö niin lukiolaisista kuin yliopisto-opiskelijoistakin on naisia. Mutta vanhat asenteet ovat edelleen voimissaan.
– Naisten osuus on edelleen sitä pienempi, mitä ylemmäksi yliopistohierarkiassa mennään, Bélinki ja Mäkinen toteavat. Kirja ei ota esille palkkakysymystä, mutta kuvaavaa on nykylastentarhan opettajan kommentti:” Jo sata vuotta sitten lastentarhanopettajanaiset valittivat palkkansa pienuudesta.”
Naisten työ on edelleen vähemmän arvostetumpaa kuin miesten työ, vaikka naiset olisivat kuinka koulutettuja. Tilanteesta olisi tarpeen kirjoittaa kirja, jossa syvällisesti pohdittaisiin ja kyseenalaistettaisiin, miksi yhteiskunnassamme toimitaan näin.
Järjellistä perustaa ei löydy. 2000-luvulla olisi jo aika siirtyä todelliseen naisten yhteiskunnallisen panoksen ja ylipäätään naiseuden syvällisempään arvostamiseen?!