TEKSTI: SARI KARJALAINEN
Joensuulainen Pirkko Pölönen, 66, aloitti maalaamisen syksyllä 2015, ja nyt hän on työstänyt jo yli 100 taulua ja pitänyt omia näyttelyitä.
Tauluni on tarkoitettu sekä katseltaviksi että kosketeltaviksi. Käytän usein materiaalina hiekkaa, liimaa ja helmiä, ja maalaan akryyliväreillä siihen päälle. Vasta valmista taulua vähä vähältä heikolla näöllä katsellessani oivallan, mitä olen saanut aikaan. Saan taulut ikään kuin toisesta ulottuvuudesta, minä vain heittäydyn siihen, Pirkko Pölönen kuvailee työskentelytapaansa. Rauhallinen musiikki on olennainen osa hänen työskentelyilmapiiriään.
Pitkä tie
Pirkko Pölösellä on periytyvä Usherin syndrooma, joka vähitellen heikentää sekä kuulon että näön.
– Ennen kouluikää huomattiin kuulovammani, ja sain vahvimmat kuulokojeet, mitä saatavilla oli. Erotin vain matalia bassoääniä, enkä tiennyt miltä korkeat äänet kuulostavat. Toisen ihmisen puheen ymmärsin huulioluvun avulla, hän kertoo.
– Vuonna 2002 ollessani 52-vuotias, vasempaan korvaani asennettiin sisäkorvaimplantti. Vuonna 2013 sain sellaisen myös oikeaan korvaani. Kuulon osalta se tarkoittaa, että pystyn nyt juttelemaan ihmisten kanssa ilman tulkkia, ja käyttämään näkövammaisille suunniteltuja puheeseen perustuvia apuvälineitä.
– Sosiaalisen kuulon saaminen on mullistanut koko minun elämäni. Opin vähitellen erottamaan korkeiden ja matalien äänten eron, ja löysin musiikin, hän sanoo.
Kuulon tultua osaksi Pirkon elämää alkoi näkö mennä.
– 11-vuotiaana huomattiin hämäräsokeus, ja näkökenttäni on siitä hitaasti mutta varmasti pienentynyt. Vuonna 2012 näköni oli niin huono, etten pystynyt lukemaan millään apuvälineillä, enkä surukseni erottanut ihmisten kasvoja.
– Näen hyvässä valaistuksessa perusvärejä, mutta tummempien värisävyjen kuten musta, harmaa, tummansininen, -violetti, tummanpunainen ja viininpunainen, erottaminen toisistaan on jo lähes mahdotonta.
Pirkko kuvailee vielä aistimaailmansa suuria muutoksia.
– Ennen päättelin ihmisten käyttäytymisen katselemalla heitä.
– Kuulon myötä aistin sitä ihmeissäni uudella tavalla. Matka on ollut todella pitkä ja täynnä kysymysmerkkejä. Kun aloin ihmetellä kuulemistani, oli hyvin hämmentävää havaita, että oma äänikin muuttuu mielialojen mukaan. Pelästyin oivaltaessani miten muut ihmiset huomaavat mielialani. Alkuun en uskaltanut luottaa kuulemaani. Mietin, onko tämä oikeasti sitä mitä kuvittelen tämän olevan ja merkitsevän.
Ja pohdiskelu jatkuu.
– Nyt lähes sokeana en pysty itsenäisesti valitsemaan minkälaisiin tilanteisiin menen, keiden kanssa menen juttelemaan. Ilahdun, kun joku tulee oma-aloitteisesti juttusilleni. On ollut iso asia sopeutua siihen, että elämässä tulee toisenlaiset rajoitteet ja toisenlainen riippuvuus ihmisten myötämielisyydestä, hän kertoo.
Tuntoaisti on Pirkolle edelleenkin tärkein henkilökohtaisen tason ihmissuhteissa.
– Teen päätelmiä siitä miten joku koskettaa minua, mikä hän ihmisenä on ja mitä hän miettii ja ajattelee toisen ihmisen läheisyydestä. Jos jonkun kosketus tuntuu hyvältä, se on positiivista ja helpottaa ihmisen ymmärtämistä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus olla mukana erilaisia kosketukseen perustuvia kommunikaatiomenetelmiä tutkivan Riitta lahtisen projekteissa useamman vuosikymmenen ajan. Olen saanut häneltä valtavasti teoreettista tietoa, ja se on auttanut minua ymmärtämään, millä tavalla eri aistit toimivat
Miten taulut syntyvät?
Pirkko Pölöseltä kysytään usein, miten noin vaikeasti näkövammainen pystyy maalaamaan.
– Töissäni on kirkkaita värejä, tiettyjä selkeitä rajauksia, kuvia ja asioita. Samalla tavalla kun sokeana liikkuessani valkoisen kepin päästä saan tiedon maasta ja sen muutoksista, niin aivan samalla tavalla sivellin antaa minulle tiedon, onko kangas kuiva vai onko siinä väriä. Kun liikutamme keppiä tai sivellintä, meillä on kuitenkin tieto liikkeen suunnasta, laajuudesta, painovoimasta ja nopeudesta. Olen tätä tietoa käyttänyt hyödykseni maalaamisessani.
Pirkko kuvailee töitään.
– Tauluissani on erilaisia hahmoja. Toiset sanovat niitä enkeleiksi, minä kutsun niitä lentäväisiksi. Ne on vedetty paksuin maalikerroksin, että ne pystyy sorminkin tuntemaan.
Maalaaminen alkoi vauhdilla.
– Aloitin maalaamisen 2015 syksyllä. Olin turhautunut, koska harrastin lähinnä äänikirjojen kuuntelua ja olin hirmu paljon kotona. Jotain mielekästä tekemistä pitäisi käsillä olla. Neulominen, virkkaaminen tai savikaan ei ollut minun juttu. Sain siskoni kautta vinkin, miltä tuntuisi maalata akryyleilla, ja kun ei tarvitse maalata mallista, lähdin kokeilemaan. Vedic Art on itämainen suuntaus, jossa maalataan sisäsyntyisiä kuvia, ja se tuntui heti omalta, hän innostuu.
– Olen vasenkätinen, mutta Ohjaaja kehotti kokeilemaan molemmilla käsillä maalaamista. Vaihtelin pensseliä käsien välillä ja sain ahaa-elämyksen. Oikea käsi oli tietysti kömpelö, mutta kuvia syntyi, kontrolli katosi, ja sieltä rupesi tulemaan vapaasti kaikenlaista. Käsi vain teki! Koin sen eräänlaisena toisen tason rentoutuksena. Se kokemus oli niin ihana, että halusin jatkaa,ja ohjaaja tuli antamaan lisää neuvoja myös kotiini, hän kertoo.
Tauluille koteja
– Joku kuva selittyy alitajunnastani, olen tiedostamattani maalannut jotain, mikä on ikään kuin tullut, noussut tietoisuuteen.
– Maalaaminen on yksi tapa käsitellä asioita, joita ei ole vielä muulla tavalla pystynyt käsittelemään, ja joista ei ole ollut tietoinen, Pirkko kertoo.
– Olen myös päästänyt taulujani ihmisten matkaan, kun he ovat ilmaisseet kokevansa niissä jotain hyvin omakohtaista ja merkityksellistä.
En edes tiedä kaikkien kuvieni sanomaa; minä vain maalaan. Jotkut ovat avanneet mitä taulut heille kertovat, ja se motivoi. Minulle riittää, kun saan maalata.
”Sattumia ei ole”
Pirkko Pölönen luonnehtii vielä elämänkatsomustaan ja suhdetta taiteeseensa.
– Olen luonteeltani utelias ja etsivä. Elämässä asioita annetaan, kun niiden aika on. Ei täällä sattumia ole. Ilostun kovasti uusista asioista. Olen oppinut, että kun jostain joutuu luopumaan, tilalle tulee aina uutta; se on lohdullista. Olen päättänyt vuosia sitten, etten halua katkeroitua enkä ryhtyä valittamaan, hän sanoo.
Hengellisellä taustalla on ollut kaikissa elämänvaiheissa merkitystä.
– Isoisäni oli rukoushuoneen perustajaihmisiä. Kävin pyhäkoulua, jonka opettaja oli lähisukulainen, sekä juoksin tyttökerhoissa. Maailmankuvani moraalinen puoli ja vahva oikeudenmukaisuuden tajuni on noussut hengellisestä taustastani. Se oikeudenmukaisuuden taju on persoonastani näkynyt ulos päin etenkin järjestötehtävissä, muun muassa silloin, kun olin Suomen kuurosokeat ry:n puheenjohtajana. Jos tarvitsen tiettyyn mielenvireeseen tai alakuloon tukea ja lohdutusta, se löytyy nimenomaan hengelliseltä puolelta, usein musiikin avulla, Pirkko kertoo.