Teksti: Susanna Halme
Vietin kesällä kuusi viikkoa vapaaehtoistyössä Tansaniassa. Työskentelin Tengerun kylässä lähellä Arushan kaupunkia. Viikot tein töitä paikallisessa erityiskoulussa, ja viikonloppuisin seikkailin pitkin lähiseutuja. Majoittuminen tapahtui paikallisessa isäntäperheessä.
Kirkot täynnä musiikkia
Isäntäperheeni noudatti harrasta kristinuskoa, joten pääsin vierailemaan usein heidän kanssaan kirkossa. Myös kotona järjestettiin rukouspiirejä ja hartaushetkiä. Host mama teki paljon hyväntekeväisyystyötä lähikirkolle. Uskonto oli siis suuressa roolissa arkielämässä.
Työskentelin matkani aikana muutaman päivän myös vapaaehtoisena orpokodissa, jonka johtaja toimi pastorina orpokodin omassa kirkossa. Kävin tässä kirkossa yhdessä lasten kanssa. Sekä perheen että lasten kanssa kokemani jumalanpalvelukset olivat hienoja elämyksiä. En toki ymmärtänyt swahilinkielisistä rukouksista, saarnoista tai lauluista mitään, mutta tunnelmaa se ei haitannut.
Afrikkalainen jumalanpalvelus on rutkasti pidempi kuin meidän suomalainen versiomme. Kirkko saattaa helposti kestää jopa yli kolme tuntia. Suuren osan ajasta täyttää iloinen musiikki. Kirkossa lauletaan, tanssitaan, soitetaan rumpuja ja nautitaan yhdessäolosta.
Samassa jumalanpalveluksessa saattaa tapahtua vihkiminen, kaste ja jopa lampaan siunaaminen. Lammas siis todellakin talutettiin alttarin eteen ja siunattiin osaksi seurakuntaa. Saarnat ja rukoukset olivat täynnä tunnetta ja intohimoa: tansanialaiseen tapaan verrattuna voisin sanoa, että Suomessa sitä istutaan kirkossa aivan hiljaa tuppisuina.
Maasai – perinteistä heimoelämää
Tansaniassa elää niin kristittyjä, muslimeja kuin lukuisien heimouskontojenkin kannattajia. Pääsin vierailemaan maasaikylässä ja oppimaan heimon elämästä ja arvoista.
Maasait noudattavat vanhaa kulttuuriaan, tapojaan ja arvojaan. Yhteisössä vallitsee tarkka arvojärjestys: vanhemmat miehet päättävät asioista. Miehen rikkautta mitataan karjan ja lasten määrällä. Mitä enemmän karjaa ja lapsia, sitä parempi – mutta jos on vain jompaakumpaa, silloin on köyhä. Moniavioisuus on kylän tapa, ja kaikkien lasten ajatellaan kuuluvan miehelle. Meidän oppaanamme kylässä ollut maasai kertoi, että hänen isänsä on hyvin rikas, sillä hänellä on paljon karjaa ja kahdeksan vaimoa. Oppaallamme siis riitti veljiä ja siskoja…
Maasaielämä on pitkään perustunut juuri karjankasvatukseen. Vuohia, lampaita ja lehmiä teurastetaan rituaalisesti. Liha, nahka, luut ja veri käytetään kaikki – eläimistä saadaan ruokaa, vaatteita ja rakennusaineita. Liha ja veri kelpaavat ravinnoksi; vaatteissa käytetään paljon eläinten nahkaa. Myös suuret korut kuuluvat asustukseen. Monet maasainaiset venyttävät korvalehtiään esimerkiksi kiviä apuna käyttäen.
Musiikki ja tanssi ovat suuressa roolissa maasaikylän elämässä. Perinteinen maasaitanssi on ”jumping dance”, jossa siis kirjaimellisesti hypitään mahdollisimman korkealle. Se oli tanssi, johon meidän ulkomaalaistenkin oli helppo liittyä.
Maasait ovat pitkään noudattaneet omia tapojaan ja eläneet eristyksissä. Pikkuhiljaa myös maasait ovat kuitenkin avanneet elämänpiiriään. Kaikki maasait eivät esimerkiksi enää kannata perinteistä ympärileikkausrituaalia, joka suoritetaan sekä miehille että naisille. Osa nuorista haluaa myös lähteä hankkimaan koulutusta oman kylän ulkopuolelle. Karjankasvattaja tai sotilas ei ole enää ainoa vaihtoehto, vaikka tiukasta yhteisöstä ei edelleenkään ole helppoa lähteä.
Hakuna matata
Elettyäni kuusi viikkoa Afrikassa voin sanoa, että kulttuurista päällimmäisenä jäi mieleen huolettomuus. Kaikki kyllä järjestyy, ei kannatta huolehtia tai stressata. Mikään ei ole ihan pilkulleen, eikä asioita kannata ottaa liian kirjaimellisesti.
Pari viikkoa kesti tottua afrikkalaiseen aikataulukäsitykseen. Minähän suomalaisena olin aina ajoissa paikalla, jopa viisi minuuttia etuajassa. Siellä sitten sain aina odotella. Jos kyyti oli sovittu tulevaksi kello kymmenen, se todennäköisesti tuli noin yhdeltätoista. Pian minäkin kuitenkin sisäistin, että jos kerran työni alkaa yhdeksältä, ketään ei kiinnosta, olenko paikalla jo kahdeksalta vai vasta kymmeneltä. Don´t worry, hakuna matata – tehdään asioita kunhan ehditään.
Julkisen liikenteen virkaa Tansaniassa hoitaa dalladalla, joka on siis kulkuväline, jota voisi jotenkin kaukaisesti verrata suomalaiseen bussiin. Se on pieni vähän niin kuin pakettiauto, jonne suomalainen sijoittaisi puolet vähemmän ihmisiä kuin tansanialainen. Varsinaisia pysäkkejä ei ole: dalla pysähtyy silloin, jos tien varressa seisoo joku tai jos joku matkustaja kopauttaa ikkunaan tai auton kattoon ilmoittaakseen haluavansa ulos. Eikä dalladallojen reittejäkään ole ennalta niin sovittu; reitti saattaa muuttua sen mukaan, mihin suurin osa matkustajista haluaa mennä. Hakuna matata – kyllä sitä jonnekin aina pääsee.
Luonnnonkauneutta vesiputouksilla
Eräänä viikonloppuna koin elämyksen, jonka muistan varmasti ikuisesti. Se oli elämäni pelottavimpia mutta samalla hienoimpia kokemuksia. Lähdimme siis käymään vesiputouksilla. Odotin, että auto veisi meidät vesiputousten luo, mutta mitä vielä: vesiputouksille päästäkseen piti laskeutua jyrkkä vuorenrinne. Ei tietenkään turvavarusteita; äkkijyrkkä rinne piti laskeutua liukkaassa mudassa luistellen ja askelmalta toiselle hypellen.
Siinä vaiheessa oppaamme taisivat vasta tajuta, mitä tarkoittaa, jos ei näe. Kolme afrikkalaismiestä sitten ohjailivat minua huonolla englannillaan. Käytössä olivat sanat left, right, jump, don´t worry ja no problem. Kaikista pelottavin oli kyllä tunne, kun hyppäsin ja pikkuafrikkalaismiehet lupasivat ottaa kiinni. Hyppää siinä sitten omasta näkökulmasta tyhjyyteen ja toivo, että joku ottaa kopin…
Kiipeilykokemus kuitenkin kannatti. Olin niin onnellinen, kun pääsin alas ja takaisin ylös (kiipeäminen ylöspäin oli astetta helpompaa kuin laskeutuminen). Vesiputoukset siis olivat alhaalla laaksossa, jossa minä jouduin vähän kahlailemaan joissa, koska en nähnyt hypellä kiveltä toiselle.
Afrikan luonto tekikin minuun suuren vaikutuksen. Kun poistuu kaupungista, löytyy koskematonta ja kaunista luontoa. Heinäsirkat, linnut ja sudenkorennot kuulostavat siellä niin erilaiselta kuin koti-Suomessa. Banaanipuita on kaikkialla, ja tuoreita hedelmiä saikin koko ajan.
Vammaisten olematon asema
Näkövammaisena kadulla erittäin paljon huomiota. Mikäli siis ihmiset edes tajusivat, mikä valkoien keppi on: sain esimerkiksi kerran selitellä dalladallakuskille, että en ole tuomassa asetta hänen autoonsa. Vammaisia ei juuri kaupungin katukuvassa näkynyt. Enkä yhtään ihmettele, sillä esteettömyys ei ole minkäänlaisella tasolla. Jalkakäytävän saattaa katkaista puro, jonka yli pitää hypätä. Dalladallaan on mahdotonta päästä vaikkapa pyörätuolilla. Kadut ovat monttuisia, eikä niitä useinkaan ole päällystetty.
Vammaiset jäävät useimmiten kotiin perheen hoidettavaksi, tai sitten heidät lähetetään vammaisten kouluun. Apuvälineitä ei ole tarpeeksi, ja ne ovat monille perheille liian kalliita. Myös asenteissa on parannettavaa: lähes joka päivä törmäsin ajatukseen, että näkövammani on hirveän surullista ja traagista, mutta rukoilemalla voisin saada näköni takaisin. Monen oli vaikea käsittää, että sokeana eleleminen on minulle ihan ok.
Joidenkin heimouskontojen keskuudessa vammaisuus myös katsotaan jumalan rangaistukseksi. Taikauskoisia ajatuksia esimerkiksi albinismista on edelleen. Myös ihan julkisissa sairaaloissa vaikeimmin vammaisina syntyneet, samoin kuin esimerkiksi keskoset, saatetaan jättää kuolemaan; ajatellaan, että he kuolisivat kuitenkin, koska köyhissä sairaaloissa ei ole resursseja tarvitttavaan hoitoon.
Koulun arkea
Työskentelin siis Tengerun kylässä sijaitsevassa valtion ylläpitämässä erityiskoulussa, joka toimii normaalikoulun yhteydessä. Olin pääosin näkövammaisten luokassa, jossa oli noin kymmenen sokeaa ja heikkonäköistä alakouluikäistä lasta.
Lasten koulupäivät olivat aika lyhyitä: opetusta oli puoli yhdeksästä yhteentoista tai kahteentoista, ja sen jälkeen oli vapaata leikkimistä. Osa lapsista käy koulua kotoaan ja osa asuu koulun asuntolassa. Olosuhteet olivat karut ja alkeelliset. Hygieniataso oli täysin nollassa: ei ollut kunnollista vessaa eikä esimerkiksi saippuaa käsien pesemiseen. Astiat tiskattiin likaisella vedellä ja kädellä, ei siis ollut tiskiharjaa tai tiskiainetta.
Koululla huomasin kehitysyhteistyön suuren ongelman. Lahjoituksena oli saatu jonkin verran tavaraa, mutta ei tietoa, mitä niillä tehdään. – Meillä on tällainen kilisevä pallo, mutta mitä tällä pitää pelata?” ”Meillä on abacuksia (helmitauluja), mutta kun emme me opettajatkaan tiedä, miten niillä lasketaan.” Käytin siis paljon aikaa siihen, että juttelin opettajien kanssa siitä, miten näkövammaisia opetetaan tai miten tiettyjä välineitä käytetään.
Luokassa oli 13 pistekirjoituskonetta, joista vain kolme toimi. Lapset eivät siis juurikaan päässeet harjoittelemaan kirjoittamista. Koululla ei ollut rahaa maksaa paikalle pistekonekorjaajaa eikä resursseja rahoituksen etsimiseen. Oli mukavaa, kun konkreettisesti huomasin voivani vaikuttaa; sain Sokeain Lasten Tukisäätiön mukaan rahoittamaan pistekoneiden korjauksen. Oli mahtava tunne nähdä, kun jokainen lapsi sai eteensä toimivan pistekoneen: oppimisen ilo huokui luokassa käsittämättömän voimakkaana.
Pienilläkin asioilla on merkitystä. Vein luokkaan pari kohokarttaa. Vain niiden ansiosta lapset oppivat hahmottamaan paremmin maailmaa ja kotimaansa sijaintia. Mitenpä sokea voisi hahmottaa, missä on Eurooppa tai Aasia, jos ei ole koskaan nähnyt karttaa maailmasta?
Ajatuksia, muistoja ja kontakteja
Elin ikimuistoisen ja unohtumattoman kesän. En hetkeäkään kadu, että lähdin. Sain toteuttaa unelmani: nähdä maailmaa ja tehdä merkityksellistä työtä. Tulin kotiin paljon uutta oppineena, väsyneenä, haikeana ja iloisena. Swahilin kielen alkeet, oppimishaluiset lapset ja toisten vapaaehtoisten kanssa vietetty aika ovat asioita, joiden muisteleminen saa hyvälle tuulelle varmasti vielä pitkään.
En aio jättää tätä tähän. Yhteistyö tansanialaisen koulun kanssa jatkuu: kirjoittelen opettajien kanssa ja lähetän kohokarttoja ynnä muuta minulle tarpeetonta lapsille, jotka oikeasti tarvitsevat kaiken materiaalin, mikä on mahdollista saada. Koulutyön lisäksi ihan omasta kiinnostuksesta työskentelin jonkin aikaa myös orpokodissa, ja myös sen henkilökunnan kanssa yhteydenpito tulee jatkumaan.
Minulla on resursseja etsiä rahoitusta ja yhteistyökumppaneita näille kohteille Suomesta käsin. Minä haluan kuulla tuttujeni – niin opettajien kuin lastenkin – kuulumisia ja seurata heidän elämäänsä. En ikinä unohda heitä enkä sitä, mitä koin!
Olen palannut seikkailustani mukanani pitkäkestoisia kontakteja, uusia ajatuksia ja havaintoja maailmasta sekä ymmärrystä siitä, mitä minä voin tehdä toisten hyväksi. Jokainen voi tehdä jotain, ja joskus vähemmän on enemmän.
Kirjoitin matkaltani blogia, joka löytyy osoitteesta www.tallailunitansaniassa.vuodatus.net.