OPASKOIRA PEKKO
Marianne Tenhami
Kotikaupunginosamme Lauttasaari on edelleen myllerryksen kourissa: ensin meiltä hävisi lähiostoskeskus ja jouduimme opettelemaan reitit toisiin kauppoihin ihan saaren toiselle puolelle. Sitten pääkadullemme alettiin rakentaa polkupyöräkaistaa ja olenkin yli vuoden opastanut emäntääni mitä mielenkiintoisimpien tie- ja rakennustöiden viidakossa, jotka muuttuvat harva se päivä. Viimeisimpänä kaupunkimme ah niin viisaat päättäjät katkaisivat bussilinjamme, joiden varrella meillä oli monta tuttua pysäkkiä ja tuttua reittiä.
Emäntäni alkaa olla jo ihan epätoivoinen ja sanoo kaikille, ettei enää voi olla ylpeä kotikaupunginosastaan. Nyt Lauttasaaresta pääsee bussilla enää Kamppiin ja asema-aukiolle, johon menevälle bussille meillä on yli kilometrin kävelymatka, tietöiden seassa jälleen kerran. Asema-aukiolla tai Kampissa meidän on löydettävä tiemme tutuille bussilinjoillemme, jotka siis eivät mene enää Lauttasaareen. Tuttujen bussilinjojen päätepysäkeiltä meidän on taas löydettävä tie asema-aukiolle ja Kamppiin Lauttasaareen meneville busseille. Onneksi saimme Näkövammaisten liiton opaskoirakoululta reippaan liikkumistaidonohjaajan, joka osasi rakentaa emännälleni ja minulle selkeät reitit Kampin bussien terminaalista Rautatientorille ja Asema-aukiolta Rautatientorille sekä takaisin Rautatientorilta Kamppiin ja Asema-aukiolle. Olemme kulkeneet reitit vain kerran liikkumistaidonohjaajamme kanssa ja nyt jo minä poika osaan!
Menimme emäntäni kanssa tänään kahdestaan tietöiden seassa yli kilometrin matkan Asema-aukiolle menevän bussin pysäkille ja minä poika löysin sen helposti. Emäntäni kehui vuolaasti ja minun häntäni pyöri. Bussissa oli mukava kuljettaja, jolle emäntäni kertoi että harjoittelemme nyt tätä reittiä ensimmäistä kertaa ihan kahdestaan. Poistuessamme bussista hän kiitteli kuljettajaa ja minä olin jo bongannut reitin, jota emäntäni halusi minun opastavan. Opastin hänet tomerasti ensimmäisiin liikennevaloihin, kun takaamme kuului juoksuaskelia.
”Mä ajattelin tulla varmistamaan, että te varmasti löydätte perille”, bussia ajanut kuljettaja sanoi emännälleni, joka ilahtui ja kiitteli kuljettajaa vuolaasti kehottaen häntä tulemaan hiukan meidän takanamme, emäntäni puolella.
”Hyvin se sua vie”, totesi bussinkuljettaja ihaillen rautatieaseman vilinässä. Hän varmisti, että pääsemme ihan oikealle lähtölaiturille.
Kotimatkalla, Rautatientorille takaisin tultuamme keksin myös heti olinpaikkamme. Nyt ei ollut ketään varmistamassa liikkumistamme, joten minä otin vastuun: taito, josta emäntäni on nykyään todella ylpeä. Yhteistyömme alussa kun pelkäsin kovasti vastuun ottamista ja emäntäni oli rohkaistava minua tosi paljon. Nyt nostin pääni pystyyn ja vein emäntääni häntä rytmikkäästi heiluen iltapäivän ihmisvilinässä. Opetellessamme reittiä liikkumistaidonohjaajan kanssa kotibussimme pysäkkitolpan löytyminen tuotti minulle hiukan vaikeuksia. Nyt en edes vaivautunut etsimään tolppaa, vaan vein emäntäni suoraan bussiin. Sellainen kun oli kerran ajanut paikalle, niin mitä sitä suotta tolppaa etsimään!
Vaan eivät meidän reittiopiskelut tähän lopu. Meidän on opeteltava lähellemme tuleva uusi ostoskeskus kaikkine liikkeineen sekä liikkuminen Lauttasaaren metroasemalla, sitten kun se kauan luvattu Länsimetro joskus suvaitsee tulla. Eikä sekään riitä. Uusilta metroasemilta on opeteltava reitit vanhoihin, tuntemiimme paikkoihin. Lauttasaaren bussiliikenne nimittäin muuttuu taas, kun Länsimetro tulee. Minusta on tosi kiva opetella uusia asioita ja opastaa emäntääni uusissa paikoissa. Joskus vain mietin labbiksen päässäni, miksi päättäjät haluavat tehdä näkövammaisten ihmisten elämän vaikeaksi rakentamalla aina vain uutta ja purkamalla vanhaa. Miksi reittimme eivät edes hetkeä voisi pysyä samanlaisina? Onneksi meillä on vielä Lauttasaaren rannat, joilla lenkkeillä. Tosin Koivusaaren metrotyömaan vuoksi yksi lenkkireiteistämmekin on muuttunut.