HELMIKKO
Riitta-Kaisa Voipio
Vuosikaudet on meinattu mennä Savonlinnan Oopperajuhlille, mutta aina se on jäänyt aikomukseksi. Tänä vuonna reissu kuitenkin toteutui.
Mökkinaapurinamme asuu Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen
emeritaprofessori Marjut Laitinen, ja hän järjesti nyt kolmannen kerran
bussimatkan leppävirtalaisille oopperan ystäville. Niin mekin lyöttäydyimme joukkoon.
Heinäkuisena perjantaina vuorossa oli Mozartin Don Giovanni, ikituttu
tarina radiosta. Perehdyimme etukäteen librettoon ja otimme muutenkin selvää teoksesta.
Marjut kertoi menomatkalla vielä lisää ammattilaisen ottein juonesta, rooleista, tarinan historiallisista ulottuvuuksista ja nimenomaan oopperaan kytkeytyvistä musiikillisista lainalaisuuksista. Opin muun muassa, että pelkästään orkesteria seuraamalla tietää, millainen meininki sisällössä on meneillään.
Olavinlinna tarjoaa mahtavat puitteet mahtipontiselle taidelajille. Oli myös miellyttävää havaita, miten savonlinnalaiset ovat paneutuneet vieraiden palvelemiseen; reitin varrella linnaan hymyili monenlaista
vastaanottajaa ja tervetulleeksi toivottajaa. Jo pelkkä keskiaikainen linna on näkemisen ja kokemisen arvoinen, siellä saisi vierähtämään erikseen tuntitolkulla.
Lokakuussa 1787 kantaesitettiin Prahassa Wolfgang Amadeus Mozartin koominen ooppera Don Giovanni, johon libreton kirjoitti apotti Lorenzo Da Ponte Don Juan -legendan pohjalta. Draama sijoittuu 1600-luvun puoliväliin Espanjan Sevillassa, ja se perustuu osittain tositapahtumiin.
Päähenkilö Don Giovanni on hillitön elostelija, joka kaataa hameväkeä kuin heinää. Naiset rakastuvat häneen päätä pahkaa, ja miehet potevat mustasukkaisuutta. Lavalla tapellaan ja ruumiitakin tulee. Tunnelma on kaiken aikaa varsin eroottinen ainakin tässä Paul-Emile Fournyn ohjauksessa.
Kun kyläläiset saavat viheliäisestä viettelijästä tarpeekseen ja sekasortoa kylvävä Don Giovanni lopulta palkkansa, on kuultu hienoa musiikkia ja melodisia aarioita.
Tunnetuimmat ovat ehkä Don Giovannin palvelijan, Leporellon, laulama luetteloaaria Madamina, il catalogo e questo (Madamina, tämä kirja on lista) ja Don Giovannin laulama samppanja-aaria Fin ch’han dal vino (Viineistä parhaat vieraille tuhlaa).
Näkeville tarjotaan kosolti silmänruokaa liikehdinnässä, puvuissa ja upeissa laulajissa. Sokeana siitä kaikesta jää paitsi, mutta juonessa pysyin hyvin kärryillä etukäteisvalmistautumisen ansiosta.
Nykyään oopperassa on silmällisille myös tekstitys. Minulta hurahtivat italian kieltä taitamattomana tietenkin ohi replikoinnin pikku vivahteet, vaan kokonaisuutta se ei kuitenkaan haitannut.
Paitsi että oopperalaulajan pitää osata laulaa, hänen täytyy myös liikkua ja näytellä hyvin, siis kunnioitettavaa fyysistä työtä vaativuudessaan. Silti en hurahtanut oopperaan varauksetta, vaikka se olikin mukava kokemus.
Aikaisemmin en ole lainkaan pitänyt esimerkiksi sopraanolaulusta, mutta kun sitä kuuli nyt isoissa, arvoisissaan puitteissa, se kuulosti hyvältä. Eniten korvaani miellytti Zerlinan roolissa laulanut Tuuli Takala ja Donna Elviran osan esittänyt Helena Juntunen, sopraanoja molemmat.
Paluumatkalla bussissa yksi oopperan intohimoinen harrastaja kertoi tarinaa, jonka mukaan jossakin eurooppalaisessa oopperatalossa oli rakennettu sähköllä laskettava lattia siihen kohtaan, missä Don Giovanni
lopuksi vajoaa helvettiin.
Esityksessä tekniikka oli pettänyt ja luukku juuttunut puoliväliin. Don Giovanni killui vyötäröään myöten silmät ymmyrkäisinä näkyvissä. Ja silloin katsomosta kuului riemun kiljahdus: ”Hienoa, helvetissä on jo
aivan täyttä!”