Teksti: Olli Lehtinen
Minua väsytti. Voisin kertoa väsymyksen syystä laveammaltikin, mutta tässä yhteydessä tyydyn toteamaan, että kun astuin Iirikseen matkalla valomaalausiltaan, minua väsytti.
Osallistujat kokoontuivat Iiriksen aulaan. Pysähdyimme odottelemaan vielä yhtä henkilöä. Ja silmäni meinasivat painua umpeen. Illan kestoksi oli sovittu yksi tunti. Tieto ei kohottanut oloani, päin vastoin. Kuinka kuusi näkövammaista voisi tunnin aikana saada kunnon kuvan kokonaisesta taiteenalasta ja ehtiä itsekin kokeilemaan valomaalaamista. Kurssikirjeessä oli pyydetty ottamaan oma valaisin mukaan. Täytyi tarkoittaa sitä, että osallistujat pääsisivät itsekin kokeilemaan. Takkini taskussa makasi kynätaskulamppu. Ja minuutit vyöryivät. Kävin ulkona katsomassa odottelisiko puuttuva henkilö siellä. Oven takana oli vain valoa. Minun silmissäni sumuista valoa, ei siitä olisi maalausta saanut.
Päätimme siirtyä yläkertaan. Perille saavuttuamme kadonnut osallistuja odottelikin jo siellä. Kun olimme löytäneet jokaiselle tuolin, mainitsin aikamme olevan niin rajallinen, että jättäisimmekö esittelyt ensi kertaan. Toki teimme esittelykierroksen.
Kurssin vetäjänä toimi valomaalausta seitsemän vuotta harrastanut Jukka Laine. Hän on perustajajäsen valomaalaajien Valopaja-kollektiivissa ja hän opettaa myös varjoinstallaatioiden tekemistä. Jukka kertoi meille tiivistetysti valomaalauksen historian ja millä tavoin voi valomaalata. Vaikka moni luulee valomaalaamisen olevan uusi kuvaustekniikka, on sillä pitkät juuret aina 1800-luvulta saakka, jolloin valokuvauksen pioneerit tekivät kokeiluja pitkällä valotusajalla. Historian saatossa muun muassa Pablo Picasso on tehnyt valomaalauksia ja löytyypä vuonna 1976 otettu bändikuva, jossa Rollarit tekevät valomaalauksia.
Jukka on koulutukseltaan valaistussuunnittelija. Kahdeksan vuotta sitten hän irtisanoutui työstään suunnittelufirmassa ja lähti kokeilemaan siipiään sosiaalialalla. Hän kehitti työpajamenetelmän, jonka myötä kaikki pääsevät tekemään valotaidetta, ikään tai mahdolliseen vammaan katsomatta. Jukka on työskennellyt myös näkövammaisten henkilökohtaisena avustajana ja järjestänyt joitain vuosia sitten pari valotyöpajaa Iiris-keskuksessa. Tähän uusimpaan valomaalauspajaan saatiin ideoita sokealta valomaalaajalta Steven Erralta, joka kuuluu amerikkalaiseen Seeing With Photography Collective -ryhmään. Se on näkövammaisten valomaalausryhmä, joka on työskennellyt yli kaksikymmentä vuotta valomaalaamisen parissa.
Valomaalaamisen periaatteena on se, että kameran suljin pysyy auki muutamasta sekunnista useisiin minuutteihin, jolloin kaikki valo näkyy yhdessä ja samassa kuvassa. Lopputulos koostuu valojuovista ja valaistuista henkilöistä tai esineistä. Tilaksi sopii hämärä tai täysin pimeä huone jolloin pienet avaimenperän kokoiset valonlähteet pääsevät oikeuksiinsa. Kun tekniikka on hallussa, voi kokeilla valomaalausta myös ulkona, joten maalausalustana on periaatteessa koko maailma.
Parhaiten valomaalaaminen onnistuu järjestelmäkameralla, mutta kuvia syntyy myös joillain pokkarikameroilla ja kännyköiden appseilla. Kameran tulee olla kuvaamisen aikana paikoillaan, joten kamera vaatii jalustan. Kokeiluja voi toki tehdä siten että kameran laittaa vaikka pöydän päälle.
Viime vuosien aikana valomaalaus on herättänyt huomiota myös taideterapeuttien keskuudessa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa on saatu hyviä tuloksia terapiapuolella. Jukka kuuluu Suomen Valokuvaterapiayhdistykseen ja on saanut yhdistykseen kuuluvat psykologit ja psykoterapeutit innostumaan valomaalaamisen mahdollisuuksista.
Kiinnostavaa. Mutta kaulani ei meinannut jaksaa kannatella päätäni ja leukani tahtoi painua rintaan. No, sitten ryhdyimme tekemään valomaalausta. Jukka pimensi luokan. Hän antoi mallille taskulampun ja pyysi tätä seisomaan seinän eteen. Avustajana toimiva näkövammainen sai käteensä loisteputkivalaisimen ja ohjeet sen käyttämiseen. Jukka painoi kameran sulkimen auki. Avustaja sytytti loisteputkivalaisimen ja aloitti mallin kiertämisen. Malli sytytti taskulampun kasvojensa alapuolella. Loistevalon hitaasti ihmisen ympäri pyöräyttäminen kesti noin minuutin. Valmis. Kameran suljin kiinni. Jukka heijasti kuvan seinälle. Näköni ei riitä suurenkaan kuvan hahmottamiseen. Toisten kommenteista ymmärsin mallin nousevan loisteputken valon tekemästä simpukasta aavemaisen näköisenä. Ihminen ei pysty pitämään kasvojaan minuuttia liikkumattomina. Varsinkaan, jos välillä sytyttää ja sammuttaa taskulampun kasvojensa alapuolella. Haluni päästä tekemään valomaalausta kasvoi. Huomasin, kun into kasvaa niin väsymys taipuu.
Valomaalaus numero kaksi. Malli asettui seinän eteen. Hänen harteilleen asetettiin kullan värinen viitta. Jukka laukaisi kameran. Malli sytytti taskulampun kasvojensa alapuolella. Avustaja piirsi valaisimella mallille siivet. Toinen avustaja, joka muuten olin minä, piirsi mallille kynätaskulampulla sädekehän. Kameran suljin kiinni ja kuvaa katselemaan. Malli näyttää enkeliltä ja kaksi avustajaa näkyy kuvassa varjoina. Vain tämä hetki on tarkka näkevienkin maailmassa. Muutama sekunti taaksepäin on vain usvaista muistoa. Valomaalaamisessa yhdistyy parhaimmillaan usvainen mennyt aika ja tarkka tämä hetki.
Tässä välissä Jukka kävi pyytämässä meille huoneen käyttämiseen lisäaikaa. Aikaa heltisi ja valomaalausten tekeminen jatkui. Jukalla oli matkassaan myös itse valmistamiaan erikoisvalaisimia. Yhdessä pyörän vanteeseen oli upotettu kymmeniä pienen pieniä valopisteitä. Sitä kun pyöräytti lattialla, niin kuvassa valovanne näytti tulipallolta pyöräyttäjän edessä. Jos valovanteen kiepautti kasvojen ympäri, vaikutelma oli kuin pyöreä tulireunus ympäröisi kasvoja. Aika nättiä. Valomaalaamisessa mahdollisuuksia tehdä erilaisia kokeiluja todella riittää. Ja me teimme. Jokainen pääsi malliksi ja avustamaan paitsi yksi ei ehtinyt avustamaan. Hän oli tilannut etukäteen taksin ja joutui poistumaan. Huutelimme toivotukset ja jatkoimme tiivistä toimintaa. Huomasin, en ollut enää väsynyt laisinkaan.
Koitti minun vuoroni. Halusin piirtää kynätaskulampullani kukan terälehdet kasvojeni ympärille. Asetuin seinän eteen. Jukka painoi laukaisinta. Aloin piirtää. Yritin pitää pääni mahdollisimman liikkumattomana vedellessäni suippoja terälehtiä ilmaan. Kukka tuli valmiiksi. Suljin kiinni. Jälkeenpäin lähetin kuvan liitetiedostona ystävälleni. Hän kertoi säikähtäneensä. Kuin maasta nousseelta kasvoni salamoiden keskellä näyttävät.