TEKSTI: TUOMAS VENTO
Sairastuin ykköstyypin diabetekseen sinä vuonna, kun Tshernobylin ydinvoimalassa räjähti. Olin silloin 7-vuotias. Kymmenvuotiaana olin perheleirillä Diabeteskeskuksessa Tampereella. Siellä lääkäri sanoi, että kun tulen armeijaikään, ei armeijaan meno ole ongelma, silloin haimansiirrot ja tekohaimat ovat arkipäivää. Eivät ne ole sitä vieläkään, vaikka minä olenkin saanut muutama kuukausi sitten uuden haiman ja munuaisen. Tänä vuonna tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta sairastumisestani. Tuona aikana olen pistänyt insuliinia ja mitannut verensokeria kymmeniätuhansia kertoja. Kolmenkymmenen vuoden sairastamisen, erilaisten komplikaatioiden ja dialyysihoidon jälkeen tuntuu oudolta, että toistaiseksi minun ei tarvitse pistää insuliinia, eikä mitata verensokeria. Ei tarvitse pelätä insuliinisokkeja, eikä ketoasidooseja, eikä tarvitse miettiä tarkkaan jokaista suupalaa. Huolellisesti toki täytyy myös elinsiirron jälkeen itseään hoitaa. Olen toipunut elinsiirrosta hyvin, mutta näkövammani ei ole mihinkään kadonnut. Diabeteksen seurauksena silmänpohjani ovat rappeutuneet, mutta verensokeriarvojen tasaantuminen on hieman kirkastanut näköäni.
Näkökykyni heikkeni pikkuhiljaa, aluksi lähes huomaamattomasti. Olen urheillut lapsesta saakka aktiivisesti. Pitkään pystyin huolehtimaan jalkojeni kunnosta pallopelien tuomasta rasituksesta huolimatta. 2000-luvun alussa alkoivat ongelmat kasaantua. Ensin operoitiin jalkoja, sitten silmiä. Sataprosenttinen näkövammani todettiin vuonna 2007. Jouduin jättämään pallopelit ja miettimään jotain uutta tilalle. Mielessä vilisi erilaisia urheilulajeja, joita olin terveenä harrastanut: laskettelu, tennis, salibandy. Olin käynyt Tanhuvaarassa liikunnanohjaajan peruskurssin. Urheilusta oli tarkoitus tulla ammatti, jota se muutaman vuoden ajan olikin. Jäin työelämästä pois monivammaisena vuonna 2007. Työskentelin aikaisemmin lasten ja nuorten parissa, liikunnan ja opetuksen puolella. Vuonna 2008 hankin kunnollisen kameran. Sen avulla sain maailman lähemmäksi silmiäni. Kun musiikki oli aina ollut minulle tärkeää, läksin kamerani kanssa Joensuuhun Ilosaarirockiin. Aluksi kuvasin Stella-yhtyettä, jossa lapsuuden tenniskaverini Janne Sivonen soitti. Siitä alkoi festareiden kiertäminen ja kuvaaminen. Kuvista julkaistiin vuonna 2011 kirja ”Festarit omin silmin”. Kirja sisältää kuvia useilta kesäfestareilta ja konserteista. Näkövammaiselle ehkä haastavin paikka oli Olavinlinna, jonne pääsin kuvaamaan Nightwishin konserttia. Osa kuvista on muokattu näkövammani etenemisen mukaisiksi. Kuvien muokkaaminen oli mielenkiintoinen prosessi, koska en itse nähnyt varsinaista kuvaa selvästi, mutta muistin tarkkaan, mitä siinä on ja missä tilanteessa se on otettu. Toisaalta, kuvan käsittelijällä ei ollut mitään mielikuvaa kulloisestakin tilanteesta näkökyvyssäni. Yhdessä miettimällä pääsimme mielestäni hyvään lopputulokseen Reijo Pakarisen kanssa, joka muokkasi kuvat kirjaan.
Kirjan ilmestymisen jälkeen sain idean näyttelystä, joka on toteutunut tänä vuonna. Kiersin edelleen junalla festareita. Kun kuntoni heikkeni huomattavasti, päätin rajoittaa kuvaamisen Ilosaarirockiin. Hellekesän 2010 kuvausreissulla Ilosaaressa jouduin pistäytymään Joensuun keskussairaalassa, joka oli tullut minulle tutuksi jo parikymmentä vuotta aikaisemmin Juukan salibandyleirin yhteydessä. Elimistön stressi oli saanut verensokerit sekaisin. Vuonna 2015 sain luvan kuvata Apocalyptican keikalla Ilosaaressa. Samalla kuvattiin myös video työskentelystäni. Video sekä näyttely ”Kun maailma rappeutuu” avautui 10.3.2016 Savonlinnan maakuntamuseo Riihisaaressa. Minä olin avajaishetkellä Meilahden sairaalassa toipumassa pari päivää aikaisemmin tehdystä elinsiirrosta. Tiedotustilaisuus pidettiin puhelimen välityksellä. Näyttely oli avoinna Savonlinnassa 5.6.2016 saakka. Näyttely siirtyy syksyllä 2016 Joensuuhun, vammaisten Parafest-tapahtumaan. Tämän jälkeen näyttely lähtee kiertämään Suomea. Näyttelystäni olen saanut yhteydenottoja myös ulkomailta. Näyttelyn yhteyteen on tehty lyhyt dokumentti työskentelystäni, yhden viikonlopun aikana kesän 2015 Ilosaarirockissa. Mukana sen teossa ovat olleet Ilosaarirock ja Apocalyptica, sen on kuvannut Tiina Ristola Medialouhokselta.
Näyttelyn yhteydessä pidän erilaisille ryhmille keskustelutilaisuuksia ja luentoja, joiden tarkoitus on tuoda esille elämää ja työskentelyä näkövammaisena. Olen aina halunnut haastaa itseni. Olen tehnyt kaikesta sairastelustani itselleni voimavaran. Olen kiitollinen kaikille, jotka ovat minua projekteissani avustaneet. Jatkan kuvaamista sekä muutakin taiteen tekemistä edelleen ja vuoden 2017 aikana on tarkoitus palata takaisin osittain nuorten pariin töihin, kouluttajan ominaisuudessa. Tällä hetkellä tilanteeni on tasaantunut, silmänpohjieni rappeutuminen on toistaiseksi pysähtynyt. Kaikella tekemiselläni ja asenteellani haluan tuoda esiin positiivisuuttani ja iloa elämää kohtaan, joka on ollut minulle tärkeä osa vaikeuksien keskellä elämisessä.
Olen syntynyt Kotkassa, muuttanut puolivuotiaana Savonlinnaan ja asunut siellä lapsuuteni ja nuoruuteni. Nykyisin asun Lappeenrannassa, jonne muutin salibandyn perässä vuonna 2000.
Seuraa Mikko Ventoa Facebookissa: Visual Artist Mikko Vento – Kun maailma rappeutuu YouTube kanavan blogi: Mikko Vento (kuvassa oikealla).