OPASKOIRA PEKKO MARIANNE TENHAMI: TUKHOLMASSA

LÄNSINAAPURIA VALLOITTAMASSA

Meikäpoika palasi juuri Tukholman risteilyltä. Koska minulla on lentopelko, emme ole emäntäni kanssa käyneet oikein muualla kuin Virossa ja Latviassa, joissa olemme käyneet muutaman kerran. Näkövammaisten liiton Opaskoirakoulun eläinlääkäriltä emäntäni sai kuitenkin tietää, että Ruotsissa ennen olleet, erittäin tiukat rabiessäännöt ovat nyt poistuneet käytöstä, joten ei kuin vain laivalle ja Tukholmaa valloittamaan!

Laivat ovat minulle jo tuttuja paikkoja Viroon ja sieltä pois niin monta kertaa matkustettuamme. Niinpä en ollut moksiskaan kun me yhdessä emäntäni miesystävän ja oman siskolikkani sekä avustajamme kanssa marssimme laivaan: ihan kuin olisi Tallinnan laivalle mennyt. Sitä kuitenkin ihmettelin, kun heti laivalle tultuamme pysähdyimme jollekin kapealle ovelle jonka takana oli pieni huone. Emäntäni kertoi minulle sen olevan ”koti”. Koti on aina matkoillamme se paikka, jossa nukutaan ja jossa saan ruokaa.
”Emmehän me ennenkään ole olleet laivalla yötä”, pohdin ihmeissäni, mutta pian ihmettely unohtui kun aloimme painia siskolikan kanssa hytissä oikein ryminällä. Ihmiset kielsivät meitä ja marssittivat paikoilleen.

Toinen ihmetyksen aihe oli jaloittelu laivamatkan aikana. Menimme portaita ylös, ovesta ulos ja näin ylös menevät portaat, joita tarjosinkin emännälleni. Hän kuitenkin patisti minua menemään portaiden alle, jossa oli jokin hiekkalaatikko.
”Mars pissalle”, emäntäni sanoi. Tuijotin häntä todella kummissani: ettäkö tuollaiseen pieneen hiekkalaatikkoon pitäisi pissiä! Kilttinä poikana menin kuitenkin laatikkoon ja kun hetken nuuskittuani totesin jonkun muunkin koiran pissineen sinne, noudatin esimerkkiä, mutta tulin kiireen vilkkaa pois. Ihmiset sanoivat, että jos pääni päällä olisi ollut puhekupla, siinä olisi lukenut: ”HYI!”

Kaikkeen tottuu ja opin sietämään niitä hirveitä hiekkalaatikoita. Sitä paitsi seuraavana aamuna tuli uusia juttuja: saavuimme aurinkoiseen, lämpimään Tukholmaan. Olimme kuulleet etukäteen monilta tahoilta varoituksia Tukholman koiraepäystävällisyydestä, mutta meidän kokemuksemme oli ihan toisenlainen. Kun tulimme ulos terminaalista, käännyimme oikealle ja kävelimme noin 50 metriä. Heti oikealla puolella oli pusikkoa ja nurmikkoa. Siinä oli tosi hyvä jaloitella. Muitakin jaloittelupaikkoja löytyi matkalta Abbamuseoon, jonne kävelimme noin neljän kilometrin matkan rantatietä pitkin. Tukholmassa ei olla niin tietoisia opaskoirakkojen oikeuksista kuin täällä meillä Suomessa. Niinpä emäntäni miesystävineen hiukan jännitti ihmisten suhtautumista, mutta tämäkin oli aivan turhaa: Abbamuseossa siskolikkaa ja minua ei noteerattu mitenkään ja palvelu oli oikein näkövammaisystävällistä. Kovin usein emäntäni pysähtyi, tökkäsi kassalta saamansa laitteen johonkin ja alkoi kuunnella juttuja Abban vaiheista. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni lepäillen museon lattialla. Emäntäni kiipesi myös Waterloo-esityksen pukuja koskettelemaan ja menipä istumaan Abban helikopteriinkin, ihan luvan kanssa. Minä odottelin kiltisti paikalla-käskyllä vieressä.

Takaisin palatessamme ilma oli lämmennyt entisestään ja siskolikalle ja minulle avattiin vesibaari monta kertaa matkan aikana. Kastelipa emäntäni meidän vatsanalusemme ja tassummekin. Ihmiset söivät matkalla jäätelöä ja minä päätin kioskilla napata joltakulta pudonneen jäätelön vohvelin. Harmillisen tarkka emäntäni kuitenkin nappasi puolet vohvelista minulta ja torui. Nappasi se ryökäle yhden sämpylänkin, jonka yritin hotkaista. Yhden karkin sentään sain kadulta napsaistua. Hyviä roskaamaan nämä tukholmalaiset, kun ihan kuonon eteen herkkuja heittelevät. Paluumatkalla poikkesimme vielä paikalliseen ruokakauppaan ja jälleen emäntäni miesystävineen jännitti sisäänpääsyämme. Mutta taas turhaan: kassahenkilökunta katsoi meitä ihaillen, eikä kukaan sanonut mitään.
Takaisin laivalle saavuttuamme ihmiset menivät kannelle ottamaan aurinkoa ja juomaan juomia. Minut ja siskolikka jätettiin hyttiin täyden vesikipon kanssa. Otimme päiväunet, koska illalla jouduimme opastamaan käyttäjämme laivan buffettiin, jossa oli jos jonkinlaisia herkullisia tuoksuja. Emme kuitenkaan saaneet mitään, vaikka ihmiset söivät minkä ehtivät. Ystävällinen hovimestari tuli sanomaan meille, että järjestää meitä varten rauhallisen nurkkapöydän, jonka lähellä ja alla meillä opaskoirillakin on tilaa. Muutenkin Mariellalla oltiin oikein opaskoiratietoisia: pääsimme siskolikan kanssa joka paikkaan, eikä meitä ihmetelty mitenkään.

Tänään opastin emäntäni laivasta pois Katajanokan terminaaliin ja sieltä ulos kuin vanha tekijä: olenhan jo aika kelpo laivamatkustaja!