Taina West: Tänä iltana Jukka Puotila. WSOY 2016.
Kun tv-yleisön olohuoneisiin on viime vuosikymmeninä kaivattu viihdyttäjää, on usein vastaukseksi löydetty Jukka Puotila. Television kuvaruudun kautta hän onkin yhä uudelleen piirtynyt kansakunnan verkkokalvoille ja muistiin tv-draamasta, erilaisista viihdeohjelmista, usein omasta showstaan.
2007 lokakuussa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä täydelle salille ensi kertaa kuulutettiin: ”Hyvät naiset ja herrat! Tänä iltana Jukka Puotila!” Siihen mennessä kiistaton imitaation mestari Suomessa oli tehnyt näyttelijän työtä kansallisella päänäyttämöllä jo yli kaksi vuosikymmentä. Suurin osa yleisöä tuntee Jukka Puotilan imitaatiot paremmin kuin hänen työnsä teatterissa. Irvistely, kuten imitaatioista koostuvaa showta puotilaksi nimitetään, on ollut teatterin rinnalla aina edellä mainittuun iltaan saakka taiteeksi tunnustamaton äpärä. Ilman Puotilan veroista viihdyttäjää laji saisi vieläkin olla rauhassa lapsipuolen asemassa omassa marginaalissaan.
Taina Westin elämäkerrallinen henkilökuva esittelee kohteensa sympaattisena taiteilijana. Tekstissä käydään läpi ikään kuin pakollisina usein toistettuina kuvioina näyttelijän suhde teatteriarvosteluihin, ramppikuume, työlle ja toisaalta perheelle annetun ajan suhde. Sisältö on tältä osin melko yllätyksetöntä, lisäksi joidenkin asioiden toistaminen häiritsee.
Lukukokemuksena teksti on mutkatonta ja sujuvaa. Lyhyt ja yksiselitteinen rakenne tukee helppoutta. Lukemattomat välähdykset taiteilijan elämästä seuraavat kirjan sivuilla toisiaan kuin hahmot Puotilan esityksissä.
Maineeseensa nähden Jukka Puotila julkisuuden henkilönä vaikuttaa tietyllä tapaa poikkeukselliselta: iltapäivälehdet eivät ole mainittavasti saaneet uutisoitavaa taiteilijan edesottamuksista. Pelkästään tästä johtuen henkilökuvan julkaiseminen puoltaa vahvasti paikkaansa, kun puhutaan jättimäisen uran tehneestä esiintyjästä. Liitteeksi teokseen on onneksi koottu roolit näyttämöllä, työt televisiossa ja elokuvissa. Radiotyö näyttää vielä listauksesta puuttuvankin.
Enimmäkseen Puotila vaikuttaa teoksessa huolettomalta työnarkomaanilta, joka toiminnallaan tekee ajan rajallisuudesta eri työryhmissä enemmän muiden kuin oman ongelmansa. Kiireen alleviivaamista kirjan kerronta melkoisesti sisältääkin, vähintään riittävästi.
Työtilaisuudet eivät vuosikymmenten mittaan näytä vaihtelevan yleisten talouden syklien mukaan, soolokeikoilla tilaisuuksien muoto ja tyyli niitä kylläkin näyttävät heijastavan. Westin teksti piirtää esiin muuttuvien talouden tekijöiden määrittämää taustaa julkisuudesta jo monista yhteyksistä tutuin tapahtumin ja vaikuttajien nimin.
Yksinäisen reissumiehen rooli vaatii paljon perheeltä, näyttää tässä tapauksessa vaativan myös työtovereilta, mutta veronsa se vie itseltään taiteilijaltakin. Loppuunpalaminen uhkasi 90-luvulla, onneksi sitoutuminen television Kotikadun tuotantoon sulki pois mahdollisuuden tehdä töitä muilla tv-kanavilla ja pelasti esiintyjän täydeltä romahdukselta.
Moni oli kommentoinut eri vaiheissa Puotilan työtahtia, tiedettiin ettei tuollainen kysyntä kauan kestä, ja sen vuoksi oli aihetta takoa raudan ollessa kuumaa. Puotilan takoma rauta on hehkunut noin kolmekymmentä vuotta. Edelleen – syksyllä 2015 hoidetun syövän jälkeen – yksinään yleisönsä eteen nousee virtuoosi, jonka luomat hahmot kohtaavat yleisön mielikuvat samoista julkisuuden henkilöistä tilaisuudesta toiseen rakentuvassa, parhaimmillaan riemastuttavassa epätahdissa ja toispuoleisuudessa.
Lukijan näkökulma ratkaisee, kuinka hauska lukukokemus esiintyjän elämäkerta on, mutta ehdottoman koskettava se on. West kertoo loppuunpalamisen pelossa työstään lohtua saavasta näyttelijästä, kuinka tietty roolityö toimii toiminta- tai kirjallisuusterapiana. Vahva intiimiys vallitsee erityisesti, kun aiheena ovat syöpähoitoja läpi käyvän tuntemukset: kipu, epävarmuus tulevasta, läheisten merkitys, muistojen käsittely, arvojen ja merkitysten punninta.
West onnistuu kuvaamaan Jukka Puotilan ainutlaatuisena viihdetaiteilijana, esiintyjänä. Teatterin lumo sisältää monitulkintaisuuden, kuinkahan monin tavoin tulkittavissa on Jouko Turkan lausuma Teatterikorkeakoulun rehtorina: ”Jos Puotila pyytää anteeksi, kuka voi olla antamatta.”
Elämäkerta ei käsittele esiintyjän mahdollisesti imitointiensa kohteilta saamaa suoraa palautetta. Voi hyvin olla, ettei viihdyttäjän kannattaisi missään tapauksessa sellaiseen keskusteluun syventyäkään. Maineestaan arat voisivat saada keskustelun nopeasti sivuraiteille. Olennaisin on ymmärretty, kun oivalletaan nauru välttämättömäksi. Kuinka hyvää se tekee, kuinka terveellistä se on.