Teksti: Jouko Lehtonen
Pisteposti-lehdellä on meneillään 49. vuosikerta, lehti on kooltaan 50-60 pistekirjoitussivua.
Vuoden ensimmäisessä numerossa on mm. museo- ja kirjastoasiaa sekä tutkimusta rakkaudesta. Museolehti järjesti kyselyn, miten asiakkaitten mukaan pitäisi järjestää palveluita. Lähes 300 vastaajaa toivoo tietysti näyttelyt ja opastukset, mutta sen lisäksi halutaan kahvila ja kauppa, konsertteja, työpajoja, elokuvia, taiteilijatapaamisia ja illanviettoja. Varsinkin lapsille suunnatut työpajat ja ohjelmat ovat toivelistalla. ”Unelmien museo tuo esiin maailman monimuotoisuutta uusilla keinoilla ja pysyy ajan hermoilla.” ”Nuorille museo tarjoaa paikan, jossa voi kaverin kanssa viettää aikaa tunnelmasta nauttien. Ruuhkavuosia elävälle aikuiselle museo on paikka, jossa voi hengähtää hetken. Yksinäiselle vanhukselle se on paikka, jossa voi tavata muita.”
”Unelmien museossa annetaan asiakkaille enemmän vaikuttamisen mahdollisuuksia, poikkitaiteellista lähestymistapaa, kentälle jalkautumista, vahvempaa näkymistä arjessa ja katukuvassa.” (Museo 3/2015)
”Tarinoiden suurlähettiläät” otsikoi Kirjastolehti (no 4/2015) ja raportoi Perun tilanteesta. Perussa monesta maakunnasta puuttuvat kirjastot kokonaan, eikä lapsia kiinnosta lukeminen. Apuun tulivat isovanhemmat. Sadunkertoja-isovanhemmat ovat nyt vetonaulana. Lapsilta puuttuu kulttuuri. Nyt 65-75-vuotiaat vapaaehtoiset koulutetaan tarinankertojiksi. Tarinankerronnassa on myös toinen puoli. Perussa ei ole kansallista eläkejärjestelmää, joten moni eläkeläinen saa pientä lisätuloa. Pienemmät lapset ovat innoissaan, mutta isommat ”näpräävät tablettia tai älypuhelinta”. Suurkaupungin lapset eivät tunne luontoa, kasveja ja eläimiä. ”Mielestäni paras tapa osoittaa rakkautta lapselle on kertoa hänelle tarina”, sanoo 7-vuotiaan lapsen isomummo.
Jatketaan rakkaudella. Filosofi Lasse Poser on tutkinut asiaa. ”Kaupankäynnin kieli levittää joka paikassa niukkuutta ja kurjuutta väittämällä onnen odottavan aina vasta ostotapahtuman tuolla puolen. Se todistaa aidon rakkauden olevan mahdollista vain elokuvissa, julkisuudessa, spektaakkeleissa.” ”Rakkaus käännetään muotoon, joka palvelee kilpailua ja eristyneisyyttä… Rakastettua vaaditaan täyttämään ennalta määrätty rooli tai tehtävä… Rakkaus pelkistetään toistoksi, suoritettaviksi eleiksi – vannottiin siinä sitten jumalan, rodun, lajin, sukupuolen tai auktoriteetin nimeen.” (Niin & Näin -lehti 1-2015)
Viime syksyn kirjoista on sanottu, että Laura Lindstedtin ”Oneiron: fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista” on yksi mielenkiintoisimmista, näin ainakin Maarit Polviander Kirjo-lehdessä. Oneiron kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat kuolemanjälkeisessä välitilassa odottamassa siirtymistä seuraavaan tilaan. Naiset lähtevät kukin kuolinpaikkaan ja -hetkeen. Naisia on seitsemän kansainvälistä tyyppiä: nuori senegalilainen mallin urasta haaveileva, rikas kaksosia odottava ranskatar, kurkkusyöpään menehtynyt hollantilainen, brasilialainen sydänsiirtopotilas, itävaltalainen teinityttö, moskovalainen kirjanpitäjä sekä amerikkalainen anorektinen performanssitaiteilija. Lindstedt (synt. 1976) kertoo kirjoittaneensa teosta kahdeksan vuotta. Hän oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2007.
MTV:n entinen kirjeenvaihtaja Kari Lumikero kertoo Journalisti-lehdessä (9/15), miten meni kuvaajan kanssa Norjaan tekemään uutisten loppukevennystä krokotiilistä. Sellaisen pennun oli Carsten-niminen mies hankkinut. Krokotiili kasvoi, tarvitsi kokonaisen huoneiston omakotitalon yläkerrasta. Toimitustiimi oli varovainen. ”Oven avautuessa krokotiili hyökkäsi meitä kohti. Carstenin parimetrinen haarakeppi esti verenvuodatuksen, sillä krokotiilin jalat sutivat liukasta muovimattoa vasten. Carsten viskoi kalapaloja krokotiilin eteen lattialle, josta ne katosivat silmänräpäyksessä sen valtavaan kitaan. En saanut selville krokotiilin lopullista kohtaloa. Suomen eläintarhoihin sitä tuskin tuotiin. En myöskään kuullut, että kylä Norjan rajalla olisi 1986 syksyllä kulkenut krokotiilinnahkakengissä”.