Teksti: Marianne Tenhami
Emäntäni on kova shoppailemaan. Tämä oli minulle aivan uutta tullessani hänelle töihin hiukan yli viisi vuotta sitten. Pentuna kasvoin maalla viettäen huoletonta elämää vailla minkäänlaista tietoa mistään kauppakeskuksista tai shoppailusta. Koulutusaikana kauppakeskuksissa kouluttajani kanssa toki kävimme treenaamassa, mutta koska kouluttajani on mies, emme me jätkät niissä kauaa viihtyneet.
Olin kovin kiihdyksissäni oppaanurani alussa aina mennessämme johonkin uuteen paikkaan: vedin ja koohasin, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Näin käyttäydyin kauppakeskuksissakin. Tilannetta eivät parantaneet miljoonat ihanat tuoksut ja päättömästi poukkoilevat ihmiset. Emäntäni ja minä treenailimmekin alussa paljon kauppakeskuksissa ja niin minä poika vähitellen rauhoituin.
Emäntänikään ei kovin paljon pidä kauppakeskuksista: niissä kun kaikuu, eikä ole mitään selkeitä kuulomaamerkkejä. Olisi hyvä, että liikkeet erotettaisiin toisistaan hyvin kuuluvilla seinillä ja oviaukot olisivat helposti etsittävissä. Se auttaisi emäntääni kuulemaan liikkeiden sijainnin paremmin ja minäkin hahmottaisin ne helpommin. Auttaisi myös, että liikkeet tuoksuisivat erilaisilta. Nyt kauppakeskuksissa on vain sellainen neutraali kauppakeskuksen tuoksu, eikä liikkeitä erota toisistaan mitenkään tuoksun perusteella. Forum on selkein kauppakeskus, jossa olemme käyneet: siellä on joka kerroksessa sama selkeä rakenne, eikä siellä kai’u niin paljon kuin vaikka Kampissa tai Itiksessä, joissa on vaikeaa erottaa liikkeitä toisistaan ja joissa ihmiset poukkoilevat päättömästi.
En sitten ymmärrä naisia. Ne tykkäävät ravata vaatekaupoissa, jotka eivät edes tuoksu mielenkiintoisilta. Kun pysähdytään hypistelemään jotain vaatteita, siinä tangon edessä seistään tuntitolkulla ja minun vain pitää maata kiltisti paikallani. Pakkohan tällaista paikallaan tököttämistä oli alussa protestoida vinkumalla: kun olimme katselleet joitain vaatteita mielestäni ihan liian kauan, aloin vinkua kovaa ja korkealta osoittaakseni, että eiköhän tämä jo riitä. Näin vanhemmiten olen oppinut, ettei turha hötkyily kannata ja vain makoilen ja annan naisten hypistellä. Sovituskopitkin ovat tulleet minulle tutuiksi: olen maannut monen sovituskopin lattialla huokaillen emännän sovittaessa jos jonkinlaisia vaatteita. Joissakin kaupoissa käytävät ovat todella kapeat. Niinpä meinaankin aina välillä jäädä kyltteihin ja hyllyjen reunoihin valjaistani kiinni, iso poika kun olen. Pari kertaa olen vahingossa pudottanut jotain, mutta onneksi mitään ei ole mennyt rikki. Joissakin kaupoissa taas on mutkiteltava kovasti pysyäkseni edellämme kulkevan myyjän tai avustajan perässä.
Ihan parhaita ovat ruokakaupat. Niissä on miljoona ihanaa tuoksua ja opastankin emäntäni niihin todella mielelläni. Suomen lain mukaan me opaskoirat saamme seurata käyttäjiämme kaikkiin kauppoihin, myös ruokakauppoihin, eikä meitä kukaan koskaan olekaan yrittänyt estää menemästä shoppailemaan. Tietysti minunkin on käyttäydyttävä kaupoissa hyvin, enkä saa nuuskia vaikka kuinka tahtoisin. Emäntäni pyytääkin aina meitä auttamaan tullutta myyjää kertomaan, jos nuuskin hyllyjä tai tiskejä. Jotkut tekevät niin harmittavan tarkasti, mutta on joukossa positiivisia poikkeuksiakin, jotka sanovat:
”Ei se haittaa. Antaa koiran nuuskia.” Siihen emäntäni tokaisee, että töissä ei nuuskita.
En sentään ole vielä tehnyt sitä mitä edeltäjäni Opas Ninni. Olivat jonottaneet kalatiskille ja sopivasti Ninnin kuonon edessä oli roikkunut pussista ulkona patongin pää. Patonkia kantava mies ei ollut oikein ollut selvillä tästä maailmasta. Niinpä edeltäjäni päätti käyttää tilannetta hyväkseen ja puraisi patongista hartaasti. Kuului rouskis ja Ninni oli tyytyväinen. Emäntäni ei ollut ja sanoi myyjälle, että hän maksaa patongin.
”Ei, ei. Täytyyhän koiran saada”, oli myyjä sanonut ja käynyt vaihtamassa patongin sitä kantaneen miehen edes huomaamatta tilannetta.