Teksti: Tuula-Maria Ahonen
Reetta Meriläinen: Tytön tie, Kirjapaja, 2015
– Liisa oli kuullut jo kansakouluun pyrkiessään aikuisen kouluammattilaisen suusta, että ”ei niin köyhistä oloista voi tulla hyvätasoisia lapsia”. Samansisältöisiä lauseita kuulin itsekin jopa opiskeluvuosina, kertoo Helsingin Sanomien ex-päätoimittaja Reetta Meriläinen. Köyhistä Pohjois-Karjalan oloista lähtöisin oleva Meriläinen on tavannut työssään paljon eliitin ihmisiä ja miettii muistelmakirjassaan sydämen sivistystä.
Nostan teeman esiin, koska juuri eilen tapasin ”paremmissa piireissä” syntyneen katkeroituneen työttömän miehen, jonka mielestä köyhät ja syrjäytyneet ovat roskaväkeä. Hän käytti todellakin tätä mielestäni jo vanhanaikaista nimitystä. Ihmisen tulisi osata valita suomenruotsalainen rikas syntymäperhe, että saisi ihmisarvon?
– Suuri ihmetyksen ja pettymyksenkin aihe on ollut se, miten satunnaisesti muodollinen sivistys takaa takaa syvempää eli sydämen sivistystä, Meriläinen kirjoittaa. – Useankaan sukupolven akateemisuus saati korkea asema ei välttämättä tuota humaania, avaraa ja myötätuntoista ajattelua.
– Sydämen sivistys ei noudata tulo-, luokka-, sukupuoli- tai ikärajoja. Sen syntyminen ja karttuminen tapahtuu selvästikin ihan toisenlaisessa avaruudessa, toisenlaisella mekanismilla. Siksi sitä tapaa yllättävissä piireissä.
Vuosikymmenten jälkeen Meriläinen näkee köyhän evakkoperheensä tarjonneen aineksia sydämen sivistykseen.
– Vanhempieni kasvatusneuvoista mieleen jäivät vahvimmin ne, jotka eivät olleet tapakasvatusta: hyvää pitää jakaa ja heikompia pitää auttaa. He eivät sanoneet, että niistä koituu hyvää itsellekin. Se on pitänyt huomata ihan itse. Niin onkin käynyt.
Meriläinen työskentelee nykyisin Naisten Pankissa, joka auttaa kehitysmaiden naisia saamaan ammatin.
– Kehitysmaissa matkatessa näkee jakamisen ja auttamisen arvon, sen elämäniloa lisäävän voiman. Antaessaan saa. Kysyinkin kerran Liberiassa, kukahan tässä auttaa ketä. Rutiköyhien naisten voima ja energia tarttuvat. Joskus tuntuukin, että meillä vauraassa maailmassa on kaikkea muuta paitsi elämäniloa.
Sadan vuoden jälkeen nainen
päätoimittajaksi
Reetta Meriläinen aloitti työuransa Helsingin Sanomissa 1971.
– Syksyllä 1989 Helsingin Sanomat juhli sataa vuottaan. Rahaa oli tullut ovista ja ikkunoista, ja se näkyi. Dipolissa pidettiin massiiviset juhlat, Varkauden lehtipaino vihittiin, pidettiin näyttelyitä ja yleisötilaisuuksia, Helsingin Sanomat uudistettiin, perustettiin satavuotissäätiö ja Erkon toivomuksesta käynnistettiin Toimittajakoulun pitkä kurssi, jonka johtajaksi minut nimitettiin, Meriläinen kertoo.
Hän ehti työskennellä Toimittajakoulun johtajana vuoden, kun puhelin soi. Aatos Erkko ehdotti hänelle päätoimittajan virkaa.
– Pohdin muutaman viikon, onko minusta ja haluanko päätoimittajan työhön. Jaksanko kantaa vastuuta tuolloin kolmensadan toimittajan toimituksesta? Mitä annettavaa minulla on toimitukselle? Uskallanko? Kuinka hyvin kestäisin sen, että menetän nimityshetkellä toimittajankykyni ja muutun pomoksi, ihmiseksi vailla ominaisuuksia tai tarkemmin hyviä ominaisuuksia, Meriläinen jakaa tuntojaan.
– Naispuolisena realistina minulla oli myös käsitys, millaisen supsutuksen nimitys aiheuttaisi: kosmeettinen valinta, kiintiönainen, Erkon lemmikki tai informantti. Naisilla ja miehillähän oli kuppilapuheiden mukaan sellainen ero, että miehet etenivät urallaan lahjakkuutensa turvin, mutta naiset suosiollisen sattuman tai miehen avulla.
Hämmästyttävää toisaalta on, kuinka hitaasti asenteet muuttuvat. Luin äskettäin ”Naisten aika – Valkoinen varis ja muita oppineita naisia”- kirjan, joka kertoo Suomen ensimmäisten koulutettujen naisten tarinoita. Naisia syrjittiin silloin tietenkin vielä huomattavasti pahemmin, mutta olennaista muutosta ei ole tapahtunut sadassa vuodessa.
Siksi juuri onkin mitä tärkeintä nostaa esiin sydämen sivistyksen tärkeys ja arvo. Toivottavasti Reetta Meriläinen jatkaa aiheen parissa, syventäen ja laajentaen näkemystämme. Tällä hetkellähän elämme vielä pöhöttynyttä egoisimin aikaa.
– Ihmisen rooli on kuudessakymmenessä vuodessa liukunut hallintoalamaisesta kuningaskuluttajaksi, mikä näkyy konkreettisimmillaan esimerkiksi viikonloppujen viihdeshoppailuna ja surrealistisina kauppakeskuksina keskellä ei-mitään. Kuluttajakansalaisuus ei tarkoita vain kuluttamista, vaan lähestymiskulmaa muuhun maailmaan. Se näkyy oikeuksista tietoisen yltiösubjektiivisen kuluttajuuden leviämisenä kaikille elämänaloille. ”Minulla on veronmaksana oikeus päästä jonottamatta leikkaukseen” tai ”minulla on vanhempana oikeus puuttua lapseni arvosanoihin”, Meriläinen kirjoittaa.
– Muutoksen takana on monien arvojen muutos. Ihminen mieltää itsensä kaikkivoivaksi subjektiksi. Itsekeskeisestä, ympäristöä rasittavasta kuluttamisesta on hiljalleen tullut eettisesti arveluttavaa. Ympäristötietoinen ja vastuullinen kulutus on tullut vaihtoehdoksi.
Ympäristötietoisuuteen kuuluu myös ympäristön näkeminen ja ympäristössä toimiminen aktiivisen vastuullisessa tavalla. Kerron siksi, että Reetta Meriläinen vastaanotti äsketääin Roska päivässä -liike kutsuni.
”Ihmisen kannattaa jo eläessään miettiä, jättääkö jälkeensä kirkkaan puron vai haisevan tunkion”, Meriläinen perustelee kutsuni vastaanottamistaan.