Teksti ja kuva: Timo Leinonen
”Suomi kävi vuosina 1941 – 1944 erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan olematta Saksan liittolainen”, Mikko Uola kirjoittaa tuoreessa tutkimuksessaan.
Kun Suomen tasavalta vietti itsenäisyytensä 50:ttä vuosijuhlaansa, historiaan kääntyneet katseet seuloivat erityisesti sotahistoriaa. Muutenkin kuin pelkästään käsillä olevan julkaisun perusteella voidaan olettaa sotien vaiheiden nousevan esiin myös vuoden 2017 juhlallisuuksissa. Esimakua tulevasta on jo saatu jatkosodan tapahtumista kertovan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uutta elokuvasovitusta koskevan tuoreen tuotantopäätöksen muodossa. Juhlan kunniaksi vaihtoehtoiset tutkimuskohteet sotahistorian ulkopuoleltakin olisivat tervetulleita.
Julkaisussaan Mikko Uola ansiokkaasti luotaa Saksan rinnalla sotineiden Suomen, Unkarin ja Romanian toisistaan poikkeavia vaiheita selkkauksen pyörteissä. Koko itärintaman pituudelta tekijä on tehnyt huomionarvoista kokoavaa ja vertailevaa työtä.
Sodan aikana erityisesti Suomen ja Saksan välillä vallinneen suhteen määrittely on vuosikymmenten aikana vaatinut monien tutkijoiden ponnisteluja. Nyt käsillä oleva teos tuskin jää tässä jatkumossa viimeiseksi. Tekstissään Uola osittain ymmärtää ns. ajopuuteoriaa (mm. Arvi Korhonen 1961) välittämättä kovin paljon Mauno Jokipiin 1987 julkaisemasta ja kyseisen teorian romuttaneesta tutkimuksesta. Useidenkin tutkijoiden töiden perusteella on tehtävissä jaottelu: poliittinen johtomme ehkä ajelehtikin jossain määrin passiivisena suhteessa Saksaan, mutta sotilaallinen johto oli aktiivisempi. Mannerheim piti Barbarossan suunnitteluvaiheessa 1940-41 yhteyksiä Saksan sodanjohtoon yllä muiden lisäksi kenraaliensa, Paavo Talvelan ja Erik Heinrichsin, välityksellä.
Yllä oleva alun sitaatti Uolan tekstistä heijastaa suoraviivaista otetta. Mullistavaa koko erillissodasta käydyssä keskustelussa lopulta lienee pelkästään vuosikymmeninen sitkeys, millä aiheesta on kaikkiaan jaksettu peistä taittaa. Määrittelyn merkitystä ei toki voitu kiistää Neuvostoliiton kanssa solmitun aselevon kannalta syyskuussa 1944, mutta solmittuun erillisrauhaan erillissotakäsitteen käytännön merkitys sitten lakkasikin. Pariisin rauhassa Suomen paikka oli jälleen muiden hävinneiden joukossa Saksan rinnalla. Sodasta irtaantumisessa määrittely oli silti ratkaiseva, Suomelle se oli erittäin tärkeä jo sodan aikanakin, Neuvostoliitolle se antoi mahdollisuuden vapauttaa Suomesta resurssit Saksaa vastaan käytävään taisteluun.
Jatkosodan määritteleminen Saksan sotaan nähden erilliseksi on kuitenkin parhaimmillaankin vain osatotuus. Määrittelyssä jää huomiotta esimerkiksi hyökkäyksen yhteinen saksalais-suomalainen suunnittelu ja toteutus. Uola painottaa Suomen ja Saksan keskenään erilaisten sodan päämäärien merkitystä erillisyyden määrittelyssä. Pitää kuitenkin huomata, että Saksan tavoite bolshevismin tuhoamisesta olisi suomalaisten nimettynä tavoitteena – Saksan rinnallakin – ollut mittasuhteiltaan yksinkertaisesti päätön. Erilaiset tavoitteet selittyvät jo resurssien erolla, silti yhteisiäkin päämääriä tavoiteltiin sodan aikana vaikkapa Leningradia saarrostettaessa. Mainituista ja monesta muustakin syystä järkevintä olisi todeta tilannetta täysin kuvaavan termin puuttuvan, myönnettäisiin selkkauksessa Suomen osalta olleen piirteitä liittolaisuudesta mutta myös perusteet toteutuneeseen erillisrauhaan.
Valittelee aiempia tulkintoja
Lähteinään Uola käyttää tutkielmassaan – näin tekijä raporttiaan nimittää – ulkoasiainhallinnon lähettiläiden asemamaistaan laatimia dokumentteja. Tämän ja muunkin käyttämänsä materiaalin perusteella Uola näyttää luovan Adolf Hitleristä etupäässä korrektiuteen pitäytyvän poliittisen johtajan ristiriidatonta kuvaa. Diktaattori näyttäytyy Versailles’n rauhan vääryyksien oikomiseen ja kaikkien saksaa puhuvien yhden ja saman valtakunnan piiriin yhdistämiseen keskittyväksi johtajaksi. Tekijä perustelee Saksan sotavoimia rakennetun diplomaattisen painostuksen välineeksi. Sota puolestaan tuli Hitlerin keinovalikoimaan Uolan mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa. Aikalaisarviot näkivät aluksi Hitlerin kelvollisena toimijana kansainvälisellä tasolla. Toki näin ja tuttua ennestäänkin, mutta teoksen sileä kuva diktaattorista nostattaa kysymyksiä ilman jälkiviisauttakin.
Teoksen jälkikirjoituksessa Uola ansiokkaasti tähdentää suursodan aiheuttamien menetysten olleen täysin suhteettomat selkkauksen näennäisiin syihin verrattuna. Saavutettiinko toivotut tulokset? Maailma on joka tapauksessa jatkuvasti kesken, sodatkin useimmiten jatkuvat solmitun rauhan jälkeenkin vaikka ehkä ilman aseellista taistelua. Esimerkiksi saksalainen Der Spiegel raportoi 26.9.2015 Moskovan ja Varsovan välille juuri kehkeytyneestä diplomaattisesta sananvaihdosta, joka juontaa juurensa käynnissä olevaan Ukrainan kriisiin ja – kuinkas muuten – toiseen maailmansotaan. Itäisessä Puolassa on äskettäin tuhottu toisen maailmansodan venäläiselle osapuolelle tärkeitä muistomerkkejä, ja Venäjän lähettiläs Varsovassa on tilanteen johdosta puhunut huonontuneista suhteista sekä syyttänyt Puolaa sodan syttymisestä syyskuussa 1939.
Sotien lisäksi seurauksiltaan ennakoimattomia ovat myös solmitut rauhat. Voidaan jälkiviisaasti sanoa, että ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versailles’n rauha oli ehdoissaan suunnaton voittajavaltojen tekemä virhe. Hitlerin toimia voidaan siis pitää edellisessä suursodassa voittaneiden ympärysvaltojen omana tuotteena. Uola menee pidemmälle: ”…toisen maailmansodan syynä ei ollut Danzig tai Puola, vaan…liittoutuneiden tavoitteena oli Hitlerin lyöminen sodalla. Se oli…varsinkin Britannian ja myös Rooseveltin ainoa ja yksiselitteinen tarkoitus, jonka rinnalla aivan kaikki muu sai väistyä.” Uola voi muiden tätä näkökohtaa painottaneiden kanssa olla oikeassakin. Mutta Uolasta poiketen samalla on myönnettävä, että jo pelkkä asevoiman rakentaminen ja käyttäminen aluevaatimusten yhteydessä (Hitler) painostuskeinona on jo aimo harppaus matkalla aseelliseen selkkaukseen, Puolaan tunkeutumisesta tietenkään puhumattakaan.
Paikoin tekijä nikkaroi summittaisia heittoja kollegoidensa suuntaan: ”… Saksa painosti Suomea luultua vähemmän.” Uola jättää mainitsematta, kuka on luullut ja mitä. Painostuksen puutteen Uola pyrkii selittämään Suomen suhteissaan Saksan soveltamilla hienovaraisilla menettelytavoilla. Mutta eihän myötäsukaista kumppania ole tarpeellista painostaa. Näkemäänsä hienovaraisuutta tekijä pyrkii todentamaan esimerkiksi poimimalla Hitlerin diplomaattisesti korrekteja lausuntoja aseveljestä harvojen suomalaisvierailujen yhteydessä. Eivätkö tällaiset kohtaamiset ole joka tapauksessa – jos suinkin mahdollista – kohteliaan kielenkäytön tilanteita. Olisiko harmoninen kokonaiskuva tuon ajan Saksasta saanut liian ikävän särön, jos tekijä olisi tuonut esiin, että esim. presidentti Risto Rytin aseveljeyttä vakuutteleva kirje Hitlerille kesällä 1944 oli tulos Berliinin epäluottamuksesta ja tilanteesta annettujen raporttien mukaan hyvin äänekkäästä (Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop) painostuksesta.
Juutalaisten kohtaloa sodan melskeissä ei Uola selvästikään näe tarpeelliseksi käsitellä erityisen laajasti. Hän ei myöskään mainitse, että samalla kyse oli muista vähemmistöistä, poliittisesta vainosta, vammaisten tuhoamisesta. Kansallissosialistisen ideologian hämärän sekavasta ytimestähän tässä rotuajattelussa oli kuitenkin kyse, siksi sen asiallista käsittelyä tässäkin yhteydessä voidaan edellyttää. Käsittelyn suppeus ja tapa vaikuttaa tällä kertaa oireelliselta. Tietenkään ei ole syytä peitellä myöskään Neuvostoliiton tekemiä vastaavia rikoksia ja sen harjoittamaa käsittämätöntä raakuutta; eikä Uola Stalinia ja puna-armeijaa tuomiolta säästäkään, ei tässä yhteydessä eikä muutoinkaan.
”Valitettavan usein kysymystä Suomen liittoutumisesta on lähestytty eräänlaisella arvostusasenteella.” Hieman summittaisesti jälleen tekijä viittaa kollegojen jälkiviisauteen, pyrkimykseen kirjoittaa sodan historiaa sodan lopputuloksesta käsin. Uola on oikealla asialla, historian tulee tieteenä tavoitella puolueettomuutta, kertoa tapahtuneesta kunnollisiin lähteisiin nojautuen. Epäonnistuminen tavoitteen toteuttamisessa on tutkijoita alati vaaniva kiistaton sudenkuoppa. Lukemani perusteella vaikutelmaksi jää; sanottu sudenkuoppa vetää puoleensa tämänkin sinänsä kelvollisen teoksen kirjoittanutta tutkijaa.