Teksti: Hannes Tiira
Vammaiset eivät ole vain kulttuurin kuluttajia vaan myös taiteen tuottajia ja tekijöitä. Tämä idea lähtökohtana on Porissa pidetty kolmena syksynä peräkkäin kulttuuritapahtuma nimeltä Mukavammaksi.
Kaikki esiintyjät ovat tavalla tai toisella vammautuneita henkilöitä, yleisölle tapahtuma on avoin. Kulttuuritalo Annankatu 6 eli monista romaaneista ja Reijo Mäen dekkareista tuttu Annis sopii foorumiksi hyvin. Kaupunginjohtaja Anna-Maija Luukkonen vihki tämänsyksyisen tapahtuman aluksi käyttöön kauan kaivatun hissin. Harva kulttuuritalo Suomessa on yhtä esteetön kuin Annis.
Mukavammaksi 2015 kulttuuripäivien ohjelmaan sisältyi aiempaa enemmän näkövammaisten esityksiä. Teatteri Sokkelo tuli Tampereelta, Tulivuori-kuunnelman iloitellut Reperyhmä Helsingin seudulta ja duo Matti Syrjälä – Katja Arvonen ”rakkaasta” naapurikaupungistamme Raumalta. Estradilla tepastellut Katjan opaskoira täydensi duon trioksi; ainakin se elävöitti Matin mahtavaa lavashowta.
Näkövammaisteatteri Sokkelo on perustettu kymmenen vuotta sitten. Se on Kulttuuripalvelun Näkövammaisteatterin ohella aktiivisimmin näytäntöjä antava ryhmä, jonka jäsenistä valtaosalla on rajoittunut näkökyky. Näyteltäessä Edgar Lee Mastersin Spoon river antologiaa ei tästä aiheudu haittaa. Teatterin taso on muuten noussut huimasti. Yleisö palkitsi etenkin lauluosuudet jopa väliaplodein.
Anne Huttusen ohjaama Reperyhmä hupaili tulivuorella seitsemännentoista ja toistaiseksi toiseksi viimeisen kerran. Ryhmäläiset ovat lahjakkaita laulajia enkä heidän näyttelijänkykyjäänkään moittia voi. Anne Huttunen lupasi esityksen jälkeen uuden Helismaa-hupailun samalta porukalta. Sitä harjoitellaan jo.
Näkövammaisten lisäksi sopii esiintyjistä poimia kansallisteatterin näyttelijä Pekka Heikkinen ja tanssitaiteilija, kulttuurin monitoimimies Risto Lång. Heikkisen monologi ”Lause” heilutti tunteita laidasta laitaan, nauru ja itku asuivat lähellä toisiaan. Kari Hotakaisen luomisen- ja vähän muuhunkin tuskaan pohjaava sanavirtuositeetti ryöppysi täynnä merkityksiä, vahvimpana kenties auto-onnettomuudessa halvaantuneen ja puhekykynsä menettäneen kirjailijan padottu raivo. Pekka Heikkinen käyttää pyörätuolia, sillä hän on vammautunut vaikeasti auto-onnettomuudessa.
Risto Lång osaa tanssia, laulaa, soittaa ja ties mitä muuta. Hänen on täytynyt kypsyä taiteeseensa hirvittävien vaiheiden kautta. Aallonpohjalla on käyty ja vielä alempana. Fyysinen ja henkinen helvetti on polttanut miehen sielun suuren taiteilijuuden poltinraudalla. Hänen elämästään kertova valokuvanäyttely Anniksen seinällä kantaa nimeä ”musta”. Kuten mukavammaksi, on musta sanaleikki ja kahdelle tasolle aukeava symboli. Kun Risto Långilta kysyttiin, mistä näyttely kertoo, hän sanoi: musta.
Jos kritiikki sallitaan, koskee se kuvailutulkkauksen puutetta. Porissa ei ole kuvailutulkkeja eikä heitä muualtakaan tapahtumaan liiennyt. Me näkövammaiset olisimme tarvinneet heitä mm. koreografisen esityksen, videofilmin ja eräiden Heikkisen monologin osien kertojiksi. Nyt ei tapahtuma ollut saavutettava kaikille.